Part 11

"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."

Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi sen orjalle.

"Tässä on vastaus."

Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.

"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen luoksensa orjan.

"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää saada vastaus."

Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.

"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."

Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta, jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle; sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.

Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen olkapäätä vasten astui hän venheesen.

Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen vieraallensa.

Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin sumu.

"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.

Marcia nauroi.

"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön laittanut minulle."

"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä iloisesti nauttimaan elämää."

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin. "Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle muutamia!"

Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea. Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja mantereen välillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.

"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää kaukana Capreae-saaresta."

Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.

"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."

"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden suojaan."

Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.

"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.

"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti, "eikä mikään ole meitä erottava!" -- -- --

Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan, niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.

"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta, joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe; minä olen heille ilmoittanut tulostamme."

Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.

"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina, kun meri oli niin myrskyinen."

"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin kuollut kauhistuksesta."

Lucius kumarsi, naurahtaen.

Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan puoliso Demetrius.

Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti Roomassa tahi Napolissa.

Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa. Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.

"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän horoskopimme -- mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta tutkimisesta vastaisuudessa."

"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.

"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä. "Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä, että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken, mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."

Lucius tuli hämilleen.

"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi uppiniskainen vastustaja."

"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi, päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."

Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä kerran takaisin, lausuen:

"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen. Semmoinen on minun tapani."

Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä. Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli selvästi ympärillä olevine huviloineen.

Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.

"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut, mitä pyysit Demetriukselta?"

"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä ja anna minun avata se auki."

Lucius epi.

"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille niin paljon iloa?"

"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä -- kuollut!"

"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."

"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia, "mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole mielikuvituksessa syntyneitä. -- Anna minulle Demetriuksen vastaus."

Lucius totteli.

Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio (Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.

"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.

"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."

Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.

"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.

"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän sinulle?"

Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli lukenut sen.

"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä; Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."

"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi", sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä kaupalla."

Marcia katsoi äänetönnä merelle.

"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia toistemme kanssa ja nautitaan elämää."

Marcia nousi ylös nojasiltaan.

"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja todella, ett'et koskaan hyljää minua?"

"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius juhlallisesti, "vannon sen sinulle."

"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja pyhittää koko elämäni sinulle?"

Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.

Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat airoihin.

"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.

"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten keskustelemme ja päätämme kaikesta."

Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria. Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla katsahtamatta heihin päin. Ja -- hänen silmänsä kohtasivat Viktorian silmäyksen.

Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian kanssa toisaalle.

Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.

"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"

"Hyvästi!"

Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.

"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua kadehtiva."

"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden tavoin.

"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja soimaavaa."

Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli odotellut häntä eilisestä asti.

"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.

Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli siellä nuori, matkapukuun puettu mies.

"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."

Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän almun.

Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki kovasti.

* * * * *

Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys. Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.

Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa. Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut, hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä kuolemaansa.

Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.

"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.

"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."

Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae (Julialle).

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi. "Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman, sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"

Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä, Liciniukselta", kuiskasi hän.

Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi kohta kotiin!"

Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.

"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin sanoakaan."

Julia silmäili häntä kysyväisesti.

"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"

Viktoria koetti kaikin voimin tointua.

"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."

"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"

Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.

"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi unhottamaan hänet."

"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.

Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.

Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.

"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."

Julia huokasi.

"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."

"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden, jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."

"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea toimihalunsa tyydytetyksi."

Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän tehnyt.

Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.

Yhdestoista Luku.

Lasku ja nousu.

Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän, käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.

"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle, "toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."

Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat vallan levolliset.

Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.

Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.

Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle. Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos Herennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat hunnulla peitetyt.

"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.

Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.

Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään otsaansa.

Sitten kääntyi hän naisiin päin.

"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi, tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."

Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.

"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä hetkellä?"

Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.

Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä. Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli jäljellä vihertävää nestettä.

"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."

Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.

Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.

Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.

Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän huomaavan läsnäolijat.

Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.

Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä puhutteli.

"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"

Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.

"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."

Viktoria oli ääneti.

"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren. Ojenna minulle kätesi, Viktoria."

Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.

"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin lepoa sielulleni."

Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.