Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

TAISTELU HEIKKILÄN TALOSTA

Kirj.

Johannes Linnankoski

WSOY, Porvoo, 1907.

I.

Se oli niinkuin sulettu kello -- se talo.

Ei ulkonaisesti, sillä sen portit olivat kaikille avoinna, jokaiselle talossa kävijälle riitti ystävällinen sana ja jokainen puutteenalainen tiesi saavansa Heikkilän emännältä runsaimman annin -- ja saavansa sen lämpimästä kädestä.

Mutta sisällisesti se oli niinkuin kaappikello, joka kyllä näyttää numerotaulunsa ja viisarinsa ja lyö tuntinsa jokaisen kuullen, mutta salaa tarkoin sisusrakennuksensa.

On ihmisiä, jotka eivät paljasta sisäisestä olemuksestaan edes eteisen soppea lähimäiselleen. Mutta näidenkin näköään täydellisesti sulettujen kellojen sisusrattaitten liikkeistä luiskahtaa kuitenkin aina joku ääni syrjäisten korviin.

Heikkilästä ei kuulunut vuosikausiin ainoatakaan selvää rattaan rasahdusta, vain jonkunlaista humua, joka ikäänkuin väreili koko talon ympärillä ja hiipi salaperäisenä kaikuna kaikkien sen toimien pohjalla, mutta jonka oikeasta olemuksesta ei kukaan ollut täysin selvillä.

Arvotuksen keskuksena oli emäntä.

Hän oli pitkä, lujapiirteinen nainen ja hänen koko olemuksessaan oli jotain suoran hyvää ja avonaista jokaista kohtaan. Mutta ainoastaan määrättyyn rajaan saakka -- ken sen yli astui, hän sai katua.

Jotkut olivat yrittäneet.

Eräät lapsuudentoverit eivät malttaneet olla hänen avioliittonsa alkuaikoina utelematta jotain kahdenkeskistä, oliko hän onnellinen ynnä muuta siihen suuntaan. Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja ystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa sanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa sopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne.

Nauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään onneaan -- kautta rantain tietysti. Mutta he ennättivät tuskin suutaan suipistaa, kun jo näkivät emännän edessään niin kylmän läpitunkevana, etteivät tienneet millaisin kielenpyörähdyksin ovesta puikahtaisivat.

Merkillisintä oli etteivät palvelijatkaan tienneet mitään -- ikäänkuin hekin olisivat Heikkilän kynnyksen yli astuessaan vannoutuneet ainaiseen vaitioloon. Kiellettiinkö heitä puhumasta? Ei -- he vaan eivät muka mitään tienneet. »Isäntä nyt on sellainen kuin on, niinkuin jokainen näkee, ja emännän vertaista saa hakea seitsemästä pitäjästä -- niinkuin jokainen näkee.» Siinä kaikki. Tunsivatko he samaa kuin muutkin -- emännän kylmänsalaperäisen arvokkuuden äänetöntä vaateliaisuutta, joka sitoi kielenkannan? Vai mikä se oikein oli, joka kietoi kaiken tätä taloa koskevan läpitunkemattomaan hämärään?

Selvää kuitenkin oli että sen pohjalla virtasi syviä vesiä ja sen seinien sisällä kamppaili väkeviä voimia -- siitä oli nähty eräitä, joskin harvoja vaahdonpirskeitä, jotka antoivat aikoinaan paljonkin puheenaihetta.

* * * * *

Emäntä oli sen talon ainoa tytär ja joutui aivan nuorena naimisiin. Silloin, heti häiden jälkeen, tapahtui hänessä ensimäinen kaikkien silmään pistävä muutos -- hilpeä, avomielinen tyttö muuttui yhtäkkiä vakavaksi ja umpimieliseksi. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hilpeys ja avomielisyys kuului aivan sukuun, niin että Heikkilän naiset olivat ikimuistoisista ajoista olleet vielä kuuden-, seitsemänkymmenen vuotisina yhtä hilpeitä kuin enimmät kuusitoistavuotiaina.

Ilma oli arveluita täynnä. Olivatko vanhemmat pakottaneet hänet vasten tahtoaan naimisiin? Siitä ei kellään ollut aavistustakaan, eikä se ollut edes käsitettävää, sillä nuori isäntä oli isoisena ja rikkaana pidetystä suvusta hänkin, vaikka hiukan toisenluontoisesta kuin heikkiläiset itse. Oliko hänellä ollut joku nuoruudenrakastettu, joka yhä kummitteli mielessä? Sekään ei ollut mahdollista, sillä sellaiset asiat eivät säily salaisuutena. Oliko nuorten väli huono? Siitä ei ollut mitään todistuksia -- ainoa, mitä tiedettiin, oli että nuoressa emännässä oli tapahtunut kummallinen muutos, että kaikki oli hänessä ikäänkuin harmaaseen pilveen kietoutunut.

Kerran sentään välähti ilon pilkahduskin -- lapsen syntyessä. Se oli poika ja se levitti ikäänkuin lämmintä päiväpaistetta nuoren emännän elämään. Mutta sitä kesti vain lyhyen aamurupeeman -- sen jälkeen painui kaikki taasen harmaaseen.

Sitten sattui talossa pieniä muutoksia. Vanha isäntä kuoli, ja eräitä viikkoja myöhemmin hänen vaimonsakin -- senkin sanottiin kuuluvan sukuun, että Heikkilän naisista ei kukaan elä kauan miehensä jälkeen.

Ja nyt nähtiin se kumma, että talon ohjaksiin tarttuneessa nuoressa isännässäkin tapahtui muutos. Mikään raataja hän ei ollut koskaankaan ollut, olihan vain pistäytynyt silloin tällöin kiireisimmissä ulkotöissä, mutta muuten kuluttanut päivänsä paraastaan nikartelussa ja sen semmoisissa sisäaskareissa. Nyt, isännäksi päästyään, hän heitti työpuuhat kokonaan miesten varaan, kehuskellen vain mitä kaikkea hän aikoi tehdä, mitä uutismaita raivata ja uusia rakennuksia rakentaa -- hän aikoi kerta kaikkiaan »reilata Heikkilän uuteen uskoon.» Itse asiassa hän alkoi »reilata» läheisessä kievarissa, raivaten olutpullojen suilta tulppia ja rakennellen siihen aikaan uutukaisesta muotijuomasta, rommista, höyryäviä laseja.

Kaupunkimatkat niinikään tihenivät ja tuo ennen niin siivo, vähäpuheinen mies palasi nyt kotiin vasta iltamyöhällä, hurjaa karkua ajaen, käännekohdissa ja kyläpaikoissa kimeästi hihkaisten ja nahkasiimaista ruoskaa ilmassa heilutellen. »Ilmetty isänsä, vaikka paljoa hullumpi!» huudahtivat ihmiset päätään pudistaen, sillä virmat hevoset olivat olleet miespolvia suvun tunnuksena ja nahkaruoska oli kulkenut kuin perintövaltikkana jo kahdessa polvessa -- suvun silloisen pään, hurjan markkinainkävijän muistona. Ja aivan samoin kuin nyt poika oli ukkolautamieskin aikoinaan hihkunut ja juonut viinaa kuin laho puu, vaikkei kuitenkaan koskaan jalkoja altaan eikä jonkunlaista lautamiehenryhtiä käytöksestään. Pojassa olivat kaikki suvun tunnusmerkit äkkiä versoneet -- saamatta oli jäänyt vain tuo korskea ryhti, joka piti entisten edustajien selkärankaa jäykkänä.

Jotkut olivat nyt ymmärtävinään emännän aikaisemman muutoksen -- hänellä lienee ollut jonkunlainen aavistuksentapainen pelko että näin tulisi käymään. Vaikkei puuttunut niitäkään, jotka arvelivat isännän ruvenneen juomaan sentähden, että emäntä oli sellainen.

Emäntä itse muuttui näinä aikoina entistäkin umpimielisemmäksi. Häneltä tuskin sai sanaa vastaukseksi ja hänen suurissa sinisissä silmissään näkyi tuskainen, hätääntynyt ilme, ikäänkuin hän olisi kysellyt koko maailmalta mitä hänen nyt piti tehdä.

* * * * *

Silloin sattui peräkkäin pari tapausta, joilla oli ratkaiseva vaikutus Heikkilän vastaiseen elämään.

Isäntä saapui eräänä iltana tavallista hurjemmalla tuulella kotiin. Uusi punaisella varsinauhalla koristettu ruoska vilahteli jo kaukaa ja hän ajoi pihalle niin rajusti, että toinen portinpylväs kaatui romahtaen ja hevonen siitä peljästyneenä laukkasi muutamia kertoja pihatanhuan ympäri. Juopunut tuosta äimistyi ja suuntasi hevosen suoraan tallin seinää kohti, jota vasten se syöksyi jotta polvet ja aisat kolahtivat. Nyt alkoi rangaistus. Ruoska läjahteli ja värisevä eläin hyppi sen pakottamana korkealle seinää vasten, jotta kavioiden irrottamia sälöjä sinkoili ympäri.

Samassa näkyi emäntä portailla.

»Jätä syytön eläin rauhaan!» kuului värähtävä ääni ja hän astui pihalle isäntää kohti.

Puhuteltu vilkaisi kuin salaiskun saanut olkansa yli, hyppäsi kärryiltä alas, jätti hevosen paikkaansa ja riensi huojuvin askelin emäntää kohti.

»Kyllä minä, piru vie, opetan ämmätkin tanssimaan!» karjaisi hän lähelle päästyään ja iski ruoskallaan emännän olkapäähän. Toinen sivallus sattui kasvoihin -- korvan juuresta alkoi tihkua punaista.

Silloin ryntäsi piha-aidan vieritse kulkevalta kylätieltä pari miestä kiireisesti tanhualle -- he olivat niityltä palaavia naapuritalon heinämiehiä, jotka olivat juuri sattuneet paikalle eivätkä voineet malttaa mieltään inhottavaa kohtausta katsellessaan.

»Antakaa olla! En tarvitse vielä vieraan apua -- en _kenenkään_ apua!» kuului emännän ääni niin kylmän pidättävänä, että miehet ehdottomasti pysähtyivät.

Raaka mies silmäili katselijoihin. »Sopii vaan tulla, kaupungintuliaisille -- kyllä tästä riittää naapurillekin!» huusi hän ilkkuen. Ruoskanläjähdykset alkoivat taasen läiskyä.

Mutta emäntä seisoi kuin patsas paikallaan -- hievahtamatta, kasvoja väräyttämättä. Se oli niin kummallista, ettei heinäväki voinut jatkaa matkaansa eikä vastoin kieltoa apuunkaan mennä.

»Huomenna lisää, jos tarvitaan!» sanoi ruoskija, lyöden vielä viimeisen kerran ja astellen sitten toinen käsi mahtavassa puuskassa, toisessa ilkamoiden ruoskaa kylätielle päin viuhutellen, portaille ja sivaltaen vielä ohimennessään toisesta kuistinikkunasta lasit helähtäen alas.

Mutta emäntä seisoi yhä liikahtamatta keskellä pihaa -- niinkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä mitä oli tapahtunut. Ja jäi yhä seisomaan heinäväen lähtiessä päätään pudistellen ja hiljaa puhellen tiehensä.

Kului pari päivää -- Heikkilästä ei kuulunut hiiren hiiskausta, kaikki näytti tasaantuneen ennalleen.

Mutta kolmantena päivänä tapahtui odottamatonta.

Oli syöty murkina ja koko heinäväki lojui pihalla aamiaisleposillaan -- isäntäkin oli ilmestynyt joukkoon paksuja juoponsukkeluuksiaan lasketellen. Emäntä yksin oli puuhassa, mitaten paraikaa aitassa jyviä muutaman heinäntekijän vaimolle.

Silloin aitan ovi avautuu ja emäntä astelee heinäväkeä kohti -- niinkuin hänellä olisi jotain asiaa.

»Uudenaikaisia jyviä nyt Heikkilän pelloissa kasvaakin!» kuuluu vihlovanvärisevä ääni ja hän kohottaa korkealle ilmaan piilossa kantamansa suurehkon läkkileilin. »Vaan kun ei vanhan isännän tekemät laarit ole sellaisia varten, niin niitä ei säilytetä, ei nyt eikä vasta!» Ja ennenkuin kukaan on ennättänyt edes oivaltaa mistä on kysymys, on hän asettanut leilin halkovajan edessä seisovalle veistotukille ja temmannut sen vieressä olevan kirveen -- kirves kohoutuu ja painuu ja punainen rommi räiskähtää pitkin pihaa.

»Perkele!» Isäntä on hypähtänyt kasvot mustana ylös ja juoksee nyrkki ojona emäntää kohti.

Kaikki ovat kuin ukkosen iskemät. Talon pieni poika, joka on juoksennellut leikkien pihalla ja juuri sattunut äitinsä läheisyyteen, pudottaa säikähdyksissään leikkitoverinsa -- isän punanauhaisen ruoskan -- maahan ja juoksee itkien miesten luo.

Nainen näkee tuon kaiken, tempaa äkkiä ruoskan käteensä ja asettuu uhkaavaan asentoon. »Pysy loitolla!» huutaa hän lähenevälle miehelle säkenöivin silmin.

Ruoskanläjähdys! Mies kiroo, nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi ja ryntää uudelleen.

»Pysy loitolla, rommi- ja ruoskarenttu!» kuuluu taasen ja ruoska iskeytyy elämän ja kuoleman voimien vimmalla miehen hartioihin, niin että hän vetäytyy kiljahtaen takaperin. Seisoo silmänräpäyksen kuin pyörtynyt, vilkaisee jälleenkohotettuun ruoskaan, sitten hätäisesti heinäväkeen, josta osa on noussut seisoalleen, ja lähtee lopulta nolona, pää nuupallaan ja kädet hervottomina sivuilla tupaa kohti hiipimään.

Mutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan siimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi -- niinkuin sen jokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy tuhota.

Heinäväki tuijottaa ällistyneenä.

»Ja nyt niitylle!» kuuluu luja, käskevä ääni. »Kyllä olettekin näinä vuosina ruoka-aikoja pitäneet.»

Jotkut katsovat hämmästyneinä tuohon hentoon, vielä miltei tyttömäiseen emäntään, joka seisoo nyt komentajan ryhti vartalossaan ja käskijän ilme katseessaan heidän edessään -- toiset hymähtävät. Muuan puolikasvuinen päiväläispoika, joka yhä loikoo nurmella, ilmaisee käsityksensä uuden käskijän esiintymisestä siten, että vääntäytyy veltosti lyngälleen, siristää toisen silmänsä kiinni ja toisella katsoa tiirottaa hävytön virnistys pulleilla kasvoillaan.

Siunaaman tuokio -- emäntä on kapsahtanut pojan eteen, temmannut hänet seisoalle ja ravistelee rintapielistä niin, että pää pyörii keränä.

»Etkö ymmärrä -- niitylle!» Ja hän lennättää pojan luotaan sellaisella vimmalla, että tämä tömistää pitkin syöksyaskelin loitos pihalle.

Väki katsoa toljottaa.

»Ja se olen minä, joka tästä päivästä lähtien tässä talossa käsken -- niin että sen nyt jokainen tietää!»

Väki on ymmällä, mutta alkaa suoriutua liikkeelle.

* * * * *

Kahteen päivään ei Heikkilästä kuulunut mitään. Isäntää ei kukaan nähnyt edes vilaukselta -- hän oli sulkeutunut häpeissään ja harmissaan kamariin.

Mutta toisen päivän jälkeisenä yönä tapahtui taas jotain.

Tuvassa nukkuvat palvelijat havahtuivat siihen, että välikamarin ovi äkkiä aukeni ja tuvan läpi riensi kuin vaalea haamu kiireisesti eteiseen.

Havahtuneet syöksähtivät unisilmin pihanpuoleisiin ikkunoihin.

Ulkona näkyi kärryt tanhualla tallin edessä ja sen ovenpielirenkaaseen sidottuna hevonen, jonka päälle isäntä asetteli paraillaan valjaita.

»Vai niitä maita?» kuului kuistilta päin -- peränurkan ikkunasta oli kuuman ilman vuoksi irrotettu toinen puolisko, niin että jokainen sana kuului tupaan. Ja he näkivät emännän rientävän alusvaatteisillaan miltei juoksujalkaa valjastajaa kohti.

Tallin luota kuului karkea kirous, mutta mies jäi hetkiseksi neuvotonna paikalleen.

Emäntä jo läheni, nopein, päättävin askelin -- niinkuin näytti suoraan hevosen pääpuolta kohti, isäntään huomiotaan kiinnittämättä.

Silloin katselijat näkivät miehen hypähtävän kuin saalistaan vartioivan otuksen tulijaa vastaan. »Sinä perkeleensikiö!» -- oikean jalan kärki vilahti polvea kohti.

Pihalta kuului tukehtunut huudahdus. He näkivät emännän pysähtyvän silmänräpäyksessä ja kohottavan vasenta jalkaansa varpaiden varaan, tuska kasvoillaan, käsivarsia jännittäen ja käsiä nyrkkiin puristaen.

Katselijat valtasi aavistuksensekainen pelko. He näkivät emännän tekevän tuollatavoin vielä pari kertaa, sitten jalka laskeutui kuin koetellen suoraksi maahan -- nainen läksi itsepintaisesti päämaaliaan kohti.

Ikkunoistatähystäjät huoahtivat vapautuksen huokauksen.

Mutta mies, joka oli seisonut koko ajan liikkumattomana paikallaan, ikäänkuin havahtui, hiaisi kirahtaen hampaitaan ja syöksähti jälessä, tavottaen toisella kädellään menijän olkapäästä.

Silloin nainen kääntyi, uhkaava lieska silmissään -- he syöksyivät kuin kaksi kipenöivää tulenkielekettä toistensa rintapieliin. Tuokio tuimaa nujerrusta molemmin puolin, sitten vaatteenrepeämisen ääni ja emännän paljastuneen olkapään välähdys kesäyön hämyssä -- kädet kiertyivät vartaloiden ympäri. Kiertämistä, kaartamista ja vääntämistä, sitten molemmat kaatuivat. Sen jälkeen voi erottaa vain epäselvää myllerrystä, jalkojen ja käsien liikkeitä, valkean ihon välähtelemistä ja kamppailijain viereksimistä toistensa yli, kunnes nainen riistäytyi äkkiä ylös -- yläruumiiltaan puolipaljaana, revennyt hiha sivulla riippuen. Mies heittäytyi vikkelästi nelinryömin ja kahmaisi kädellään jälestä juuri kun toinen oli pääsemäisillään, kahmaisi ja sai jalasta kiinni -- nainen kaatui ponnettomasti suulleen.

Mutta hän huomasi samassa jotain edessään ruohikossa, teki epätoivoisen liikkeen ja tapasi sen käteensä.

Silmänräpäys -- nainen pyörsi hurjana vastustajaansa päin ja katselijat näkivät hänen samassa tuokiossa kohoavan polvilleen miehen niskaan, toisella kädellään painavan hänen päätään ja toisella lyövän käden ympäri kierretyn sitolkkahihnan rengaspäällä minkä kerkesi.

»Ymmärrätkö -- tästä pitää -- tulla selvä! Sinä et potki -- etkä revi -- etkä renttuile -- et vaikka taittuis! Ja hevosta ei liikuta -- ei kukaan -- ei minun luvattani -- omasi olet juonut!» kuului läähättävä ääni lyöntien keskeltä.

Samassa nainen keikahti nurinniskoin nurmelle. Taas viereksimistä ja kahdenkamppailua -- katselijat näkivät kuinka mies tavotti hihnaa joka käänteessä. Mutta nainen ponnisteli epätoivon vimmalla, ja hetkisen päästä he näkivät hänen jälleen miehen hartioilla ja iskevän äskeistäkin hurjemmin.

»Siitä _pitää_ tulla -- selvä! -- Nyt on _talosta_ kysymys -- sanoi isä -- silloin. Niin, nyt se on -- kuuletko -- _nyt on talosta kysymys_! -- Sitä ei rommilla -- eikä ruoskalla -- rakennettu -- eikä revitäkkään! -- Heikkilä on _minun_ -- ja minä sen _pidän_ -- ymmärrätkö?»

Mies väänteli ja ponnisteli. Turhaan! Hetkisen päästä hän alkoi vuoroin kirota, vuoroin ulista ja valittaa, ja lopulta rukoilla armoa. Mutta hän sai kauan rukoilla, ennenkuin toinen vihdoin väsyneenä ja hengästyneenä hellitti.

»Mene kamariisi ja pysy siellä -- ruoka kannetaan eteesi! Ja ellei se kelpaa, niin suoriu sinne, mistä olet tullutkin!»

Ja katselijat näkivät kuinka mies laahusti sisään voihkien ja hervottomana kuin märkä rääsy, ja katosi etukamariin.

Jonkun ajan päästä tuli emäntäkin ja riensi tuvan läpi omaan kamariinsa -- palvelijat olivat jo vetäytyneet vuoteilleen ja tekeytyivät nukkuviksi. Mutta emännän mentyä he alkoivat kuiskailla.

Silloin hän ilmestyi äkkiä uudelleen ja seisahtui täysissä pukeissa keskelle permantoa.

»Näittekö mitä täällä tapahtui?» kuului tiukka ääni.

»Emme ... emme me mitään tiedä», hätäili joku.

»Valehtelet!» helähti permannolta. »Minä näin päitä ikkunassa. Ja minä sanon että jos tästä asiasta kuuluu hiiskaustakaan näiden seinien ulkopuolelle, niin minä pehmitän teidät jokainoan samalla hihnalla!»

Hän seisoi vielä hetkisen paikoillaan, ankarana ja ryhdikkäänä -- väestä tuntui niinkuin hän olisi sinä yönä kasvanut päätään pitemmäksi ja ikääntynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.

* * * * *

Tätä temmellyksen yötä seurasi monta rauhan vuotta.

Jokainen voi huomata, että Heikkilän asioissa tapahtui sinä heinäaikana kokokäänne.

Isäntä oli kuin olemattomiin häipynyt, kuin eläkevaari kamarissaan, luikkien nolona ja salakuiluisena työväen ohi, milloin sattui heitä vastaan pihalla.

Mutta emäntä oli sitä enemmän näkösällä -- kaikkialla, joka paikassa. Miehet yrittivät ensi päivinä hymähtelemään, kun hän kyseli heidän töitään ja antoi määräyksiään, mutta määräysten takana oli sekä järkeä että sellaista terästä, joka sai hymähdykset hyytymään.

Uuden kurssin jälkiä alkoi näkyä kaikkialla. Hän lisäsi työväen kaksinkertaiseksi ja vaati kaksinverroin työtä entiseen nähden. Uutismaita raivattiin, kaivettiin ojia ja pantiin aitaa. Komento oli ankara, mutta ruoka oli hyvä, palkka hyvä ja koko touhussa jonkunmoista kummaa ryhtiä, niin että palkolliset ja päiväläiset pian alkoivat pitää kunnianaan kuulua Heikkilän taloon.

Eikä emännän puuhissa ollut ainoastaan ryhtiä, vaan hiukan muutakin. Kylällä kerrottiin että hän oli eräänä päivänä ilmestynyt naapurikartanon konttoriin, pyytänyt nähdä navetat, tallit ja riihet, koetellut työkaluja pellolla ja kolunnut joka kolkan. Pian sen jälkeen nähtiin Heikkilän pelloilla uudenaikaisia muokkausaseita, navetta uusittiin perinpohjin tallia korjattiin j.n.e.

Tuo kaikki antoi paljon puheenaihetta -- vielä enemmän isännän ja emännän väliset suhteet. Oliko heidän välillään mitään suhteita ensinkään? Vai oliko toinen vain uusi talonhaltija, toinen eläkkeelle siirtynyt entinen? Siltä näytti -- ainakin isäntä näytti vähitellen tottuvan uuteen asemaansa. Kamari tosin oli edelleenkin hänen varsinainen pesänsä, mutta nyt hän jo liikkui silloin tällöin entisissä pikkupuuhissaan ja söi miesten kanssa yhteisessä pöydässä. Mutta sisälliseltä ihmiseltään hän oli kuin kirjotukseton kivipatsas. Saattoi kulua päiviä, jolloin hän ei avannut kertaakaan suutansa; toisinaan sieltä taas tuli -- kummallisia kompia ja sutkauksia, joista ei useimmiten tiennyt olivatko ne hullun vai viisaan puheita, mutta jotka saattoivat joskus olla hyvinkin myrkyllisiä. Kaiken tuon päällä lepäsi jonkunlainen kuiva salahymy, joka tuntui miltei pelottavalta, sentähden ettei kukaan tiennyt mitä sen alla piili.

Mutta millä taialla emäntä oli saanut tuon häijynsisuisen miehen tuollalailla lannistetuksi, jopa hänen juomahimonsakin hillityksi, sillä tosiasia oli ettei häntä nyt enää nähty milloinkaan humalassa tai juopotteluretkillä renttuilevan? Se oli niitä Heikkilän salaisuuksia, joita saattoi aavistaa, vaan ei selittää. Jotkut väittivät varmaksi, että isäntä toisinaan tuoksahti väkeville. Mitä se merkitsi? Itse hän ei hommannut juomatavaroita. Hankkiko niitä emäntä, joka nyt ajoi kaikki kaupunkimatkat, ja antoi määräannoksittain? Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt viinakaupassa tai hänen tuomistensa joukossa sellaisia tavaroita.

Miten tahansa, joka tapauksessa emännän menettely herätti kunnioitusta -- että hän ei laskenut taloa häviöön ja että hän teki rentusta ainakin vaarattoman tyhjäntoimittajan -- vielä enemmän sen salaperäisen ryhdin vuoksi, jolla hän tuon kaiken suoritti.

Ihmisten ajatukset askaroivat usein hänessä. He näkivät hänen aikaa myöten pyöristyvän ja vihannoituvan, mutta kasvojen lujat piirteet eivät pehminneet. Lapsiin nähden jäi poika ainoaksi -- olivatko kaikki hellemmät suhteet puolisoiden välillä katkenneet? Mitä tuo voimakas, luoksepääsemätön nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi? Kaipasiko hän jotain, kärsikinkö ehkä? Tuntuiko hänen elämänsä kaikesta menestyksestä huolimatta yksinäiseltä? Vai oliko hän ehkä hyvinkin tyytyväinen riippumattomaan valtiaan-asemaansa? Ne olivat kysymyksiä, joihin ei kukaan uskaltanut edes viitata -- ei ystävyyden, ei osanoton eikä minkään muun tunteen nimessä.

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset tottuivat asiain tilaan, heittäen lopulta kaikki hyödyttömät arvailemiset. He näkivät vain että Heikkilän peräsintä ohjasi sama voimakas käsi ja että talo vaurastui vaurastumistaan. Isäntäkin näytti osaansa tyytyväiseltä -- tylsine katseineen, salahymyineen ja piikkipäisine pistopuheineen, joista ei kukaan enää loukkaantunut, koska tiedettiin ne hänen ainoaksi huvikseen.

* * * * *

Mutta sitte eräänä kevännä tapahtui taas jotain, joka kiinnitti ihmisten huomion hetkiseksi Heikkilään.

Poika oli sinä vuonna ennättänyt rippikouluikään -- oli jo käynytkin koulunsa ja odotti vain ripillepäästöpäivää, joksi oli määrätty helluntai.

Sitä ennen oli häntä varten tehtävä muutamia pieniä ostoksia. Mutta emännälle sattui pahimmoikseen eräitä töitä, joita ei sopinut jättää muiden varaan, niin ettei hänestä ollut kaupunkiin menijäksi.

Silloin isäntä tarjoutui lähtemään pojan seuralaiseksi -- hänellä oli hyvää aikaa.

Ehdotus tuntui oudolta, mutta emännällä ei ollut mitään pätevää sitä vastaankaan, sillä isäntä oli jo edellisenä talvenakin tehnyt eräitä kaupunkimatkoja. Tosin vain lankkukuorman ajajana miesten mukana, mutta hän oli käyttäytynyt niin kaikin puolin moitteettomasti, että kaikki luulivat hänen unohtaneen vanhat kujeensa ja alkaneen paikata miehuusvuosiensa mainetta. Isä ja poika lähtivät.

Joutui päivällisaika -- kaupunkimiehiä ei kuulunut. Kello iski kaksi, kolme ja neljä -- palvelijat huomasivat emännän poskilla punaiset pilkut, mutta näkivät hänen muuten niin tyynenä, kuin ei mitään erikoista olisi ollut kysymyksessä. Itsellään heillä alkoi tuska nousta kurkkuun.

Kello viiden aikana kuului maantieltä räikyvää rattaitten rätinää. Jo kimahti hihkaisu -- suuri ja valtava kuin riemuhuuto, ja sen jatkona toinen, lapsellisen kimeä ja ikäänkuin arasteleva. Toinen kärryillä olijoista heilutti punanauhaista ruoskaa, toinen istui etukumarassa, pitäen toisella kädellään istuimenkaiteesta ja huojuen sinne tänne rattaitten heilahdusten mukaan.

Rätinä läheni. Ohjaksennykäisy ja ruoskanläjähdys -- he ajoivat täyttä karkua Heikkilän ohitse ja hihkaisivat yhtaikaa juuri talon kohdalla. Piiat seisoivat sydän kurkussa pihalla -- muuan joukosta juoksi hengästyneenä tupaan. »Näkikö emäntä --- isäntä ja...»

»Entäs sitte...?»

Tyttö karahti korviaan myöten punaiseksi ja vetäytyi kuin pahanteosta tavattu masentuneena takaisin.