Chapter 15

"Mitä vieraat arvelevat?" kysyi talon isäntä. "Emmeköhän pelaisi noppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari noppineen."

"No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti orjakauppiaaseen, "tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata kanssani? Anna hänelle pikari, Syphax", lisäsi hän antaen maurilaiselle viittauksen.

"Mercurius varjelkoon minua siitä", vastasi Massurius ollen kauhistuvinaan. "Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa -- hän on perinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen."

"Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen tikarikin mukaan luettuna."

"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan mahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä."

Ja hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi sen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen levollisesti.

"Hyvä, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sinä poimit ruusuja vihollisen okaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut."

"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja pelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni."

"Mitä hän tarkoittaa -- henkesi?" kysyi Lucius Licinius pelästynein katsein..

"Oletko sinä armahtanut hänet?" sanoi Marius.

"Vielä enemmän, olen ostanut hänet vapaaksi."

"Niin kyllä, mutta minun rahoillani", murisi Massurius.

"Sinä tiedät, että annoin hänelle heti sinulta vedossa voittamani rahat."

"Mitä se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siitä aiheen epigrammiin."

"Antakaamme maurilaisen itsensä kertoa -- puhu, Syphax, minä annan luvan."

YHDEKSÄS LUKU.

Arvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän sisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli juhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä. Kaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta. Tumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä heleänpunainen vyöhyt.

"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon lempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä kosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri tunsi.

"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan piilopaikkamme.

"Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehiä eikä pelastusta tullut mistään.

"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli, huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui minuun.

"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut, minut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin vyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka nimi olkoon kirottu."

"Se oli ystävämme Calpurnius", selitti Cethegus toisille.

"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän menehtyköön janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta hampaitaan kiristäen.

"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En sanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.

"Häntä suututti, että niin levollisena kärsin hänen raivonsa.

"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen muodossa.

"Hän tuli eräänä aamuna vuoteeni luo ja näki käärmeen kaulassani.

"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties sen kosto.

"Silloin hän vihastui, löi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!'

"Turhaan rukoilin häntä ja anoin polvillani armoa käärmeelle.

"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä ruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka olisin voinut totella.

"Silloin hän huusi orjiansa ja sanoi:

"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy syödä jumalansa.'

"Minä pelästyin sellaista julmuutta.

"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin käsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman tiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.

"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle sekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.

"Nyt oli kysymys hengestäni."

Vieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle pikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.

"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä, ajaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.

"Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset.

"Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita minä en tuntenut.

"Niin tuli kilpailu epätasaiseksi.

"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät aina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.

"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan palohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni vainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.

"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he hitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.

"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani vasten painettuna, hänet -- ja orjan kauniit silmät säkenöivät -- herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja viisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja suloinen kuin --"

"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota."

"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeytti Kallistratos.

"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä seisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli ihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin paljon edellä takaa-ajajiaan.

"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja oikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni niin pian kuin hän saapuisi sinne.

"Hän on hukassa", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.

"Kenen oma hän on?" kysyin minä.

"Calpurnius on isäntämme", vastasi vieressäni seisova orja.

"Voi häntä silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee orjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen ankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä."

"Niin", sanoi orja, "Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn päästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni, on vapaa."

Katsoin torille päin maurilaista, joka oli tullut aivan lähelle meitä.

"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi", sanoin minä, "millainen vartalo! Lyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun."

Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.

"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun. Katso noita peitsiä tuolla", sanoi Massurius.

Aivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä varustettua orjaa.

"'Olkoon menneeksi', huusin minä, 'tuhat solidia.'

"Hän oli jo aivan edessämme.

"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle jäljellä olevien kahden keihään ylitse.

"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko orjajoukko.

"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen isäntänsä taloon.

"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen pienen basilikan portti oli auki.

"'Juokse tuonne!' huusin hänelle."

"Omalla kielelläni! Hän osaa minun kieltäni", huudahti Syphax.

"Minun luullakseni hän osaa kaikkia kieliä", arveli Marcus Licinius.

"'Tuonne päin, siellä on turvapaikka.'

"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt viimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet maahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.

"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi tämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään."

"Sinä olit siis voittanut", sanoi Kallistratos.

"Minä kyllä, mutta ei hän.

"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.

"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että hän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.

"Syphax valitsi kuoleman.

"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin tämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen."

"Se ei ollut huono kauppa", tuumi Marcus. "Maurilainen on sinulle uskollinen."

"Niin minäkin luulen", sanoi Cethegus. "Syphax, mene paikoillesi.

"Tuolta näkyy keittäjä tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi."

KYMMENES LUKU.

Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty "rhombus" tuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.

"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas", lallatteli Balbus vaipuen pitkälleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin minä itse."

"Hiljaa, ystäväiseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meitä kuule. Hän on sanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta."

Kaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.

Kala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi.

"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa nesteessä.

"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut juhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona asettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista."

"Mitä harvinaista viinilajia se on ja mistä maasta?" kysyi Kallistratos.

"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?" sanoi Piso.

"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä viiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä."

Kaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa, omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta porfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli huolellisesti peitetty kipsikerroksella.

"Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas", nauroi Marcus.

"Mutta sillä on valkoinen sielu", sanoi prefekti. "Näytä se, Syphax."

Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella vasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla palmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan öljykerroksen pois ja täytti pikarit.

Voimakas, huumaava tuoksu levisi tästä valkeasta tahmeasta nesteestä.

Kaikki joivat tunnustellen.

"Jumalien juomaa", huudahti Balbus laskien pikarin kädestään.

"Mutta voimakasta kuin sula tuli", sanoi Kallistratos.

"Ei, minä en tunne tätä viiniä", sanoi Lucius Licinius.

"En minäkään", vakuutti Marcus Licinius.

"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso ja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.

"No", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan vieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, "no, Furius, suuri merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija, joutuuko sinun viisautesi häpeään?"

Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis, atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat kasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään sisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan leikattu.

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, huudahti Kallistratos:

"Mutta, Zeus Xenioksen kautta, minä luulen, ettette te tunne toisianne."

Cethegus katseli tätä huomiota ansaitsevaa miestä tutkivasti.

"Minä tunnen Rooman prefektin", sanoi Furius.

"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta, Länsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin tuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari tuhatta orjaa ja merimiestä ja --"

"Eräs hyvin kielevä ystävä", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun käy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin." --

Ja hän otti hyypänmunan ja löi sen rikki hopealusikalla.

"Tuskin vain", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen.

"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä." Ja hän joi levollisesti keltaisenruskean munan.

Hämmästyneenä Cethegus katseli häntä. "Oikein arvattu", sanoi hän sitten. "Missä sinä olet sitä juonut?"

"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain yhdestä lähteestä", sanoi korsikalainen nauraen.

"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia ruusujen keskellä", huusi Piso.

"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?" kysyi Kallistratos.

"Saatte sen pian tietää", sanoi Cethegus.

"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä päivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa lujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua Apiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin suloisen Isiksen palvelemisen.

"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen, jossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.

"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet muutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan Isiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.

"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar kerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.

"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään -- hän oli villi kissa, mutta hänen viininsä oli hyvää -- ja hän antoi minulle lähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.

"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen. "Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän" -- ja hän paljasti ruskean kaulansa.

"Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen kuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani, silloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä lapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis."

Molemmat joivat toistensa maljan.

Mutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka kumpainenkin luuli yksin tietävänsä.

Mutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän laverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun päästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin -- rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin -- oli hänellä tyhjentymätön varasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten näytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Korsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.

"Sano", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sinä monia kokenut mies -- sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot, gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja sulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni -- ja osaat niille antaa arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?"

"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet mielestäni ikäviä."

"Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä."

"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten viekoittelija, mielten kiihoittaja!"

"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat -- sellaista en ole ennen kokenut."

"Kerro, kerro", pyytelivät toiset.

YHDESTOISTA LUKU.

"Olkoon menneeksi", sanoi isäntä, "vaikken seikkailussa näytellytkään kovin loistavaa osaa.

"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen kylpylaitoksesta.

"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen vieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.

"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica yli pään heitettynä.

"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja aistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja ruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva käynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.

"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät pois.

"Mutta minä -- te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on kuvanveistäjän verta -- minä näin koko yön unta siroista sääristä ja notkuvasta käynnistä.

"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin tulevan taloani kohti.

"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa luulin todella tehneeni valloituksen, -- ainakin toivoin tehneeni.

"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella tunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman seuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea nopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia ajatuksia.

"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua kirjastossa.'

"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli orjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan kasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen -- minä tunnen sen rodun -- ja katsoi minua viekkaasti.

"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon sinulle hyvän sanoman.'

"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan -- sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta --, mutta hän sanoi nauraen:

"'Ei, minut lähettää Hermes eikä Eros.'

"'Hallitsijattareni' -- minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin -- 'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä seinäkomerossa.'"

Nuoret miehet nauroivat ääneen, Cethegus ylinnä muita.

"Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen, "mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin poispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.

"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.

"Silloin tuo kavala käärme sanoi:

"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua ehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on kysymys vain raha-asiasta.'

"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään emäntäni.'

"Tämä oli aivan totta enkä voinut muuta kuin hymyillä.

"'Hyvä', sanoi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.'

"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi tyydytetyksi.'

"'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas tänne.'

"'Pidä silloin Ares käsillä.'

"Hän riensi tiehensä. Minä jäin levottomana paikalleni.

"Myönnän, että uteliaisuuteni oli suuri.

"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen ystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä hetkeä.

"Hetki tuli, kantotuoli saapui.

"Minä odotin ovella.

"Orjatar ilmestyi sieltä.

"'Tule', huusi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo, purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin --"

"No?" huudahti Marcus kumartuen eteenpäin pikari kädessä.

"Jotakin, jota en koskaan unhota.

"Aavistamattoman kauniit kasvot, ystäväni. Kypris ja Artemis yhdistettyinä.

"Silmiäni häikäisi. En osaa kuvailla häntä.

"Esirippu laskettiin alas.

"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni huumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon."

"Tämä on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eipä sinun pitäisi olla vasta-alkaja Eroksen ammatissa?"

"Mutta", kysyi Cethegus, "mistä tiedät, että tenhottaresi oli gootti?"

"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat silmäripset."

"Kaikki jumalat!" ajatteli Cethegus.

Mutta hän oli vaiti ja odotti.

Ei kukaan läsnäolijoista maininnut nimeä.

"He eivät tunne häntä", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin tämä tapahtui?" kysyi hän isännältä.

"Viime Calendaena."

"Aivan oikein", laski Cethegus. "Hän oli silloin matkalla Tarentumista Rooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää."

"Ja sinä olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdestä ainoasta katseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus liittolaisia. Kallistratos parka."

"Ah", sanoi tämä; "tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli nykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten. Mutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikka Feidiaan veistämän kuvan."

"Oliko se ihannepää?" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja katseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.

"Ei, mallina oli eräs barbaari -- joku goottilainen kreivi -- Vatigis tai Vitigas -- kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi", sanoi Kallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.

Miettiväisenä Cethegus ryyppi viiniään merenpihkapikaristaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen päästään -- kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta ilmaa -- ottaen sijaan vereksen.

"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme -- he lyövät meidät laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.

"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään ketunkarvaisen Aligerin."

"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet hänet myöskin, Furius -- eikö olekin huono maku?"

"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.

"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin, vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."

"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."

"Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein nuorukainen."

"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa jääviinillä.

"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" -- ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi -- "olen häneen suhteissa muullakin tavalla."

"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.

"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut käymään."