Part 15

Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri uskollista Saturninusta -- kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi Licinius, nousten seisoalleen.

Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä: "Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen alla oli kaupungin prefektin nimi.

Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.

"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.

"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.

"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään. Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."

Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"

Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä. Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut sinun puoltajaksesi."

"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."

Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä seinää vasten ja rukoili hiljaa.

Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.

"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius hänelle.

Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt saatan sinut."

He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan, kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.

Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.

"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa, minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."

Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata, kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.

"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan jälleen tykösi."

"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä, että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"

"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."

Centurio pudisti päätänsä. "En voi."

Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen. Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"

Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.

"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua kukaan tunne."

Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.

Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.

"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.

Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"

Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen äreän Kerberuksen käteen.

"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."

Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen pyyntönsä.

Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua. Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa asiasi."

Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta tulevaksi.

Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät tablinum'iin.

"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta miehestä?"

"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.

Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.

"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle syöstyminen. -- Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."

"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius; "tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle. Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."

"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei rukoukseni mene turhaan."

He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen, kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!" Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius", virkkoi hän sydämmellisesti.

"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä, katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua tämän kynnyksen yli."

"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä maahan.

"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"

Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti huoneesta.

Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut Sardiiniasta."

Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman vastaan lainaksi", vastasi hän.

Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa. Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.

Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä. Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä. Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."

"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."

"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"

Neljästoista Luku.

Toivo ei anna häpeään tulla.

"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo, uskollinen Germanian kansa -- tosin iloittaa minua, että saan oleksia täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut huulilleni."

Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten, katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.

"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on hyötyä."

Toinen kääntyi häneen päin -- tämä toinen oli Licinius.

"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"

"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin. Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin. Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."

Licinius oli vaiti.

"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti perille kirjoituksesi."

Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.

Saatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että tämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan samaan suuntaan.

Jo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli sama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut Janikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä koko ruumiiltaan miehevämmäksi.

Licinius tervehti häntä ystävällisesti. "Saanko pyytää sinua toimittamaan minulle erään asian?" kysyi hän.

Pretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.

"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen --."

"Minä tiedän", keskeytti pretoriaani pikaisesti. "Hän asuu Esquilinuksella Tituksen thermien luona."

"Aivan niin", virkkoi Licinius hämmästyneenä. "Kuinka tiedät niin tarkoin hänen asuntonsa?"

Vanha centurio nauroi.

"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus", sanoi hän. "Se pitää hänen jutella sinulle."

Nuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun Liciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin juttelemaan sen. "Olin kerran", alottti hän, "Isgon kanssa Janikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi naista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä ihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää mitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui kaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta viikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä minä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin meidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän vei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin saman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni otetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen tykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta, tiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta kai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta Praxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti mies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän ei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.' Silloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä pitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä on koko tapaus."

"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa Calpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia", sanoi centurio hymyillen.

Licinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle, mutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:

"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen. Mutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta terveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan. Siellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun sallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja jutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne."

Niillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka uskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi häntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.

* * * * *

Oli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen aurinko maailmankaupungille.

Erääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman seurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.

Peristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat tulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät oikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat sisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja tähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä he olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut jumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies, piispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja seurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät peristiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka oli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli korkopaikka, jossa oli piispan sija.

Seurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa väreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti seurakuntaa sanoilla:

"Rauha olkoon teidän kanssanne!"

"Ja sinun henkesi kanssa!" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.

Nyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan kuulteli.

Lukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen luetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen esitelmänsä lyhyt. Sanalla "amen" päätti hän selityksensä, johon seurakunta vastasi: "Herra, ole meille armollinen!"

Sitten huusi yksi diakoneista:

"Ite, missa est!".[43]

Ja paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt alkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet saivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:

"Menkäät rauhaan!"

Useita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.

Naisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä, diakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä piispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan vanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.

"Nike, Anastasia, Phoibe", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen neitsyyn. "Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen, diakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka, johon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on kallisarvoinen -- sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä, jossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä kunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran palveleminen. -- Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät Herran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'"

Sitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.

"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe", sanoi hän lopuksi, "kysyn minä teiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi, tunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla kelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka nimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne ja vastatkaa minulle!"

Neitsyet vastasivat: "Tahdomme."

"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän seurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi." Neitsyet lankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen. Piispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:

"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja vaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan hengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta syntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden palvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä puhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he kelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa uskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle ynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia ijankaikkisesti."

"Amen!" sanoi seurakunta päätökseksi.

Neitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan suunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.

Yksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren pariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja heittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä hänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.

"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota sydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua."

Neitsy kiitti kyynelet silmissä.

"Mutta", lisäsi hän rukoilevasti, "älä enää kutsu minua Romulaksi. Vanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut pimeydestä valkeuteen."

Sitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän kanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.

Myöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via Querquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä kulkeneet pitkän matkaa.

"Licinius", virkkoi vihdoin nuori vaimo, "minä tahtoisin mielelläni käydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen tapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin pois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne ruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?"

"Aivan kernaasti", vastasi toinen. "Kun vaan se pitkä matka ei väsyttäisi sinua liiaksi!"

"Näen", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, "ett'et tunne minua vielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin."

Licinius nauroi. "Sitä parempi!"