Chapter 2

Heikkilänmäeltä voi nähdä kuinka kaupunkimiehet kaarsivat sillan yli ja ajoivat kylän päässä olevaan kievariin. Piiat odottivat joka hetki emännän astuvan ulos ja suuntautuvan kievaria kohti. Mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan hän ilmestyi jonkun ajan kuluttua kuistille ja kysyi eikö talossa enää mitään työtä ole, kun he tuollalailla toljailevat. Itse hän oli aivan entisellään, puhuen tavallisella tyynellä äänellään, ei edes punaisia pilkkuja näkynyt enää poskipäillä. Mutta palvelijat puhuivat kuiskaten ja liikkuivat varpaisillaan -- he eivät voineet sille mitään.

Kello yhdeksän aikaan kuului taasen rattaitten rätinää.

»Höm Härmästä, pojat -- alamäki ja akka aisoissa!» hihkaisi isäntä portista sisäänajaessaan.

He pysähtyivät keskelle pihaa. Poika pyrki ensinnä alas, mutta horjahti ja kaatui ja jäi siihen nelinryömin makaamaan.

Isäntä rähähti nauramaan, hihkaisi uudelleen, iski ruoskalla hevosta ja ajoi vielä yhden kierroksen pihan ympäri.

Hän oli kuin entisestään kasvanut, korskean ja mahtavan näköinen, silmäillessään ylpeästi ympärilleen.

Emäntä ilmestyi kuistille ja pysähtyi sinne hetkiseksi. Palvelijat olivat kadonneet mikä minnekin, uskaltaen tuskin pielen takaa kurkistaa. Kärryistä laskeutuvan isännän suusta kuului rämähtävä ivanauru, kun hän huomasi emännän kuistilla.

»Kaikki on taas tallella, hih!» kimitti hän kuin kileällä kellolla, vilkuttaen merkitsevästi ruoskaa ilmassa. »Ja kaupanpäälliset myös!» -- hän osotti nurmella makaavaa poikaa, nauraa hohottaen selkäpiitä vihlovaa pirullista naurua.

Emäntä läheni -- katselijain teki mieli ummistaa silmänsä. Mutta hän kulki kuin omia aikojaan, niinkuin ei olisi nähnytkään isäntää, joka yhä seisoi korskeana ja hajasäärisenä paikallaan, ruoska puuskaan puristetussa toisessa kädessään ja kiiluva voitonriemu punaisilla kasvoillaan -- niinkuin hän ei olisi mitään nähnyt eikä kuullut, vaan ainoastaan nauttinut hetken valtavasta huumauksesta.

Nykäisy -- ruoska vilahti emännän kädessä.

»_Sisään_!» helähti samassa niin ankaran nujertavasti, että tuvassa olijatkin säpsähtivät.

Valtikkansa menettänyt mies tuijotti tajutonna käsittämättä heti mitä oli tapahtunut.

»Kamariisi!» kuului uudelleen -- äänessä värisi tuska ja kiehahti vihan poreet.

Ja katselijat näkivät kuinka tuo äsken niin korskea mies kutistui kuin heinäruko rankkasateessa ja läksi niska lyyhyssä, ikäänkuin iskua peläten, sanaa sanomatta tupaa kohti painumaan.

Emäntä seurasi kintereillä -- molemmat katosivat etukamariin. Sieltä alkoi kuulua vinkunaa ja läiskinää, ulinaa ja voivotusta ja yhä vain herkeämätöntä läiskinää, niin että tuvassaolijain pintaa karmi.

Hetkisen päästä ilmestyi emäntä tupaan.

»Riisukaa hevonen ja käykää uittamassa!» sanoi hän tuimasti, työntäen kädessään olevan ruoskan padan alla palavaan tuleen.

Itse hän läksi uudelleen ulos -- otti nurmella makaavan pojan syliinsä ja kantoi hänet kuin pienen lapsen omaan kamariinsa.

* * * * *

Seuraavana aamuna ilmautui sekä äiti että poika pyhävaatteissaan tupaan. Väki näki heidän astuvan piennarpolkua alas rantaan ja soutavan ruuhella joen poikki -- vähää alempana, joen polvekkeessa, häämötti pappila koivujen keskellä.

Sitte painui kaikki entisille teloilleen.

Ketään ei ihmetyttänyt, että isäntä taasen pysytteli pitkät ajat kamarissaan, eikä liioin sekään, että hän nyt näytti entistä raihnaisemmalta, jopa unohti miltei kokonaan kokkapuheensakin.

Pojasta tiedettiin kesällä kertoa, että hän oli käynyt vakavaksi kuin vanha mies. Ja syyskesällä hän katosi kokonaan talosta. Emäntä itse oli kyydissä ja viipyi sillä matkalla kolme päivää.

»Jo hän ennätti nähdä, mitä kotona nähtävää olikin», kuului lyhyt selitys.

Vielä kerran antoi Heikkilä itsestään puheenaihetta -- yllätyksenä tällä kertaa, niinkuin usein ennenkin.

Talossa kävi kuolema vieraana.

Joulu oli juhlittu ja Heikkilän lähimmässä naapurissa, kylän sepällä, oli paraikaa puutalkoot. Sen jatkoksi olivat nuoret hommanneet jonkunlaiset »Jussinpäivä-tanssit», joihin Heikkilänkin palvelijat olivat viimeistä myöten vetäytyneet.

Silloin, polkan paraillaan pauhatessa, riuhtaistaan tanssituvan ovi äkkiä auki ja ovensuuhun ilmestyy Heikkilän isäntä -- puolipukeissa, silmät pyöreinä, kauhu kasvoillaan.

»Jos Heikkilän väki tulisi heti kotiin!» Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaan katosi saman tien.

Kaikki ymmärsivät että jotain erikoista oli tapahtunut tai tapahtumaisillaan -- tanssijat alkoivat painautua joukolla Heikkilään.

Isäntä vei tulijat suoraan emännän kamariin.

Siellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan -- kyljellään, kasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet rinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen. Nyt kertoi isäntä -- ääni täristen ja silmät kauhusta pyöreinä -- kuinka hän oli kamarissaan herännyt äänekkääseen valitukseen ja voihkinaan, luullut sen ensin kuuluvan ulkoa ja arvellut talkoomiehiä olevan liikkeellä, mutta vihdoin hoksannut että se tulikin emännän kamarista, rientänyt tuvan kautta sisään, nähnyt hänen vielä likistävän sydänalaansa, ja äännähtävän -- sitte painuvan sanattomaksi. Hän, isäntä, pelästyi niin, ettei uskaltanut edes sormellaan kajota, vaan riensi suoraapäätä tanssipaikkaan.

Pelästynyt hän todella olikin, vavisten joka luusolmustaan. Sama kaamea tunne valtasi katsojatkin. Jokainen ymmärsi että emäntä oli saanut äkillisen »kohtauksen» -- sellaisia tapauksia oli ennenkin nähty -- ja että se oli tapahtunut tuokio takaperin, sillä ruumis oli vielä lämmin.

Syrjäiset poistuivat syvä apea mielessään ja talon omat naiset ryhtyivät ruumista pesemään. Isäntä oli koko ajan mukana, nostellen ja autellen, kannattaen päätä kun hiuksia kammattiin j.n.e. -- yhä kalpeana ja värisevänä, mutta auliina ja huomaavaisena. Palvelijat suorastaan ihmettelivät kuinka hänkin osasi kerran olla ihmisiksi.

* * * * *

Tuskin milloinkaan on vainajan luona käynyt niin paljon katsojia kuin nyt Heikkilässä -- aina kirkkoherrasta ja nimismiehestä alkaen. Kuolonsanoma oli yllättänyt niin äkkiä ja Heikkilän emäntä oli ollut tavallista merkillisempi ilmiö -- salaperäinen ja kummallinen, mutta kaikkien kunnioittama. He olivat seisoneet kuin varjokuvien edessä, nähneet hämäriä, ohikiitäviä katkelmia, aavistaneet kokonaisuuden piirteitä ja niiden takana syvää ja selittämätöntä, joka kerran selviäisi. Mutta nyt oli kaikki lukittu tuonen murtamattomalla sinetillä. Näytti niinkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näkemättään uskoa, että edes kuolema voisi sellaista omanvoiman ihmistä tavallisilla keinoilla lannistaa.

Mutta lannistettu hän oli, leväten kauniina ja rauhallisena laudallaan -- se pieni kulmien rutistus, kuolonkamppauksen sormenjälki, joka näkyi silmien välissä, sekin vain kohotti hänen ankaraa arvokkuuttaan.

* * * * *

Hautajaiset olivat suuret ja komeat, niinkuin sellaisen talon ja sellaisen vainajan arvolle sopi.

Ja nyt nähtiin se kumma, että isäntä pysyttäysi koko ajan täysin selvänä, kertoen tuon tuostakin vavahtelevalla äänellä kuinka hän heräsi valitukseen ja voihkinaan j.n.e. Ihmiset miltei unohtivat entisen vastenmielisyytensä ja tunsivat jonkinlaista säälintapaista miestä kohtaan, johon tapaus näytti tehneen niin syvän vaikutuksen. Emäntä kaikesta päättäen, arvelivat he, antoi kuolemallaan hänelle kestävämmän ojennuksen kuin koskaan elonsa päivinä.

Poikaa ei näkynyt hautajaisissa -- hänen olinpaikkansa ei ollut kenenkään tietona.

Mutta maahanpaniaiset olivat tuskin ohi, kun Heikkilästä alkoi taasen kuulua kummia.

Niinkuin vanhat salaperäiset voimat olisivat yhtäkkiä manautuneet esille.

Taas heilui ruoska Heikkilän tanhualla, taas kuului hihkaisuja ja hevonen laukkasi vaahdossaan.

Isäntä oli kuin pirultariivattu -- aivankuin hänen sukunsa entiset juopot, markkinankävijät ja yltiöpäät olisivat alkaneet kummitella hänen hahmossaan. Aamupäivällä hän saattoi juoda kaupungissa, puolenpäivän aikaan jossakin kievarissa, illalla toisessa ja yöllä kolmannessa. Kotona hän kävi ainoastaan silloin tällöin hevosta vaihtamassa ja palvelijoita kiusaamassa kaikenmoisilla pirullisuuksilla, joita ainoastaan juopon aivot saattavat keksiä. Tai hän karautti pihalle reki täynnä renttuja ja pani toimeen hurjat juomingit. Silloin hän saattoi komentaa haarikat pöytään ja täyttää ne reunojaan myöten rommilla. Hetkinen, ja hän sai päähänsä että heidän piti syödä. Ei muuta kuin lammas karsinasta, se sydänyönä kokonaisena muuripataan ja sellaisena pöytään, jonka ympärillä urhot sitte mässäsivät. Mutta kesken kaiken hän saattoi kiljahtaa kuin hullu, nousta silmät pyöreinä pöydästä ja läimiä ruoskalla ympärilleen, höpistä käsittämättömiä sanoja, rynnätä ulos ja ajaa karkuuttaa huutaen ja ulvoen tiehensä.

Hän ei ainoastaan juonut, vaan räiski muutenkin minkä kerkesi. Ravintoloissa hän huimi ruoskallaan ikkunoita sirpaleiksi ja laseja ja posliineja pöydiltä lattiaan. Kaikesta näkyi että hän oli päättänyt hankkia korvausta puolitoistakymmenvuotisesta paastostaan ja hävittää Heikkilän nurkkakiviään myöten.

Ihmiset katselivat tuota hävityksen kauhistusta kylmät väreet selkäpiissään. Se ei oikeastaan heitä ihmetyttänyt, päinvastoin tuntui miltei luonnolliselta että tuo juopporenttu nyt riehui tuhon ruoska kädessään -- nyt kun este oli poissa.

Mutta niinkö piti Heikkilän, emäntävainajan silmäterän, hävitä? Eräiden mielestä siinä oli muutakin kuin pelkkää juopon hurjistelemista. Vanha salaperäisyyden sumu ei ollut vieläkään hälvennyt Heikkilän ympäriltä, mutta sen ydin oli heidän mielestään selvä -- se oli kaikesta päättäen ollut taistelua talosta, ties Jumala kuinka ankaraa ja hellittämätöntä. Kaikki kokonaisuutena katsottuna esiintyi tuo parin vuosikymmenen taival vastakkaisten voimien kamppailuna talon ylivallasta -- nykyinenkin oli vain sen jatkoa.

Oliko toinen jo kokonaan poistunut temmellyskentältä ja jättänyt toisen voittajaksi? Hävityksen voimako se tässä viimeisen sanan sanoi?

Siltä näytti.

II.

Maaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen, yksinäisen mökin ikkunasta sisään.

Mökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja sammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään käsivarteen varaten.

»Terve, Väliportin Matti!» virkkoi kuu tuttavallisesti. »Mitäs siinä nyt noin toimessasi valvot...?»

Mutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan -- kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä paljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät elämän kovat sormenkosketukset.

Hän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli aikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän suunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka ikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.

Sen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset selvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta jokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.

Se ensimäinen oli kevään lapsi -- kauniin, onnellisen kevään.

Hän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa. Ja sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että hän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili, oli liian suuri ollakseen pysyväinen.

Mutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja molempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja kuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen sykähtelemään.

Kuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista -- kun sitä uskaltaa vain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna on vanha puu, joka ei kieli.

* * * * *

Syksyllä se tapahtui -- se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja joka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei kumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.

Tytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti. »_Heikkilänkö_ isännäksi _renki_? Olisivat he luulleet Heikkilän tyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta vanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että nyt oli sukutalosta kysymys?»

Tyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta he ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät tunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu isännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa kerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin kumpaiseenkin kovasti.

* * * * *

Kuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan pihlajan alla -- muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin epäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi viimeinen kerta. Entä tytön kohtalo -- hänen kuuliaisiinsa oli vain muutama päivä.

»Mutta kuinka sinä voit elää hänen kanssaan?» kysyi hän tuskaisena.

»Sitä minä en vielä tiedä -- sitä minä en totisesti tiedä», vaikeroi tyttö käsiään rutistaen.

Mutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys -- oli muuta, joka ahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.

»Ja meidän välimme...?» sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. »Täytyykö kaiken loppua tähän? Minä...»

Hän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään pidättäen katsomaan tytön kasvoihin.

Ja hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen kanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.

»Täytyy», sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. »Kaiken täytyy loppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan -- sillä minä en tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä töissä... Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on ollut...»

Hän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei tiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö sanoi.

He olivat nousseet -- niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään sanottavaa.

Silloin tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Sen täytyy olla niin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Mutta jos minä vielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä tiedät minun ajatukseni... Ei, nyt minun täytyy lähteä!» lisäsi hän hätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.

Mutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: »Ja jos kerran tulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin sinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule -- ja jos _sinä_ tarvitsisit...» tyttö purskahti itkuun puristaen hänet kiihkeästi itseään vasten.

Silmänräpäys -- täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon äkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja kyyneleisten silmien värähdys -- tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi pois.

Hän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa. Tuossa kaikessa oli jotain salaperäisen juhlallista -- niinkuin kaikki olisi nyt heidän välillään katkennut, leikattu kuun kalpeilla säteillä, mutta kuitenkin jäänyt joku säije, jota ei voinut sanoin selittää.

* * * * *

Häät -- hän oli vähällä tulla hulluksi. Talojen väliä oli tuskin puolta virstaa. Hän kuuli pitojen hälinän, pelin pauhun ja ihmisäänten helinän. Hän hiipi vanhan pihlajan luo ja odotti tuntikausia. Ketä? Hän olisi tahtonut nähdä valkean hunnun häämötyksen pimeässä ja kuulla kuiskauksia...

Oliko hän hullu? Hän hiipi häpeissään tiehensä.

* * * * *

Kuinka kummallinen kappale onkaan ihmissielu! Niinkuin kaikki painava ja ahdistava olisi äkkiä poispyyhkäisty, nyt kun kaikki oli peruuttamatonta. Hän oli vapaa -- niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan.

Hän muisti kuin eilisen päivän tuon ajan, jolloin hänet tempasi selittämätön elämis- ja raatamisinto. Hänkö renkinä -- hävetkööt! Oma pieni maatilkku -- se oli helposti hankittu. Oma mökki -- se kohosi kuin loihtien.

Mitä varten? Hän ei tiennyt sitä itsekkään, mutta hän ei voinut olla pitämättä silmällä erästä miestä. Hän tarkasteli vastaantullessaan hänen hyvännahkaista naamaansa, hänen honteloa vartaloaan ja velttoa ryhtiään -- ja tunsi samana hetkenä oman vartalonsa ikäänkuin suoristuvan ja pitenevän ja selittämättömän voiman jänteitään pingottavan. Hän tarkasteli hänen puuhiaan ja toimiaan, ja kun hän ei huomannut mitään puuhia lainkaan, niin hän ei voinut olla voitonriemuisesti hymyilemättä ja ponnistamatta vieläkin ankarammin -- niinkuin hän olisi ollut salaisesti kilpasilla tuon miehen kanssa.

Vuosien kuluttua hän ei enää voinut itseltään kieltää, että heidän välillään oli selvä suhde olemassa. Jos tuo mies olisi kiivennyt kirkonharjalle, niin hän itse olisi kavunnut kellotapulin huippuun. Sinulla on talo, minulla on mökki -- näyttäköön nyt kumpikin isännänkuntoaan.

Kylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita -- outoja, mutta kuitenkin kuin tuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin näki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen kuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa karkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi keskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja painoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt olisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.

* * * * *

Se tapahtui seuraavana kesänä -- eräänä kauniina heinäpäivänä, väen palatessa niityltä.

Mies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta kerran perään.

Sitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon mieheen oli -- syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun huumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja nujertaa häntä mielin määrin.

Mutta nainen iski väliin.

»En tarvitse vielä vieraan apua» -- ja erikoisesti häneen katseensa kiinnittäen: »en _kenenkään_ apua!»

Hän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä hetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.

Mutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan tunkeilijan. Oliko hän »vieras», vai joku muu -- joka tapauksessa miehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko nainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?

Hän odotti -- levotonna, kiihkeän epätietoisuuden rintaa raastaessa.

Silloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka hän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset -- jopa kuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies voinut aivan ilmankaan aikaan tulla.

Hänet valtasi kamala tunne -- siis lopultakin »vieras», niinkuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut »oikea», niin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen parempi mitä pikemmin -- itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa myrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta -- tottakai tuo mies oli hänelle rakas!

Mitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli viitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski vastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin rientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä katkeruuden ja koston liekki -- hän tahtoo näyttää koko maailmalle, että jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä silmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.

* * * * *

Ne olivat elettyjä kysymyksiä -- hänelle, tuolle naiselle!

Mitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja kukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että siitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt -- tuo nainen yksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli -- tunsiko hän pistosta rinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle »Markkina-Matista», kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista kaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli hirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän pani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko hän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?

Kerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi markkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi -- kolme virmaa hevosta kärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä, herroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti tahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä olevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei takaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta tunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. -- Mitä hän silloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän räiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?

Markkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä -- varmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun. Kuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat. Kuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan, varsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin maistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa hurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta pyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa -- ajoi suoraan juhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä arveli?

Ja kuuliko tuo nainen _että hän ei juonut pisaraakaan_? Aivan varmaan hän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä kuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat -- oliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista...?

Ja kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja lakeista, kuinka vaan kutakin halutti -- vaikka kerjäläisen kanssa maantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski huvikseen, ja ymmärsikö hän _mistä_ hän oikein pelasi?

Mitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon -- Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen _renkinä_ palveli? Mitä hän silloin sanoisi?

* * * * *

Ihminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän kanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli letti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin, ja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin kaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota ruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.

Ja tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt -- kaikilla on nuoruudenhullutuksensa!

Hän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä -- ne vievät häntä eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista kaupunkiin, vuodesta vuoteen...

* * * * *

Eikö häntä hävettänyt -- kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja jaloissa?

Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla -- oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja kivuloinen -- moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat silmillään!

Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä -- kuka se oli? Oh, nyt hän jo muisti -- olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön! Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä tuttavuudesta eläkettä pyytämään.

Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle -- kun hän saisi Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi eloonsa tyytyväinen.

Kuka voi tutkia ihmissydämen pohjattomat syvyydet?