Part 12

Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla askelilla lehtimajasta.

Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan, veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.

"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius. "Hän näyttää minusta tutulta."

Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.

"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta. Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"

"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen. "Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."

"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."

Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."

"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä. Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät hänet kirjastohuoneesen.

Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua, joka kulki Puteoliin päin.

Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.

"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria, mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin yksi keino."

"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut, luettuansa nuot sanat.

"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut haaveksijalta."

"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi. Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."

"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. -- Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."

"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin palvelukseen --"

"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse. Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."

Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion palvelukseen."

Herennius naurahti.

"Sen saamme helposti toimeen."

Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle. Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä, että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.

Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.

Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.

"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet voimansa eivät sitä salli."

"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia hiljaa.

"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina syvää sääliväisyyttä osottaen."

Marcia loi silmänsä alas.

"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin onnettomaksi", virkkoi hän.

"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."

"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."

Marcia katsahti ylös.

"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan puheenpartena."

Marcella pudisti päätänsä.

"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa Herran sanoja."

"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä, samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua, silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua, vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt, Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia sieluni haavoille."

Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.

"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät kirjamme tallella."

Marcia noudatti hänen kutsuansa.

Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi häntä huvilan portille.

"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset sydämmellisesti toisillensa.

Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi uneksivin silmin maiseman yli.

Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä maalle viileyttä.

Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!" sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta, Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:

"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä. Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."

"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"

Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.

Kahdestoista Luku.

Maailman pääkaupungissa.

Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä, vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa, nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle, nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.

Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä. Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy Colosseumin valtava muurinreuna.

Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä, vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla, komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja Sorakte monine huippuinensa. --

Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.

"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi. Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa juhlallisuudessa."

Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.

"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi hän.

"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla -- sitä sanotaan amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen -- olen nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."

"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä. "Palvelemmehan keisaria."

"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on sota-ammatti."

"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"

Vanhus naurahti.

"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta samalla mitalla maksoin takaisinkin."

"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."

"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja taistelu on ilo."

Nuorukainen pudisti päätänsä.

"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."

"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin omaistesi tykö."

"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu etelään."

Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan muussa.

"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"

Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.

"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"

"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.

"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."

"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."

Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia, kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.

Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.

"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. -- Mutta mitä tarkoitat sillä, että he ovat kristityitä?"

"Kristityt -- niin -- en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."

"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.

"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin. Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit tiedustaa häneltä."

"Niin tahdon tehdäkin."

"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."

Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.

Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin. Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori centurio pani kätensä ukon olkapäälle.

"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen kristityn miehen asunto."

"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."

Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita kadun kulmassa.

"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan hänen luoksensa.

"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.

"Tunnetko sitä kristittyä, joka --"

Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.

"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä sellaisista ihmisistä."

Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää lukua sotamiehistä.

Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen, jotta juutalainen päästi huudon.

"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun kristityiden kanssa tekemistä?"

Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille, pitäen kovaa menoa.

"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.

"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä sanoa sinulle mitä tahdot."

Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa, joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka sanoi:

"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."

"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme sinua."

"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena, kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin, kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän valkeutta."

"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."

Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen eteen.

"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"

Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Oletko kristitty?" kysyi centurio.

Ukko vastasi viivytellen: "Olen."

"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä neljännes tunti aikaa."

Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.

"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle, "niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."

Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä seuralaiseltansa.

"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä, pitkitänkö loppuun asti."

"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"

Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin, jossa pretoriaanien kasarmi oli.

Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.

Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi häpeäjuttujen kertomisessa.

"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen, "kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat. Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä, mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat Isiksen ja Astarten kerjäläispapit -- niin, tunnettehan kyllä sen joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat -- niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin meidän portinvahdilla."

Toiset nauroivat.

"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."

Kaksi miestä meni ohitse kadulla.

Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka astui hänen rinnallansa.

Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.

"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.

Toiset vastasivat kieltävästi.

"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari -- hän teki, lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään erehdystänsä polkumyllyssä.

"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä -- niin kutsuvat kristiaanit toisiaan -- Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä, että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi. Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta. Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies, tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin, äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. -- Siitä näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."

Toiset nauroivat.

"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.