Part 7

"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. -- Voi, minun kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha kumppani."

Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka henkeni", jupisi hän itseksensä.

Sitten astui hän Liciniuksen luokse.

"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen. "Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä. Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."

"Minä en ymmärrä sinua."

Centurio teki kieltävän liikkeen.

"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.

Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella, mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.

"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.

Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille) ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi centurion kysymykseen.

"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen antavan sinulle lohdutusta."

Hän lähti huoneesta.

Licinius alkoi lukea.

"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.

"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte, mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.

"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te, siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen, niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua taistelukentälle.

"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon. Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.

"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla. Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'. Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle kaikki kuitenkin altisna.

"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita, kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin. Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan, taivaassa!"

Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.

Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.

"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen, vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton tehnyt sokeudessani!"

Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.

Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään ja astui hänen vuoteensa tykö.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.

Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.

"Kuka olet?"

"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."

"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"

"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat minun lapsiani."

Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:

"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi, mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet tottelivat."

Licinius huokasi raskaasti.

"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit antaa virvoitusta!"

"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."

Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.

"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."

Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.

* * * * *

Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:

"Nyt on kaikki puhuttu."

Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen tapaan:

"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä pelastan sinut'."

Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä. Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."

Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.

"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."

Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman. Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.

Seitsemäs Luku.

Pako.

Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille; seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi kaiholla vaimonsa nimeä -- legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi -- päivän kuluessa olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.

Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä. Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet sanaakaan.

Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella. Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan viidakkoon.

"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä, että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."

Toinen puristi hänen kättänsä.

"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni. Kunhan vaan onnistuisi."

He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.

He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui Licinius uupuneena metsikön alkaessa.

"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta tarkoituksemme perillä."

"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.

Hän nojautui puunrunkoa vasten.

"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin loppumatkan."

"Kyllä kai", vakuutti Licinius.

"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus, "samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."

Licinius veti suunsa nauruun.

"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.

"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin seurassasi."

Licinius punastui.

"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt kyllikseni."

Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan, ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.

"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.

Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen syöksyi sieltä koira häntä vastaan.

Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.

"Minä se olen, Romula", huusi centurio.

"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet kauvan!"

Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus seuralaistansa tulemaan likemmäksi.

"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."

"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni Stentuksen kasvattitytär."

Nuori tyttö tervehti kainosti.

He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.

"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.

Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita istuutumaan.

"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.

Nuori tyttö nauroi.

"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen Liciniukseen.

"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.

"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä tulleeksi hauskalle mielelle.

Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa.

Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat häntä.

"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"

Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.

"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja myötäkäymisesi maljan."

"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset ovat!"

Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.

Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."

Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten pakoa edelleen jatkettaisiin.

Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.

"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."

"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en ainakaan nyt."

"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"

"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä on niin yksinäistä ja --"

Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,

"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee saattamaan sinua edelleen -- Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."

Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä hänet.

"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."

"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa hyvin, Romula ja Stentus."

Hän lähti kiiruusti huoneesta.

"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on vaarallisissa suhteissa."

Licinius huokasi raskaasti.

"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se ikuisesti mieltäni."

"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."

Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.

"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja aavistuksiani."

"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka Aenariaan."

"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.

Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin Saturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä Sardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin hän antautuisi pitkälle matkalle.

"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."

"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.

"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius leikillä.

"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää vieraaltamme yörauhaa."

"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo päivä."

Vanhus katsahti ulos ikkunasta.

"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.

"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti kalastajan kehoitusta.

* * * * *

"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!" ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan. Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.

Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä, jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi sinne tänne kiinni puupiirron.

Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.

"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.

"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi. Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös pitkälläkin matkalla?"

Vanhus naurahti.

"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka musertaisi sen laidat."

"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"

"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta täällä maalle ja --"

"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.

Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.

"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa aamiainen."

Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli mennyt.

"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.

"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."

Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki. Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti eteensä, tukein käsillään päätänsä.

Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.

"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"

Romula loi punastuneena silmänsä maahan.

"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."

"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen kanssansa menemään takaisin.

He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.

"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"

"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."

"Olet siis syntynyt Italiassa?"

Rornula pudisti päätänsä.

"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."

"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"

"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta tulimme ensin Napoliin."

Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:

"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.

"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.

"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus minulle."

He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen "filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli esittänyt.

"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin rupeaa käymään kunnon leyhkä."

Kahdeksas Luku.

Aenariaan.

Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.