Chapter 14

"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä -- sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.

"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (-- ainakin hän on suorasukainen! -- --).

"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.

"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. -- Mutta minun täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (-- se vielä puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan --) "ja on nimeltään Totila." --

Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. -- Sitten hän luki levollisena eteenpäin:

"Ja on nimeltään Totila.

"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.

"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:

"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.

"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.

"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut ovelle.

"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.

"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia. Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu Dioskuri-ryhmä.

"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.

"Mutta tähän saakka olen minä turhaan -- jatkoi hän -- taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten.

"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan.

"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset.

"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa. En löytänyt Ledan kaksoista.

"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa minulle päätäsi ja ruumistasi.

"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana päivänä.

"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on pitkiin aikoihin elänyt.

"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä veljeni Kastorin -- hän oli Totila -- ja minun täytyy myöntää, että itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin minä.

"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.

"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.

"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.

"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.

"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.

"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni -- sinä olisit torunut minua siitä -- ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.

"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.

"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.

"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.

"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:

"En minä sinua -- Totilaa, goottia -- ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. -- Hän oli isaurilainen palkkasoturi."

Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.

"Mieletön sattuma", sanoi hän. "Mihin se olisi voinut johtaa."

Ja hän luki kirjeen loppuun.

"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.

"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen -- tuloksetta.

"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja vahvistanut sen verellä.

"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.

"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.

"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä onnesta.

"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin onneni.

"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.

"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja tästä ystävyydestä. -- Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"

Katkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.

Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin.

Lopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.

"Kuinka voinkin olla niin -- lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.

"Sinä olet sairas, Julius.

"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen."

Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa pullossa, ja kirjoitti:

"Julius Montanus Cethegukselle

"Rooman prefekti.

"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.

"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.

"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.

"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiystäväni Napolissa.

"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.

"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.

"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen ystävätär.

"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sinä.

"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että Cethegus on puhemiehesi.

"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.

"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka tiedät, että minä toivon sitä.

"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu.

"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen?

"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!"

Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.

Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa -- ulkona eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli.

Orja tuli sisään.

"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän palaa se mukanaan Napoliin."

SEITSEMÄS LUKU.

Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.

Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi.

Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja uskonnollisen leimansa.

Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei voinut helposti muuttaa.

Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.

Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut.

Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä ainakin vieraskäynnein ja juomingein.

Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.

Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka.

Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella.

Hän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan hänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.

"Tiedän kyllä", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun hengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota, lienee parasta, ettet tulekaan sinne."

"Ei, poikani. Minä tulen", sanoi Cethegus. "Minua eivät sinne houkuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret roomalaiset." --

Kallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.

Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan mauttomuudelle ja ylellisyydelle.

Kapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien ympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo, jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.

Pohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita myöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.

Cethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan, varsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta commissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään juominkiin.

Niinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat hevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai murattiseppeleet päässä.

Ovella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.

"Terve, Cethegus", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. "Kuten näet on täällä vain pieni seura koolla."

Cethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka hentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso pikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:

"Meitä on vähemmän kuin sulottaria, mutta enemmän kuin runottaria."

"Riennä, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle."

"Olemme valinneet sinut jo edeltäpäin symposiarkiksi, juhlan kuninkaaksi."

Prefekti oli jo ennakolta päättänyt hurmata nämä nuoret miehet.

Hän tiesi siihen pystyvänsä ja tällä kertaa hän tahtoikin tehdä sen.

Hän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka syyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.

Asettaen ruusudiadeemin otsalleen hän heilutti arvokkaasti sauvaansa.

"Siis teen lopun teidän vapaudestanne", sanoi hän.

"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon: yksi kolmasosa vettä -- kaksi kolmasosaa viiniä."

"Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, "bene te! Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on tavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien loppupuolella."

"Niin, ystäväni", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen keskimmäisen sohvan kulmapaikalle -- konsulinpaikalle -- "olen harjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.

"Hei juomanlaskija -- mikä hänen nimensä on?"

"Ganymedes -- hän on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mitä?"

"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera mamertinilaista viiniä -- mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat samasta maasta kotoisin."

Nuoret miehet nauroivat.

Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta hyvin lihava.

"Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun päässäni on murattiseppele ja sormessani ametistisormus -- uhmailen Bakkuksen valtaa."

"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.

"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!"

Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.

Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin varovaisesti.

Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin.

"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.

"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja -- vaan päinvastoin -- siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa."

"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis -- ne ovat minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-ystävästäni."

"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."

KAHDEKSAS LUKU.

"Entä syöminen -- kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyi Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"

Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipöydällä.

"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."

"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni sellaisia cyzigeniläiseen saliini."

"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän sinulle uusia persialaisia omeniani -- koska näyt pitävän taidettani arvossa."

"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyynärpäänsä sohvan patjoihin.

"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."

"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."

"Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius.

"Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena.

"Sano, onko tämä helleenistä yksinkertaisuutta?" kysyi Lucius Licinius.

"Rauhoittukaa, ystäväni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia sananparrella: "Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin onnettomuudet."

"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi Kallistratos anteeksi pyytäen, "pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi talooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla."

"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa", käski Cethegus, "sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä viinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan."

Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan Cetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki pienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:

"Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja vihanneksia."

"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä", sanoi Cethegus miettimättä. "Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa pitää juoda oikeista astioista."

"Tuolla", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään esirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.

Hämmästyksen huutoja kuului joka suunnalta pöytien äärestä.

Pöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti järjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin, kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.

Pöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa voittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista tehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä, mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.

"Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimmäinen roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko tämän voittokulun hajoittaa?"

"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi Lucius Licinius tulisesti.

"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota terebinti-puusta tehtyä kupposta."

"Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa", luki lyydialainen edelleen.

"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä ametisti-pikarista."

"Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieliä --"

"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä", huusi Balbus. "Minä kärsin Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon, terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin kuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.

"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä nälkää."

"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman kansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat."

Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua orjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat hajuvesillä voidellut.

He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla koristetut.

"Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että hän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija -- "pehmein pyyhinliina on kaunis tukka" -- ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen Ganymedeen pitkiä kiharoita.

"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti naispuolisia -- nostata ylös esirippu -- laske tytöt sisään."

"Ei vielä", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman Bakkusta ja Cerestä -- tiedäthän sinä --"

"Palelee Venus, mutta ei Massurius."

Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja sieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin, kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena "järjestäjä" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri ruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja täsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn ruokapöydän ääreen.

Sillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa kastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät kiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia kuin korinttolaiset efebit käyttivät.

Muutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen sulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat miellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista; muutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla vastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen apuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden joukossa.

Keskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja Cetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa mukaan aivan selvänä.