Part 4

Pian huomasimme, että vielä oli jäänyt eloon kolme akadialaista tai kreolia, mitä lienevätkin, sillä he ottivat nyt käskyvallan espanjalaisiin nähden, jotka olivat tulleet huomaamaan, etteivät heidän upserinsa käsittäneet rahtuakaan sissisodasta. Meidän asemamme ei ollut paljoa parempi, kun aivan alussa, jolloin he olivat vielä kaikki elossa. Heitä oli kuitenkin kymmenen jokaista vastaan meistä. Mutta rohkeus ei ollut meiltä vielä mennyt tykkänään. Meillä oli vain olosuhteet vaikeammat, koska meidän täytyi olla vahdissa eri paikoissa ja jakaa näin voimamme, ja vihollinen oli tullut viisaammaksi.

Meillä oli pian ylenmäärin puuhaa, ja sai pitää silmänsä auki, sillä missä vain joku meistä näyttäytyi jossain raossa, — kuulat olivat repineet lastuja paaluista ja tehneet niihin reikiä, — silloin pamahti laukaus ja useampiakin, mutta ampujat pysyttelivät nyt puitten takana.

Saimme mekin pari kertaa lauaista pyssymme, ja neljä, viisi, pyssymiestä menetti henkensä, mutta aika tuli meille ihan pitkäksi.

Espanjalaiset olivat asettuneet, — huomatkaa se —, kummallekin puolelle metsänreunaa ja ampuivat sieltä. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet paljoakaan huomiota tähän. Mutta yhtäkkiä päästivät he voimakkaan hurraahuudon.

Olivat panneet ihan noiduttuja tappuroita panoksiinsa, ja yksi heidän laukauksistaan oli sytyttänyt linnamme palamaan. — Emme huomanneet sitä heti, mutta katolla alkoi rätistä ja ratista mustanmännyn laidoissa.

Kun espanjalaiset tämän näkivät, hurrasivat he kolmasti, sitten olivat he taas hiljaa.

Me katselimme katolle ja voimme jo erottaa liekin, joka nuoleskellen söi katonharjaa, ja kuulimme taas heidän riemunsa yhä äänekkäämpänä. Silloin sanoi Asa:

'Siitä täytyy tehdä loppu, muuten me paistumme täällä kuin hirven lantiolihat kaikki yhdessä. Yhden täytyy mennä uunia ylös mukanaan kipollinen vettä — minä menen itse.'

'Ei, minä menen, Asa!' sanoi Rigtheons.

'Jää sinä tänne, yksi ei ole toista parempi. Minä nousen katolle sammuttamaan tulen', sanoi Asa.

Asa otti pöydän ja asetti tuolin sille, Rakel ojentaa hänelle vesikipon. Asa kohoaa ylös koukun varassa, jonka olimme kiinnittäneet uuniin ja ripustaneet siihen hirvenlihaa, ja nostaa kipon perässään.

Espanjalaiset tulivat yhä hurjemmiksi ja huusivat entistä kovemmin. Olipa jo kiire estää tulen leviämistä.

Asa oli jo kiskonut kipon katolle ja valoi siitä vettä, ja Rigtheons sanoi: 'Enemmän vasemmalle, Asa, siellä palaa pahimmin.'

'Merkillinen vasen puoli, en voi nähdä sitä', sanoi Asa, 'antakaa minulle vielä kipollinen vettä.'

Me ojennamme hänelle toisen kipollisen vettä, hän kurkottaa päätään uunista esille vain nähdäkseen, missä tuli palaa. Sitten kaataa hän veden siihen, mutta samassa hetkessä paukahtaa ainakin tusinan verran laukauksia, — espanjalaiset olivat nähneet hänet.

'Seis!' huutaa Asa aivan muuttuneella äänellä, 'seis, nyt minä sen sain. Antaa heidän kirkua ja hyppiä, noiden tolvanoiden.'

Samalla putoavat uunista alas kovalla kolinalla kinkut ja hirven paistit ja heti sen perästä Asa — aivan verisenä.

»Jumalan tähden, mies, sinuun on ammuttu!»

'Vaiti vaimo! Vaiti, sanon minä sinulle', puhelee Asa. 'Olen jo kylliksi elänyt, mutta pitäkää puolenne, pojat, älkääkä ampuko kaksi yhtä, älkää tuhlatko kuulaakaan, te vielä ne tarvitsette. Luvatkaa se minulle!'

'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä seuraan sinua', huutaa Rakel.

'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle, ja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää puolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän asemassa, lupaa se minulle!'

Meillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai edes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin olivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit peikot paalutuksemme kimppuun.

Ainakin kaksikymmentä tuli yhdeltä puolelta, kolmekymmentä toiselta.

'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel, nyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo, sinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'

'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan hurtat petollisesti ampuivat.'

Hän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä eroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet aikaa äkäilemiseen.

Ryntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen johtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun hän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja viimeisen edellinen, hänen tilalleen.

'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy, yksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan minä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli arvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet lataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot paikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa jyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki akadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä toisistaan.

Jos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta vieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli myöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla, ja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta joko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut tulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut ja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta, mitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt jokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa kilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin niin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä. Rigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja sitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa oli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin kuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä rientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua kohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei Rakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut rivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni ja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle ja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se oli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta kuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin, jos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he puolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja heidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään, miten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin kaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka kykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.

Rigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon samalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen toiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.

Siellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä ja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia paaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin, että ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin tointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat espanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan siinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle toisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he sisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri silloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli luikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka tilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä aseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni. Ilman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut tilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän kellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin sivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin — espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän, kävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle espanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi mennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja antaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä saada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja naiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat meidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat espanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.

Heitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin. Heti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat, nuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä (esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen Diostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin olisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.

Mitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä en voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja kuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy pitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa vastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin, tiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi ajetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin olisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja kaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä oli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista pedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla oli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät olleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme, kuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät itselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos espanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta mutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun tuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian kun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.

Mekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän naisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset omansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän lääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti Rigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi sitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin ja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi saaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan, jotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät sammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi Godsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'

'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi, olen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty niskaankin.

'Entä espanjalaiset musketit?' kysyy Godsend.

'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian suurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin painoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta — lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten patronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin — ymmärrätkö, Godsend?'

Ja Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset musketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin, kuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin itsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.

Naiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät silmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He valvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta korppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.

Muuten oli aivan rauhallista koko yön. Godsend valvoi melkein koko ajan naisten kanssa, jotka antoivat meille liemikeittoa ja sitoivat haavamme, jos ne aukeilivat piehtaroidessamme vuoteellamme. Yhtä hiljaista oli seuraavana aamunakin. Kun päivä valkeni, sanoi Jonas, joka oli vähimmin kärsinyt: 'Menenpä vielä katsomaan, ja Godsend tulee mukaan, tokko vielä näkyisi jotakin jälkiä espanjalaisista.'

Hän ja Godsend lähtivät liikkeelle. He löysivät yli kaksikymmentä kuollutta ja muutamia enemmän tai vähemmän haavoittuneita, jotka nöyrästi pyysivät vesisiemausta juodakseen.

Jonas selitteli heille, että he saisivat mitä tahansa, kunhan vain sanoisivat hänelle, olivatko espanjalaiset vielä siellä vai olivatko he jo poistuneet.

'Poissa ovat, poissa ovat mokomatkin heittiöt, ja ovat jättäneet meidät tänne, senkin vintiöt, poissa ovat', puhelivat he.

Mutta Jonas ei kuitenkaan luottanut siihen, että rauha oli maassa, vaan huusi luokseen yhden naisista, ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi tuoda vähän liemikeittoa ja vettä, jotta nuo raukat saisivat edes yhden virkistävän kulauksen.

Silloin arveli Rakel: 'Menehtykööt, katalat, jotka ovat tappaneet petollisesti mieheni.' Mutta minä sanoin: 'Rakel, Rakel, kristitty ei puhu noin, et puhunut niinkuin isäsi tyttären olisi pitänyt. Jos makaisit maassa verisenä kuin me, puhuisit toisin!'

'Sinä olet oikeassa, Nathan. Suokoon Jumala anteeksi syntini. Mene Jonas ja ota mukaasi niin paljon kuin voit kantaa. Katso samalla, montako heitä on.'

Jonas otti yhden kiulullisen vettä, toisen liemikeittoa sekä lusikoita ja pikareita. Hän antoi noille raukoille kullekin, jotka olivat taistelleet meitä vastaan tietämättä minkävuoksi, virkistävän kulauksen. Me lupasimme ottaa heidät paalulinnaan, niin pian kun vain voisimme, ja sitoa haavat.

Mutta tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä, kuten näette, on tämä kukkula rohkeasti kolmekymmentä jalkaa korkea. Ja kun me miehet tuskin voimme liikkua kipujemme tähden, niin oli naisille melkein liian kovaa työtä kiskoa haavoittuneita mäelle, jonka rinne on miltei äkkijyrkkä. Lisäksi oli paalulinna niin täynnä kaikenlaista rojua ja pihamaalla niin paljon kuolleita, että Rakelin, minun sisareni, täytyi mennä tuonne laaksoon sitomaan heidän haavojaan.

'Mitä me teemme kuolleille? Kaikenlaiset kotkat ja petoeläimet tulevat tuhansittain', arveli Rakel, kun hän taas oli palannut haavoitettujen luota.

Me kuulimme kauheata melua. Olihan toki vaikeata nähdä, että tuollaiset inhoittavat elukat söivät suuhunsa kristittyjä ihmisiä sen sijaan, että näitten pitäisi tietää olevansa asianmukaisesti haudassa. 'Kuuleppa Rakel', sanoin minä, 'kuolleita emme voi enää herättää elämään, mutta kunnialliseen hautaan voimme heidät toimittaa. Menkää senvuoksi, te naiset, ja kaivakaa hauta, osaattehan käyttää lapiota, Jonas heittää kuolleet sinne.'

He menivätkin, ja oli jo aikakin, sillä kotkia ja kaikenlaisia eläimiä oli keräytynyt tuhansittain.

He kaivoivat tuonne kummulle suuren haudan, ja Jonas laahasi kokoon kaikki ruumiit. Kaikki rahat, kellot ja sen sellaiset, mitkä hän heiltä löysi, otti hän. Upsereilla oli yhteensä noin viisikymmentä dublonia, muilla sadan dollarin paikkeilla. Vaatteet hän jätti, mutta heidän aseensa ja rahansa, mitkä nämä olivat sotasaaliina saaneet omakseen, otti hän. Samoin kokosi hän viisisenkymmentä muskettia.

Hän pani täällä kolmekymmentä ruumista hautaan, jonka päällä kohoaa kumpu, jota juuri paraillaan kuunkäyrä valaisee. Ja ne neljä, jotka kuolivat seuraavana yönä, ovat haudatut toiselle puolelle. Haavoittuneita oli vähän, sillä meidän pyssymme eivät juuri haavoita, vaan tappavat heti.

Näihin hautaamispuuhiin meni meidän naisväeltämme melkein koko päivä, ja illalla tekivät he valmistuksia tuodakseen nuo seitsemän lievemmin haavoittunutta paalulinnaan. He vetivät ne köysillä paalutukselle ja sieltä pihamaalle, mistä kuolleet oli hommattu pois.

Tämän kristillisen työn tehtyämme oli meidän erinomaisen hyvä olla — ja nukuimme tämän yön paljon rauhallisemmin.

Seuraavana päivänä oli meidän kunnon naisillamme ylenmäärin työtä hoitaessaan haavoittuneita, keitellessään ruokia ja lievittäessään tuskiamme, jotka olivat ihan hirvittävät, — sen voin teille sanoa. — Lievemmin haavoittuneitten joukossa oli myöskin kaksi akadialaista, jotka olivat päässeet mellakasta parilla ampumahaavalla olkaluussa.

Nämä kaksi akadialaista näyttivät olevan hurskaita kristittyjä, ja vaikeroivat kovasti, että heidän oli täytynyt pakosta tulla tappelemaan meitä vastaan, ja sanoivat, etteivät he ikipäivinä unohda sitä hyvää, mikä oli tullut heidän osakseen meidän puoleltamme.

Mekin sanoimme valittavamme tätä kaikkea. Mutta kun nyt olimme tulleet tuttaviksi, niin toivoimme että aina tulevaisuudessakin olisimme hyviä ystäviä, sillä muuan sananlasku sanoo: taistelukentällä solmittu ystävyys kestää kuoloon asti.

Kolmantena päivänä voimme jo vähän paremmin. Minäkin voin jo kohottautua sammalvuoteeltani, vaikkakin tuskia tuntui. Huusin Rakelille ja muille naisille:

'Meidän asemamme ei ole varsin mukava, — luulen ma, — talomme ovat tuhkana ja itse niin runneltuja, että tuskin voimme nousta vuoteeltamme, ympärillämme on vain verta ja ruumiita. Luulenpa, että meidän täytyy neuvotella, mitä nyt on tehtävä.'

'Neuvottele vain, mutta kyllä se vaikeata on', sanoivat Jonas ja Rigtheons.

'Mutta sen me olemme tehneet, mitä meidän täytyi tehdä', arveli James. 'Ei yksikään metsäläinen olisi meidän asemassamme toiminut paremmin.'

'Mitäkö tehtävä?' puuttui Rakel puheeseen, jossa oli useita piirteitä isänsä luonteesta ja on vieläkin. 'Mitäkö tehdä?' puheli hän. 'Jumala on meille lähettänyt tämän koettelemuksen, meidän täytyy odottaa, mitä hän edelleen tahtoo lähettää. Teidän pitää olla rauhallisia, ja kun sitten olette ennallaan, silloin on kylliksi aikaa neuvotella.'

'Entä mitä teemme Asalle?' kysyin minä.

Asa lepäsi Rakelin pesualtaassa, valkoisen vaatteen peitossa, tuolla nurkassa, missä hän on haudattuna.

'Asalleko!' huudahti Rakel, 'rakkaalle Asalleni.' Samassa alkoi hän itkeä ja nyyhkyttää. 'Asa saa nukkua tuossa, missä hän kaatuikin. Hänen lepokammionsa olkoon paalulinnassa, jonka hän itse on rakentanut, tässä verisessä paalulinnassa.'

'Rakel, ethän sinä tahtone kaivattaa tänne hänen hautaansa?' sanoin minä.

'En nyt, Nathan', vastasi hän, 'Nyt tahdon minä kaivaa tuolla ulkona haudan, mutta sittekun olemme jättäneet tämän paalulinnan, tulee hänen saada täällä leposijansa, niinkuin aivan oikein ja kohtuullista onkin.'

'Sinä siis haluat lähteä tästä paalulinnasta, Rakel?' kysyin minä.

'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä tahtone?'

'Mutta minne me sitten menemme, Rakel?' kysyin minä.

'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä olemme tulleetkin.'

Samalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme olivat.

'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran karkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän tulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla, eivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'

'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en milloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni veren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos sinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään valloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'

'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin, että emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset tulevat?'

'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä, emmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se meidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin auttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi kolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton päässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä toistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei niin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes taas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'

Me tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että hän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa kärsivällisesti meidän parantumistamme.

Ja me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen rohkeutemmekin.

Noin neljän viikon kuluttua olimme kutakuinkin voimissa, joskin emme kyenneet heiluttamaan kirvestä tai pitämään pyssyä kädessä.

Näitten neljän ikävän viikon kuluttua, ryömimme me jotenkin eräänä aamuna paalulinnastamme ulos, joka miltei oli tulla meidän kaikkien haudaksemme. Me laskeuduimme tikapuita alas, ja ensi työksemme menimme tietysti harjulle, jossa talomme olivat olleet, ja jonne me nytkin menemme.»

Niin he tekivätkin. Molemmat ranskalaiset saivat nauttia Nathanin vieraanvaraisuutta hänen jo kylläkin mukavasti sisustetussa talossaan. Seuraavana aamuna näytteli hän heille kukoistavia ja hyvin hoidettuja asutuksia, jotka olivat syntyneet noin viidenkymmenen perheen siirtymisestä Kentuckystä Saltriver'in varrelta.

Espanjalaiset eivät uskaltaneet enää milloinkaan häiritä uutisasukkaita.

Nathan ja kreivi pysyivät hyvinä ystävinä elämänsä loppuun asti.