Part 5

"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."

"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.

"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi, prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa, sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen taudin."

Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.

Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan; toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla. Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.

"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa, minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"

"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu, "mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."

"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä! Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten edestä."

"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia --"

"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."

Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.

"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset yhtyivät häneen.

Kleisthenes sanoi olevansa valmis.

"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän tulee kääntyä legaattiin."

"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.

"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen, mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen, kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja Julia kuuluvat meidän joukkoomme."

Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä Kleistheneen ehdotukseen.

"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän. "Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään tietää!"

Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.

Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.

"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän pilkallisesti.

Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:

"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."

Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin väliaikainen.

"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen -- nuorukainen ja vanhus", sanoi hän.

Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.

Viides Luku.

Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.

Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:

MARCI. MINICII. TIMINIANI. PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA. TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR. K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]

Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana näissä juhlallisuuksissa.

Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa, valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat virkamiehet ja hänen perheensä naiset.

"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.

"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja pyysi minua sanomaan sinulle sen."

Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin juhlallisuuden alkamiseksi.

Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä. Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa, kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa, satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman ampujankin. -- Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina, jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.

Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään, onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa, että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan tuomituita.

"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan samat sanat.

Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita syrjään.

"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia petoja vastaan.

Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja vasemmalle -- uusi nuoli sattuu siihen -- nyt kyykistyy se jälleen maahan -- yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan. Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.

"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin kristiaanit!"

Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka hiljaa vaikeroi.

"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle, jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen oli kiivennyt ylös kalliolle.

Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.

Suostumushuuto kuului katselijoilta.

Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.

Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin karhu möyryten kaatui maahan.

Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin taputteli käsiänsä.

Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin, nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.

Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.

Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään, ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi. Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit taistelutanterelta.

Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt siis pois.

Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.

Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.

Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.

Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.

"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.

"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.

Siihen myönnettiin.

Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit. Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja seisattui aivan jumalankuvan eteen.

Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa näin:

"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."

Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti, ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:

"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen. Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."

"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"

Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.

Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä loukatuksi.

Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:

"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"

Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi suurella äänellä:

"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja aina ijankaikkisesti!"

Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.

Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä toisille näyttelijöille:

"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"

Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui Apollonius alttarilta maahan.

Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen näyttämölle -- kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä olisivat liikkuneet ja jupisseet:

"Murhaaja!"

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää vasten, ett'ei vaipuisi maahan.

"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt, prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."

Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"

"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli, ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"

"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä --"

"Ja sinä?"

"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."

Näin sanottuaan lähti hän menemään.

"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa prokonsuli istui.

Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan vaikenemaan ja lausui:

"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä kansalainen --"

Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta. Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita. Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.

Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla. Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:

"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi pelotella. Näyttäkää heille, että me --"

Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.

Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman iso huone melkein tyhjänä.

Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle, jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:

"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte kuolleitanne?"

Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen heistä, "me emme saa pettää veljiämme."

"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän joukkoonne."

"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi, jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."

"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."

Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin vahtimestarin kanssa ja meni pois.

* * * * *

Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen raivoisella mielellä.

"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä, "ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."

"Mitkä sitten?"

"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset säälimättä -- mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon uutteria, rauhamielisiä asukkaita, -- tai myöskin jätämme heidät rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan ja keisarin väliltä."

Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten seisattui hän Liciniuksen eteen.

"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."

"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."

Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.

"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.

"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti; "silloin olisin runsaasti palkittu."

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.

Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.

Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.

Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä, miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin. Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä. Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla. Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä, seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.

Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset kuvat sekaisin keskenänsä.

Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.

Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat häneen.

Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.

Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman mielenliikutuksen merkkejä.