Chapter 16

"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.

"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja."

"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."

"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."

"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt", lisäsi Massurius.

"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.

"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken jälkeen.

"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti verukkeita.

"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja -- ajatelkaas hämmästystäni -- valepuvussa. Hänellä oli päällään puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan.

"Hiivin hänen jäljessään.

"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.

"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.

"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen. Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."

"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä. Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."

"Hyvä, hyvä, Piso", huusi Cethegus hymyillen -- "runosi on kaunis."

"Ei", huudahti tämä. "Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta."

"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että -- ikäänkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."

"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."

"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta.

"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.

"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan pehmeillä käsivarsilla.

"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani -- Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.

"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.

"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.

"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."

"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. -- Kirottu olkoon tuo gootti."

"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.

"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan. Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."

"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria, soittajia!"

"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille, täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!"

Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.

Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät, patjat ja vierasten päät.

"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus.

Kallistratos löi kätensä yhteen.

Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta.

Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa -- purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa -- astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyö.

"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.

"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."

"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä", ehdotti Marcus Licinius.

"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa -- --"

"Soittoa", käski Kallistratos.

Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon, repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.

"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä."

"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen päästään.

"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä. Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza --"

"Mitä heistä?" kysyi Lucius Licinius.

"Ovat murhatut."

"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren, jonka hän oli siepannut kiinni.

"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan, mutta -- Amalasunta oli päässyt pakoon."

"Minne?" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.

"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla -- Bysanttiin."

Cethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.

"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita kuninkaan."

"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon. Roomalaisetkin valitsevat."

"Kenet, mitä me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeissään.

Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.

Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"

"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."

"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."

Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.

Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.

Huoneeseen tuli himmeä valo.

Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä marmoripatsaita -- kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen --. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti.

Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään, sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.

Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa.

Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla kädellään silmänsä.

Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni paljon sekä hyvää että pahaa.

Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän vaikutuksesta.

"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa.

"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?

"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi.

"Sinä olet kironnut unenselittäjät.

"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.

"Uskallanko minä?"

Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.

Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku, heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä rinnalla.

"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä."

"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."

Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä. Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.

Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.

Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä ilmaisivat.

"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian suhteen.

"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin, magister militum."

Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.

Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja hyväsydämisyyttä.

"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen."

"Hyvä on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellyttää minua suuresti.

"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?"

Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.

"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se on väärä teko."

Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitä Rooman valtakunnalle kuuluu?"

"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman Teoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja Odovakarin kukistetuksi."

"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas."

"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi -- joksi hänen täytyi tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija -- on keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut hänet ja hänen kuningaskuntansa."

"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi, otan tunnustukseni takaisin."

"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi."

"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä politiikan kanssa tekemistä."

"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka."

"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar."

"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" -- hän pysähtyi.

"No toiseksi."

"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri." --

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."

"Aina, Justinianus."

Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun ajatuksesi, patriisi."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.

Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.

Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.

Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.

"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa -- tällä kertaa."

Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.

"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.

"Minä sanoin: tällä kertaa."

"Miksi?"

"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."

"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.

"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"

"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.

"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."

"No, ja mitä se sitten merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."

Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"

"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."

Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.

"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.

"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.

"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.

"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän -- ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan -- sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."

Justinianus pudisti hiljaa päätään.

"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.

"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.

"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."

"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses -- "mikä on hiukan arvokkaampi --, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."

"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi Justinianus.

"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."

Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt sanoja.

"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.

"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.

"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö -- jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."

Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.

Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:

"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut, Narses."

"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.

"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.

"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."

"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.

"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."

Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:

"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy --"

"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.

Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"

Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."

"Mutta kerrottiin -- viimeiset tietosi -- kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"

"Kaikki on sekasortoista.

"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."

"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"

"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.

"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.

"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."

"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat ovat?"

"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.

"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.

"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.

"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."

"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.

"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.

"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.

"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."

"Rohkea mies", huusi Belisarius.

"Vaarallinen mies", sanoi Narses.

"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.

"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.

"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.

"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."

"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"

"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja."

"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö niin?"

"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta -- Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan -- joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.

"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."

"Sen hän saa."

"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa -- toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku -- jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.

"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.