Part 3

"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on valkeus vielä kätkettynä, sillä -- minä puhun teille kaikella ujostelemattomuudella -- teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän -- voi sellaista heikkoutta! -- pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen --"

Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies -- se oli Tertullianus -- ja lausui:

"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä estelemään?"

Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi toimessa.

Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui: "Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä voimalla sinä puhut."

"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."

"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä Montanuksen lahkon lähettämä?"

Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme."

Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."

Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan; enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.

"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla Apolloniusta."

"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.

Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.

"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."

Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi hän kokoontuneille merkin.

"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka asettautuu henkeä vastaan!"

Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.

Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.

Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.

Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen, oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.

"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä silmää viehättää?"

Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.

* * * * *

He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.

"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.

Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.

"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."

Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen kätensä hänelle.

Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.

"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.

"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.

"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."

Hän meni pikaisesti edelleen.

Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa pois näistä neuvoista.

"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan tule valtiolle vahingoksi."

Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.

Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän epäluulon orjaksi.

"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on sysännyt sinut syrjään!"

Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten unien lahjan. -- --

Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti hänet.

"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun puheillesi."

"Anna hänen tulla sisään."

Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.

"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."

"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen paikalla."

Käsikirjoittaja meni pois.

Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa semmoisille ajatuksille.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.

Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi. Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin kunnianosoituksia.

"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani olemassa?"

Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).

"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän itsekseen.

Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi hiljaan: "kreikkalainen!"

Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille jotain.

"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos se minulle sallitaan."

Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti. "Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone meille mitään ikäviä sanomia?"

"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" -- hän mietti hetkisen aikaa -- "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa muutaman minuutin."

"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."

Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."

He menivät tabliumiin.

Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki; taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin, kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.

"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan, "minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan tuntenut --." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.

"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja tämä onni --"

Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan lausumiseen.

"-- olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.

Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso, minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."

Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.

Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä. Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen olentonsa.

"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."

Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa.

Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.

"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.

* * * * *

Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen ohitsensa.

"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee, että hän on täällä?"

Toinen nosti hartioitaan.

"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme toivoa."

Nyt nousi Licinius ylös.

Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.

Neljäs Luku.

Kärsimyksen alku.

"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija, Sophronius!"

"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.

"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun, Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."

"Kenen sanoja nyt lausuit?"

"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."

"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun purkaa hänen niskoillensa."

"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."

"Kuka nyt häiritsee meitä?"

Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.

"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä, Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"

Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.

"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."

"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä paikalleen selkänsä taakse.

"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä, "keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä vastaan. Minä -- minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja sinä suostuit minun mielipiteeseni."

Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.

"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.

"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin -- estelin", sai legaatti töin tuskin sanotuksi.

Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.

"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin, ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."

"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden --"

"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten --"

"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"

Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.

"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.

Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.

"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."

"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen aina tottelevainen sinulle."

"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin tyttären kamariin."

Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella, polkein jalkaansa lattiaan.

"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin myöntyä."

"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme itsellemme kuulijaisiksi."

Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä. Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti sisustettuun huoneesen.

Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.

"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan moni minulta kadehtimaan."

"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."

Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.

"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa, vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle, kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."

"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"

"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha -- ihan tietämättäni."

"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyen Liciniukseen.

"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."

"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.

"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.

Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä ympärinsä.

"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö hän ole silmänkääntäjä?"

Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.

"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä. "Nyt saat levätä, -- Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta lukijaani. Istu tähän sohvalle. -- Zeno!"