Part 6

"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin, pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa -- mutta nyt en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa, heidän kipuansa en enää ajattele -- sillä, hyvät veljet, onnelliset he, kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin vaan riemuita."

Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille. Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.

Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti peräseinässä.

Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin kaunistellut.

Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon. Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata, säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu, painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin, lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.

Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän saattojoukkoa.

Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa. Piispa huokasi raskaasti.

"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."

"Cesarius, mitä on -- mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat, ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"

Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja viittasi tyynnyttävästi kädellään.

"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä minulle palveluksen?"

Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui hitaasti esiin.

"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"

"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt häneen eläessänsä."

Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.

Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis oli.

"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.

"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:

"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."

"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta", virkkoi Licinius sekavasti.

"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."

"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.

"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa, jotka ovat nukkuneet Herrassa!"

Licinius painoi päänsä alas.

"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin, minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. -- Mutta Julia rakasti häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."

"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä vihaavat."

Piispa oli vaiti.

"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän uhrannut henkensä."

Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla, koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin tahtoa.

"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni teen mitä on väärin."

Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon suljettavaksi marmoriliuskalla.

"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo ennestään."

Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. -- Merkurius makaa tässä. -- Zosimus on tähän käynyt levolle. -- Rakas sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.

"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hän Optatukselta.

"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."

Licinius ei vastannut mitään.

He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.

"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden --"

"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."

Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen itseksensä.

"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle, joka on vienyt minulta rauhan? -- No, nauttikoon hän sitä!"

Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän Opatukseen.

"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"

Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"

Piispa viivytti vastausta.

Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.

"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja loi silmänsä maahan.

"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"

"Niin -- mutta Jumalan armo --"

Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.

Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain päin!"

Kuudes Luku.

Ystäviä hädässä.

Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.

Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa. Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin vihan.

Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.

Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota tuli sääliä.

Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:

"Numero XXVI -- Markus Licinus --"

Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat kasvot.

Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.

"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole Kartagon legaatti?"

Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.

Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin käteen ja painoi sen rintaansa vasten.

"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.

"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."

"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."

Centurio huokasi raskaasti.

"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta, jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."

"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla siinä, minkä taivas on minulle sallinut."

"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin ja tuovani hyviä sanomia."

Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.

"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein käskevästi portinvahdille.

"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."

Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän ajatteli vanki-raukkaa.

"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko prokuraattori kotona?"

"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa", vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.

"Anna hänen ilmoittaa sinut."

"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle; "kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus. Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää asiata."

Orja lähti pikaisesti.

Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.

"Herrani odottaa sinua."

Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.

Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä, oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.

"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"

"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."

Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.

"Mikä nyt on sitten?"

"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein uskollisuudenvalan keisarille --"

"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan tietänyt."

"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit täyttää minulle yhden pyynnön."

"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista, niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo edeltäkäsin hyväksytty."

"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra, armahtamaan häntä -- tee se -- jumalat palkitkoot sinulle!"

"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.

"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."

Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.

"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."

Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.

"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi lempeästi:

"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa --"

"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä mitään?"

Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi sitten:

"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"

"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella. "Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."

"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran. Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen. Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin, erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa epäuskossa!"

Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.

Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."

Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle rakennukselle.

"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."

He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille muutaman sanan, menivät he paikalla pois.

Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon oli laitettu mukava makuusija.

"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."

Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään sanaa.

"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun hyväksesi."

Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla rauhassa.

"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja alhaisempi meitä."

"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?" kysäsi yksi centurioneista.

"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.

"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen. "Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa. Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa, eivätkä ne jumalia sano olevankaan."

"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."

"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen centurio.

Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni ikävöivän kuolemata? -- Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta. "Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"

Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan vaatteensa laskoksesta.

"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.

Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.

"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi hän ja meni hiljaa pois.

* * * * *

Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa meni siitä ohitse.

"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.

Centurio nykäytti olkapäitänsä.

"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee, että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."

"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."

"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."

"Sitten on ainoastaan yksi keino."

Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Tämä säpsähti peljästyneenä.

"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.

"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui edelleen.

Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana edestakaisin.

Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.

"Saturninus!" huusi heikko ääni.

Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.

Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat läpikuultavan näköiset.