Part 4

Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi. "Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä -- mutta sitä en tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"

"En tiedä nyt äkkipikaan -- ehkä -- ei, lukekoon jonkun Pindaron oden".[19]

"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno, lue minulle milesiläinen satu."

Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen yleisellä nimellä.

"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.

"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."

"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää muodinmukaista Caattona oleminen."

"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."

"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä, Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä --"

Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään terävästi häneen.

"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin -- jostakin toisesta oppisit, miten pitää elettämän."

Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen vastenmielisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella sinua."

Hän nousi seisoalleen.

Myöskin Sabina nousi seisoalleen.

"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"

Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.

"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan käteen. "Voi hyvin!"

Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa hänet.

"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"

"Tiedän, herra."

"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen asukkaiden turvallisuudesta."

Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät synkiksi. Licinius huomasi sen.

"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.

"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."

"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.

Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen legionalainen tuli hänen vastaansa.

"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut sinulle mitä pahaa?"

"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" -- hän osotti prokonsulin asuntoa -- "on päätetty jotain pahaa meitä vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"

"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.

Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.

"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille kristityt!"

Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.

"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"

Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.

Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.

"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä? Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa kävisivät murha-aseissa."

"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."

"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"

Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.

Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.

"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon meitä sellaisista huimapäistä!"

Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa. Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.

"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."

"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."

"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" -- hän osotti sinne päin, johon Tertullianus oli mennyt -- "tahtoisi mielellään saattaa meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää hyvästi!"

Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas koulumestari.

Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.

Centurio oli totinen.

"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."

Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa ankaran käskyn.

"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.

Centurio nyökäytti päätään.

"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista uutista.

Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla, miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti nyyhkien pois huoneesta.

"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa. "Minkätähden itkee lapsi?"

Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi. Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius kuulteli tarkkaavaisesti.

"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä tapahtuu."

Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään ole --"

Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.

"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"

Calpurnius viittasi ujomaisesti.

"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni. Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle vastenluontoiseksi."

"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"

"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan pääsemme pois Kartagosta!"

Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.

Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle, joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän, tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin surkuteltava ja onneton --."

Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös.

"Mitä tämä on?"

Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"

Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle kamariin.

"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"

Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.

"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.

Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.

"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa --."

Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.

"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.

"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."

"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko sinä minua siihen?"

Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa. Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.

"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."

Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen, joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä! Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu. Kyrie eleison!"[21]

Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.

"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne --"

"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."

"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa huoneessanne?"

Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin; sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.

Hän tapasi Julian levollisempana.

"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen vaikuttaa Liciniukseen."

"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa", sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."

Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.

Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:

"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"

Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle: "Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."

* * * * *

Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin huokaus, täynnä sanomatonta surua.

Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla äänellä:

"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda meitä."

Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen. Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.

"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"

"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua siitä polvillani."

Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös! Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."

Neiti pudisti päätänsä.

"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius päättää meidän hengestämme."

Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.

"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta -- ei, sano minulle ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän -- sinä tiedät ketä tarkoitan -- koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."

Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla äänellä:

"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"

Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki -- mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen, punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."

Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.

"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten tuho meille!"

Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:

"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on voittava teidät."

Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena, hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.

Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.

"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta. Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi häntä nimeltä ja lausui:

"Prokonsulille."

Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.

He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten. Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa. Licinius näki sen ja vaaleni.

"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä. Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.

* * * * *

Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä, murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää. Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua. Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian oikea laita.

Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri joukko oli heitä vankeudessa.

"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin. Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.

Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon, osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"

Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.

Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius. Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he kristityitä.

"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet itsensä verkosta irti. -- Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä, joka nyt tuotiin esiin.

"Apollonius."

"No kotopaikkasi?"

"Pepuza Phrygiassa."

"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"

"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille ilmoitettu."

"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.

Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.

Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.

"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa asiasta vapaaksi."

Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.