Part 9

"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa, kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.

"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista. Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.

"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä. Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja. Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":

Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni, jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan seitsemäntoista päivää.

Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.

Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa ja Kristuksessa.

Rauha olkoon kanssasi!

Sinä, elämän kala, virvoita häntä.

"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella. Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä, sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.

"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen, kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!

"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla, ennenkuin päätin itsekseni karata.

"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.

"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.

"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä -- hänen nimensä on Stentus -- suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!

"-- -- Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan'.

"-- -- Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana. Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton -- -- --"

Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä. Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan. Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä virkkanut mitään.

Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.

Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.

Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään suuntaan.

Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene, jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä. Miehet antoivat airojen vaipua.

"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa minulle, missä päin Aenaria on?"

He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin raittiissa aamutuulessa.

Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.

"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on päästy."

"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen, joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."

Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain päin", sanoi hän.

Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.

Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia, joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka mereen pistävä kallio muodostaa.

Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.

Yhdeksäs Luku.

Napoli.

Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.

Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin; Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.

Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.

Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen kotomaansa lauluja.

Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla, Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen tehneet hänet Campanian Croesukseksi.

Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa. Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.

Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.

"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta sen jälkeen surullisella äänellä.

Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.

"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi, "eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."

"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin aina Kartagon vertainen."

"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas huomenna?"

"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."

"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi, joten et saa tehdä tänä iltana, sillä --"

"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.

"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki tahtovat olemaan naurussa suin."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia kohtaan."

"Ja keitä ne ovat?"

"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä kohtaan tahdon olla kuin Niobe."

"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."

"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä. Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles, että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias Kilikiassa -- ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"

"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten -- mikä oli hänen nimensä."

Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.

"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia kohtaan. Mitä sanoisi isäni -- mutta tule katsomaan", lisäsi hän kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."

Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi äänetönnä häntä.

Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen puutarha oli avoinna kaikille.

Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle juhlaseurueelle.

Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita, itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen edessänsä.

"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä, että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."

"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani --"

"Niin, niin, kirjasi -- niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta ilman."

"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta olen työskennellyt."

"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta! Se on anteeksi antamatonta."

"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun jäämään tänne, niin jäänkin."

Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.

"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."

Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.

"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"

"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse. Juttelu taukosi hetkiseksi.

"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua tervehtämään."

Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa myönnän.

Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.

Hän kumarsi nöyrästi.

"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää minussa jälleen epäluuloa."

Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.

"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi. "Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä -- mutta nyt juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."

Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"

"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."

Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa tuokiossa.

"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."

Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian vihjaavan Sabinuksen syntyperään.

"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita", vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja meni pois.

"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille. "Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."

Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä, selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.

"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka, joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi. Luulen hänen nimensä olleen Licinius."

"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."

"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin leijona."

"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.

"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius. "Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen vihollisensa Pescenniuksen kanssa."

"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas seurassa.

"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha, ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."

Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.

"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin: 'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden, ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli --"

"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita. Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin ruoko."

"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale on ihminen."

Sitten meni hän takaisin paikallensa.

"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."

"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."

Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.

"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain ajat ovat olleet ja menneet."

Agaton puristi yhteen huulensa.

"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.

Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.

"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:

"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."

"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."

"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."

Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.

Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.

"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sitten Napoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."

Näin sanottuansa katosi hän.

Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen. Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan. Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka, jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa tulosta.