Part 13

"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa. Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja. Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia. Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."

"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa pois kotoa --"

Kreikkalainen nauroi.

"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. -- Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella syövän jotain -- se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."

"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan surkutella semmoisia haaveksijoita."

"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin, joka liittyi kristiaaneihin -- hänelle on ylhäinen, kristitty nainen antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä toisiinsa."

"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen, joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä -- hänen nimeänsä en muista -- oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä. Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat pahimpia ihmisiä auringon alla.'"

Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.

"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä. Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista tyttöä!"

Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. --

Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen eteenpäin.

Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta. Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle, maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia, joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden hautaaminen.

Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.

"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat. Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni, ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on, että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa, olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa. Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."

Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.

"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois seurakunnasta."

"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen, mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain ihmisten, olevan minun puolellani."

He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli. Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.

"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella mielellä sinua kohtaan."

"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.

"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää, minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista roskaväkeä."

"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa, kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan, miten kauppaolot muodostuvat."

Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.

Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.

"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."

Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38] ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen kukkia kuolleen päälle.

"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun saatto oli mennyt ohitse.

"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."

"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt tämän muistomerkin.'"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan, niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."

"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja kironnut jumalatonta leskeä. -- Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle. Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"

Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa tietä kaupunkiin.

Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista, jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään mieltymyksestä.

"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti, mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"

Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän vieromiseen.

"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.

"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa, en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."

Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.

"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"

Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä, mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.

"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru, mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille, joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia aikoja, pelastusta ja pelastajaa."

"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee peljättävien käärmeiden kanssa -- mitäpä merkitsee hän muuta kuin vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä paitsi kaikki."

Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.

Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.

"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä, jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."

"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä äskettäin tehdyn kuvan -- suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa, meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."

Callistus sanoi sen tekijän nimen.

"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä", virkkoi Julia.

"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen elämän lempikoriste."

"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi, että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"

"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti. "Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika, jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan, lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma suosii häntä."

Marcella pudisti totisena päätänsä.

"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän. "Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"

"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi -- kuvailevathan ne kaikki meidän uskoamme ja toivoamme."

"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa, teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken, kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat, sulattaa päivän yhteen yön kanssa."

"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme. Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."

"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa yhteen.

Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei hän vähääkään hämmentynyt.

"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä --"

Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä kummastellen.

"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.

"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."

"Eikö hän ole jutellut mitään tästä -- tästä Liciniuksesta?" jatkoi Marcella.

"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku aika sen jälkeen -- ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen elämässä -- kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin vaivoihinsa."

Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta. Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle -- sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä Liciniukselle itselleen että hänelle.

Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi äänetönnä maahan.

He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin, samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.

Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin. Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy, johon oli piirretty seuraavat sanat:

"TENE ME QUIA FUGI ET REVO CA ME IN VIAM QUERQUELANAM AD ZEPHYRINUM DOMINUM MEUM".[41]

"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota eriskummaista kaulakoristetta?"

"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."

Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan. Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan häntä ahneeksi.

"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua. Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"

"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään", virkkoi Callistus. "Egyptin ja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja nämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään sellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt on jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli on taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon."