Part 2

Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.

Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna isoilla kirjaimilla:

"_Tämä on kristittyjen aasijumala_!"[6]

Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.

"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole. Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen noin eriskummaista jumalaa."

"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."

"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."

"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme, vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"

Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.

"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja puolustussyitä."

Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään, sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta: kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä, kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle. He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa sitä? Voitteko saada meidät häviämään -- minä nimittäin kuulun myöskin kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"

Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.

"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."

Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti antoi hänelle tietä.

"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."

"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."

"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin, on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]

Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.

"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä, ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon yli.

"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta. "Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"

Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt nosti hän ylös päänsä.

"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.

"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.

Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä maahan päin kääntyneinä.

Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle ihmisillä täytetylle kadulle.

Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja -- purskahti äänekkääsen nauruun.

Kansajoukko näytti hämmästyneen.

"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.

Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.

Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin. Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes hän katosi eräälle syrjäkadulle.

"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.

"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista. Vahinko sitä sukkelata miestä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri riita-asia muistathan..."

"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"

Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.

"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin oikeastaan..."

Hän vaikeni ja punastui.

"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa. "Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"

"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."

"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan paljon hyvää."

"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen erityisesti sitä tilaisuutta varten."

"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.

"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.

He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]

"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."

Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen sisustaan.

Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa. Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen pesäpaikka.

Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.

Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitus _sosais_ (vapahda meitä). Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.

Lukija luki:

"Kuningas sä uskovaisten, Isän korkeen ilmehinen Sana, voittamaton juuri, Viisauden lähde suuri, Hädän turva, vahva muuri, Jok' on ollut ainian, Aina pitää valtikan, Edestämme rukoelee, Auttaa, holhoo, johdattelee, Turvaa kaikill' valmistelee, Kaitsee uskovaisiaan; Kalastaja lempimielin Houkuttelee kaloi meitä Synninmeren syvänteiltä Rauhan rantaan sulokielin. Paimen, joka tunnet omas, Ystäväsi ota huomaas, Kaitaa tietä heitä saata Armon tietä autuasta!"[15] -- -- -- -- --

Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi hän, "Licinius se on käynnistään."

Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

Yksi palvelijatar tuli ja lausui:

"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."

"Astukoon hän sisään."

Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.

"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän, "kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."

"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.

"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."

"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle eilen; tässä se on."

Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä teki epivän liikkeen.

"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."

"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius säveästi.

"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei --"

Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.

"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.

Licinius pudisti hiljaa päätänsä.

"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa, ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon mukaisiksi."

"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.

"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."

"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan. Idästä nousee aurinko."

"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä. "Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta", virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:

"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt Meidät raukat, jotk' annamme Elon sikiölle, vielä huonommalle."

"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"

Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.

"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän, "mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."

Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.

"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"

"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."

"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"

"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa käyttää."

Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.

"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."

"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.

"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se. Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus avautuu. Uskokaa häntä siis."

Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.

Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.

Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."

Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea se loppuun."

"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän vilkkaasti.

Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:

"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan tule toisin ajattelemaan?"

Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän lujasti ja jyrkästi:

"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva mielipiteissäni."

"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat Liciniukselta kuulleet.

"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."

"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi Julia.

"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen, legaatti ainoastaan."

"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."

"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka tuntee molemmat, on sama ajatus."

"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin vastahakoinen Roomaan muuttamaan."

"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton vaivoja."

Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt hänen sisareltansa huomaamatta.

"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa tuumamme."

Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota hän turhaan koetti salata.

"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.

"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua, mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."

Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.

Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.

Kolmas Luku.

Apollonius.

Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan, oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.

Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne ja istuutuneet naisten puolelle.

Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:

"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."

Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin varjo."

Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne tänne.