Part 8

"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.

Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.

"Sotamiehiä -- me olemme hukassa!" huudahti hän.

Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he neliä veneen luokse.

"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle. "Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."

"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja punottavin poskin -- kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut pelastaa."

Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti kevyisesti pitkin vettä.

"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"

Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä silmäyksellä.

Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan äänettöminä maalle päin.

Licinius katkasi ensin äänettömyyden.

"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.

Tyttö näytti itään päin.

"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."

"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"

Romula naurahti.

"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun tuttuja leikkisisariani -- minäkö pelkäisin niitä?"

Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta, lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.

Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:

"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset runsaskohtaloiset hetket?"

Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.

"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"

Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.

"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."

Hän luki:

"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen. Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta elämänkokemuksesta. -- -- Ihana Korintto! Useain muiden sodassa vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta kuin lapsi -- ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta kuusitoistavuotias.

"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja katosi huoneen sisustaan."

"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. -- 'Lydia.' -- 'Oivallisesti', ja joku alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini. Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin, 'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos. 'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'

"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän kanssa.

"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra, jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon, minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.

"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.

"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat miehet -- niitä sanottiin diakoneiksi -- viinalla täytetyt astiat ja siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään. Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."

"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan jälkeen.

"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten, tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.

"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut pelastukseen!'

"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut. 'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.

"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme. Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni onnelliseksi ja ylpeäksi.

"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään. Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.

"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen ja tulevaisuuden haltuun."

"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.

"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.

"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton vastauksensa.

"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva, kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis. Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä, jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti, antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja käski minun astua sisään.

"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!

"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille, joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin. Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan poskilleni.

"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät, tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua olemaan ahkeran.

"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.

"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea ilta-auringon viimeisissä säteissä.

"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.

"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:

"Ihmettä mont' on. Inhiminen Kaikkein tenhosin ihme on. Talven myrskyjä uhmaillen, Kulkevi hän meren aavaston, Vaikk' ylt'ympäri lainehien Vaan valkotyrskyt pauhaa."

"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.

"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana. Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret, rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.

"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua. 'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata, otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se, joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että sielustanne.'

"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti kätensä.

"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat, jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle -- 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.

"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun kanssaveljeni Aristarchos!'

"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä tietoja.

"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.

"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin. Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta. 'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.

"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta, kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee väsyneitä ja raskautetulta.

"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.

"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo, sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.

"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan. Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta. Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin, sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto olisi ollut onneton.

"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies, jota voin kutsua sulhasekseni.

"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle. Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.

"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton. Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.

"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan takaisin.

"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen kotoomme.

"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti, ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan ja hopearikkaan Laurion kukkulat.

"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön, ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin eikä virkannut sanaakaan.

"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se saari, jota lähenimme -- silloin täristi haahtea niin ankara sysäys, että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin valtavan aallon loiskahtavan ylitseni -- sitten menin tiedottomaksi.

"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja menin uudelleen tiedottomaksi.