Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

TAISTELU JA VOITTO.

Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Kirj.

VIKTOR SCHULTZE

Suomentanut Lyry

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

SISÄLLYS:

1. Maran Atha. 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala. 3. Apollonius. 4. Kärsimyksen alku. 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa. 6. Ystäviä hädässä. 7. Pako. 8. Aenariaan. 9. Napoli. 10. Harhatiellä. 11. Lasku ja nousu. 12. Maailman pääkaupungissa. 13. Petollisuus ja uskollisuus. 14. Toivo ei anna häpeään tulla.

Ensimmäinen Luku.

Maran Atha.[1]

Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan, viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula. Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä, jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä lähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo muukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta. "Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta. Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset jumalat -- nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää yltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras kummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla -- he sanovat sitä Byrsaksi -- sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi käsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset päivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen, jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi kreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin: Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso, minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä, "pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän, joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista, jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on. Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen nimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki vastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa, samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän vakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen takaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan ja uuden maan -- voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä kukaan väkevämpi --"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen edessäni sinut -- matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa henki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen, "ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut käymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen, "ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden pikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius; "tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa korkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä, voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4] nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan... Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta, julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä. "Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" -- hän osoitti kädellänsä pohjoiseen päin -- "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa. Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun... Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta jumalihin' -- minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui -- eräänä aamuna lähetin minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile. Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.

"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut -- ah, hän (vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta -- ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut, kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta jälkimmäinen ei.

"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se, joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin, oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. -- Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti: 'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui lempeästi:

"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. -- Minä lähdin pois Panormosta sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi. Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan elämäni."

Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."

Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

Gloria in excelsis Deo et in Terra pax hominibus bonae Voluntatis.[5]

Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten rauha -- se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten astuivat he asunnon sisustaan.

Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.

Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.

"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.

"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni kantotuolista.

Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.

"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."

Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.

"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia tällä kadulla. -- Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."

Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.

"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä -- hänen nimeänsä en nyt muista -- suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon. Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha, ha!"

Samassa tuokiossa palasi juoksija.

"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin tulimmekin."

Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.