Part 10

Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä, edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin ja pensaihin.

"Niin -- ei", jupisi hän. "Sinä et saa -- mutta minä tahdon -- Herennius -- kestiystävyys -- ei, minä en voi!"

"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"

Hän säpsähti peljästyneenä.

"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve -- ei, kuolema Cesarille!"

Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja meni puiden sekaan.

Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän tulee!"

Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen korkeimmillensa.

Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään. Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen, parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31] päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.

Seurueena oli hänellä useita upseereja.

Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria, joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.

Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.

"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut vieraaksensa."

"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä. "Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."

Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.

Herennius kumarsi.

"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."

Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein jokaiselle.

"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."

"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar", vastasi Calpurnius nöyrästi.

"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut jälleen Roomaan."

Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen syrjään.

"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset; minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja miehiä."

Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan rakentaa minulle sen."

"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."

Keisari pudisti päätänsä.

"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä -- mutta", lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä, hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."

"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.

"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi, työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani kantamisessa."

"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.

"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."

"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani sisarentytär."

Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.

Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi. "Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari. Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.

Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!" huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin -- ja näki Agatonin kellanvaaleat kasvot.

"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat silmänsä hakivat keisaria.

Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.

"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla lääkäri ja neidin palvelijattaria."

Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.

Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan polvillaan hänen sohvansa vieressä.

Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.

Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa värähtelivät.

"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön ja katoomaton."

Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius seurasi hallitsijaa huvilan portille.

"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää saada kuolemarangaistus Roomassa."

"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella äänellä.

Keisari katsoi kysyväisesti häneen.

"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä, kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle. Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies, niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt häneen."

Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.

"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen kättä ja lähti huvilasta.

Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä raskasmielisyyttä.

Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.

"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän perheen keskustaan?"

Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei tohtinut nostaa silmiänsä.

"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."

Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti Herenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.

"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"

Herennius teki kieltävän liikkeen.

"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän. "Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"

Näin sanottuansa meni hän pois.

Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa, ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.

"Tyttäreni", lausui Herennius -- hän ei koskaan ennen ollut tällä nimellä puhutellut Juliaa -- ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar ja minulle tytär!"

Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja Marcella istuivat.

He ymmärsivät tämän silmäyksen.

"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt olla myöskin Viktorian sisar."

"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.

Kymmenes Luku.

Harhatiellä.

Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä. Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille. Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle. Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi maailmankaupungissa.

Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle, lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."

Lucius tarttui siihen, kysyen:

"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"

"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin Roomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."

Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.

Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:

"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen, ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta, meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua, pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian, lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle, ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme sinulle veljellisen tervehdyksen."

Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen miettiväisesti eteensä.

"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."

Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös parasta sekä piispalle että vankiraukoille."

Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.

Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille, jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.

Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun Lucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.

"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."

Lucius mietti hetkisen.

"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut heti."

Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar puheillensa Luciusta.

Muutaman minuutin perästä palasi orja.

"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota vastaan ketään."

Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi, josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä. Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion; sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.

Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella. Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat, silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään. Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.

Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen, purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla, kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi kapea, kultainen otsanauha.

Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon ensinmainitun tekemän vaikutuksen.

Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti kuultelevan häntä välinpitämättömästi.

"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet nähnyt turhaa vaivaa."

Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.

"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."

"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin vaivan ansaitseva."

Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui omista sanoistansa.

"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.

"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli todenperään sanottu."

"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"

"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon suuteloa."

"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.

Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa. Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.

"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.

He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä, jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja. Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.

Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.

"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.

"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen", lisäsi Marcia.

"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene, jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."

"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius mieltyneenä.

"Tänään -- ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö, miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."

"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:

"Capreae-saarelle olen kauan halunnut -- siellä tahtoisin tieteistellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."

"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia. "Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen --"

"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa tällä tavalla?"

Marcia nauroi ääneensä.

"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."

Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä. Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös. "Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat -- mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian tykö!"

Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän astui sinne sisälle.

"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"

Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.

"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.

"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."

"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä minulta", virkkoi Lucius.

He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä. Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis jäähyväiset jo hetken kuluttua.

"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana. -- Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa, lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni Ceseniuksen tyköä." --

Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä suljetun kirjoituksen.

"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen herrallensa, joka paraillaan luki.

Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:

"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä unhota kirjojasi."

Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen toisennäköiseksi.