Chapter 10

Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko holhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja kaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi ensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen tarpeessa.

Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti kokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan tapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.

Camilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta -- rakkauden onnellisin tunne -- täytti valtavasti hänen sielunsa.

"Ei ole epäilemistäkään enää", päätti Cassiodorus huoaten kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu mieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi vastaan, Rusticiana."

Camilla tuli tarkkaavaiseksi.

"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan roomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Rusticiana.

"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä, rukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.

"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni."

Camilla vapisi. -- Tukahuttava tunne kuristi hänen kaulaansa.

"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja jätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa. Atalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti."

Camilla horjui ja nojautui erääseen salin pylvääseen.

"Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eikä kärsinyt turhaan.

"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka hän oli karkoittanut luotaan.

"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi vihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili tyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi, Rusticiana."

"Pian, pian hänen luokseen!" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi ulos.

"Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja roomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli heidän paras turvansa ja nyt -- hallitsijatar-parkani, äiti raukka!"

Valittaen hän lähti ulos.

Rusticiana istui kauan kuin loihdittuna.

Hän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut, horjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.

Tornien varjot kasvoivat yhä pitemmäksi linnanpihalla, jonne hän tuijotti.

Yht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita. Pelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli Cethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin jää.

"Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle kätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.

"Kaikki on hukassa", huokasi hän jääden seisomaan.

"Ei mitään ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta nopeasti."

Cethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa kahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.

"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä."

Nopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn pullon.

Hirveän aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi häneen.

"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on valmistanut?"

"Minä", sanoi Cethegus, "ja _minun_ lemmenjuomani vaikuttavat."

"Sinä!" -- Rusticiana tunsi jäätävää pelkoa.

"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele", sanoi toinen käskevästi. "Sen täytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!"

Mutta Rusticiana empi ja katseli epäillen kädessään olevaa pikku pulloa.

Silloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen olkapäätään.

"Sinä epäilet", sanoi hän vitkalleen. "Tiedätkö sinä, mikä on kysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä enemmänkin. Camilla _rakastaa_ barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko voimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?"

Kovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime päivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt varmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli lausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä pullon ympäri.

Levollisena Cethegus katseli hänen jälkeensä.

"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. -- Se on omituista", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. "En luullut enää kokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas viehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä -- vieläpä vihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella kädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua -- pysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän -- minun tielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset."

Hän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren vastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi kokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia omalla levollisuudellaan.

Hän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä hänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.

Auringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa päivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin nähdäkseen siellä Camillaa.

Tämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli tavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.

Hän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan rukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.

Hän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut häntä muka isänsä veren saastuttamana -- häntä, joka oli uhrannut itsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.

Mutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät kuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä ylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.

Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen, autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista lempipaikoista rakastettuaan.

Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä, että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.

Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään, ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nimeä.

Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten -- sitten? Hän ei tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa unelmissaan.

Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli. Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.

YHDESTOISTA LUKU.

Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat askeleet.

Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa Atalarikiksi.

Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.

Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen kupeellaan.

"Terve, terve, Camilla", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. "Sinun näkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen."

Siten hän ei ollut koskaan puhunut tytölle.

"Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan katseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.

Kuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän ollut koskaan häneen katsonut.

"Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. "Minä pelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä kaikkea tänään on tapahtunut."

"Minä tiedän kaiken."

"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse minua. En ole mikään tyranni."

Tuo jalo, ajatteli Camilla, hän pyytää anteeksi jaloimpia tekojaan.

"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, -- nehän ovat sinun kansaasi! -- minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän heidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa, täytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä, joka nousee sitä vastaan. Kenties", jatkoi hän hitaammin ja juhlallisesti, "kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä määrätty -- mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy elää tai sortua sen kanssa."

"Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin."

"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai -- hyvä. Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut.

"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut sydäntäni ... toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."

Hän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.

"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"

Camilla katseli epäröiden ympärilleen.

"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"

"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi Atalarikiin ja vienosti punastuen.

"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.

Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla.

Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silmää hivelevän kauniit.

Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä vedenpintaa.

Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella, hiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista. Yltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.

Vihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla aironvedolla venettä eteenpäin:

"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä kädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia rakkaita olentoja onneen ja loistoon. -- Mutta mitä mietit, Camilla? -- Näytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä."

Neitonen punastui ja silmäsi sivulleen veteen.

"Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle tänä ihanana hetkenä!"

"Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle päin käännettynä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen aaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon täydellisesti luottaa."

"Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsensä."

"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja ylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden lempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan joku Scipioista."

Ihastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui.

"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?"

"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain häpeää ja pelkoa."

"Camilla, sieluni helmi --"

Neitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:

"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?"

Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa venheessä kaukana merellä.

Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.

Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.

Cethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.

"Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa rannasta.

Tällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus takaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:

"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni ihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi, Camilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle kaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät."

Voimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin että alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.

"Eikö sinulla ole enää mitään puhuttavaa?"

"Oi, ystäväni, kuninkaani -- älä kysele minulta enää mitään."

Atalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia silmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.

"Odotahan -- tuolla saarella -- siellä täytyy sinun minulle --"

Voimakas aironvetäisy vielä -- silloin kuului kumea rätinä, alus sai ankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.

"Taivas", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan veneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.

"Laiva on ajanut karille -- me hukumme", sanoi hän kalveten.

"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin -- me olemme hukassa."

Amphitriten neulat -- me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin korokkeelta -- olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.

Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.

Yhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.

Ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.

Alus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.

Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin lähtenyt rannasta.

Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.

"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä olen siihen syypää".

Hän syleili häntä rajusti.

"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla. Tahdon elää, elää sinun kanssasi."

Hän tarttui Atalarikin käsivarteen.

Äänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.

Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan -- yhä korkeammalle nousi vesi, yhä nopeammin vajosi alus.

Hän heitti airon kädestään.

"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme jäähyväiset."

"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla -- pois silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" -- ja intohimoisesti painoi hän päänsä Atalarikin rintaa vasten -- "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen rakastanut sinua jo kauan -- aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi halveksia sinua."

Hän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.

"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla -- mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Mutta ei" -- ja hän riistäytyi hänestä irti -- "sinä et saa kuolla -- jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä yksin saarelle saakka -- koeta ja jätä minut."

"Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni täyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Tule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta."

Rakkauden ja kuolemantuskan väristykset vaihtelivat keskenään.

Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen vyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää tuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo tuhoisaan hyppäykseen -- kun he molemmat päästivät ilohuudon.

He näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen ympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä kohti.

Heidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila huomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli, neljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä. Kannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa ja pian -- jo olikin aika -- seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi laivaan alemman airokerroksen luukusta.

Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern, eräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.

"Kiitos teille, hyvät ystävät", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te olette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne."

Hämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen kuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa vasten painettuna.

"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen Aligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: "Eläköön, eläköön kuningattaremme!"

Samassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi. Kaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja horrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla selittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille pelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin käsivarsille.

Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"

Hän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.

Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös. Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.

Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita ylös.

"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"

Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä. Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.

"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä, lääkkeitä!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen hänen käteensä.

Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeitä.

Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja sanoi hymyillen:

"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee." Hän ojensi pikarin Camillalle.

Tämä otti sen hänen kädestään.

Silmänräpäyksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan.

Hänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja heittää se maahan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut auttamattomasti hukassa.

Huomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti rangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.

Hänen kanssansa kukistuisivat hänen suunnitelmansa ja Rooman tulevaisuus.

Ja kenen vuoksi? -- Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen verivihollisensa puolelle.

Nyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin, hän tai Rooma, siis -- hän!

Ja levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin pohjaan saakka.

Atalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin marmoripöydälle.

"Tulkaa ylös linnaan", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman olkansa yli, "minua palelee".

Hän kääntyi ympäri.

Silloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.

"Sinä täällä", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti. Silloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen lähteen viereen.