Part 14

"Saatatpa olla oikeassa", vastasi piispa arvelevaisesti. "Sinun sanasi rauhoittavat minua."

"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä vaaraan", jatkoi Callistus. "Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä kansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja pidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta, niin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta", virkkoi hän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, "jos sinulla on toinen mielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti."

"Ei, ei, Callistus", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. "Siitä ei voi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi. Tiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa vastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia ratkaistu."

Palvelija astui sisään.

"Sinua tahtoo eräs puhutella", ilmoitti palvelija.

"Anna hänen tulla sisään" vastasi Zephyrinus.

Muutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies. Pitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä, kunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva, jolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä nuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.

Kummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi silmänsä sisälletulijaan.

"Pyhä isä", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] "kiitetty olkoon Herra, että on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti tervetulleeksi. -- Tämä on", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen, "Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla."

Ukko naurahti.

"Miekka ei ole terässään", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. "Nämät vanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna asetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on Herra valinnut. -- Tulen Aasiasta", jatkoi hän muutaman minutin perästä, "menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin silmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin kuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman ohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta."

"Rakas veli", vastasi Zephyrinus, "kiitetty olkoon Herra vielä kerran, että on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti sinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä, ikäänkuin tahtoen nielaista sen."

Taaskin menivät ukon huulet hymyyn.

"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla olen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on sydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen yksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä profeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan sijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo elähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei, kiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa ijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata voittaa meitä."

"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli", vastasi Zephyrinus nöyrästi, "että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta käsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen uskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka petollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he täällä valloittaa koko kristikunnan?"

"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet", vastasi Irenaeus. "Ja meidän velvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. -- Niin, Zephyrinus", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, "salli miehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut runsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja eksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi susille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen istuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan. Ne ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä; sillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on, siellä on kaikki armo ja totuus.'"

"Tahdon ajatella sanojasi", vastasi Zephyrinus.

"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin muita", jatkoi Irenaeus. "Sielun silmillä näen sen jo kohoavan maanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja johdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti panisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka heiltä pois ja annetaan toiselle."

"Jumala siitä varjelkoon", sanoi Zephyrinus.

Nyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.

Sitten virkkoi Irenaeus taas:

"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä Septimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen miekkansa kerran kohtaa minua."

Zephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla seurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.

Kolmastoista Luku.

Petollisuus ja uskollisuus.

Melkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa Ostiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui kivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten. Uneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas istualtaan ylös. "Ei", sanoi hän itseksensä, "minä en voi enkä tahdo levätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen antautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa kuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!"

Puhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin portin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri lähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui Circus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita tuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi hämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä yksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen, huudahti: "Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan, Markus Licinius!"

Matkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.

"Kaiken pyhän tähden, Petronius", sai hän työläästi sanotuksi, "älä ilmaise minua!"

Upseeri nauroi.

"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa, "auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian vuorikaivoksista."

"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."

Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.

"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.

Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.

"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä, "niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."

Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin prefektille.

Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.

"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."

Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.

Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään kamariin.

Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.

Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.

"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän. "Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta ja elämä täynnä kipua -- älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna sääliväistä mieltä minua kohtaan.' -- Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut, niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."

Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta. Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä iltana oli jutellut hänen kanssansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"

Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka varmaan tiedätkin."

Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen palvelijattarelle.

Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä lukemaan sen ääneensä.

Julia otti kernaasti kirjarullan.

"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme Kartagossa."

Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.

"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas, Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen, elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne kirjoittanut."

"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. -- Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki, ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! -- Minua vaivasi huoli lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää. Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani. -- Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai vapautus!'

"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.

"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti säikäyttää heidät takaisin.

"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua. Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.

"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä ole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös päätänsä, ikäänkuin peljäten minua.

"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä istui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen ympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän nosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'

"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän oli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki ympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! -- Sitten herätti minut ääni. Minulla oli vielä suuni makeana.

"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat tuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea maailman toivoa.

"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me tulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru sydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.

"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos ansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut kukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi -- älä siis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja äitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole mielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät ainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.

"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen kättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua herrattareksi eikä tyttäreksi.

"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme ainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin häntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä sinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'

"Murheellisena lähti hän tyköäni.

"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme kuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti levinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut suuren kansanjoukon.

"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.

"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.

"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.

"Mutta minä pudistin päätäni.

"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' -- ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.

"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu -- niin suretti minua hänen onneton vanhuutensa.

"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.

"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa toisiamme.

"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!

"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun kanssasi.'

"Ja hän katosi.

"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa. Minä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska kuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. -- Silloin astui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla tuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle sirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä purpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä, ynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa ja lausui:

"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet miekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän oksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.

"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä tempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin jalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.

"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.

"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena voitostani menin ulos sirkuksen portista.

"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen, vaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu voitto.

"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on toisen tehtävä." --

Samassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.

"Eräs pretoriaanein centurio toi sen", lisäsi hän. Julia vaaleni, silmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen. Sitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.

"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet. Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."

Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle muutamalla sanalla asian.

Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.

"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen hovimieheen päin.

"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen tyly vastaus.

"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi Julia pikaisesti.

Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti menemään.

Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven. Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.

Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.

"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."

"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen henkeä."

Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan. Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä, joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.

"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.

"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."

Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.

"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."

Julia totteli äänetönnä.

"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet. Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen kasvoja; menköön hän maanpakoon."

Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.

"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.

"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.

"Etkä sinä ole häntä unhottanut? -- Sinun hyvä muistisi on todellakin sinulle kunniaksi."

Julia punastui kovin.

"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."

Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois keisarin hovista.

* * * * *