Part 5

(Joukko vetäytyy taaemmaksi hänestä ja ryhmittyy eri ryhmiksi epäröivin, levottomin liikkein.)

(Madge poistuu sukkelaan hinaussillan alitse. Kuuluu hyssytystä kun he katsovat hänen jälkeensä.)

_Lewis_: Siinäpä oli kiukkupussi!

_Bulgin_ (ärhentäen): Minä lyön hänen leukaluunsa palasiksi!

_Green_: Jos minua oltaisi kuultu, ei tuo vaimo rukka --

_Thomas_: Se on Robertsille rangaistus siitä, että asettui raamattua vastaan. Jo minä sanoin hänelle kuinka tulee käymään.

_Evans_: Sitä enemmän syytä tukea häntä. (Hyväksymistä.) Aijotteko hyljätä hänet nyt kun häntä on kohdannut onnettomuus? Aijotteko luopua hänestä nyt kun hän on menettänyt vaimonsa!

(Joukossa melua ja samaan aikaan hyväksymistä.)

_Rous_ (hypäten lavalle): Menettänyt vaimonsa! Niin! Ettekö näe? Katsokaa kotejanne, katsokaa omia vaimojanne! Mikä on heidät pelastava? Teidän kaikkien kodeissa tulee ennen pitkää käymään samoin?

_Lewis_: Niin, kyllä!

_Henry Rous_: Oikein! George on oikeassa!

(Hyväksymisen ilmauksia.)

_Rous_: Me emme ole sokeita, vaan Roberts. Kuinka kauan seuraatte häntä?

_Henry Rous, Bulgin, Davies_: Pois kannatus häneltä!

(Huutoa toistetaan.)

_Evans_ (kiihkeästi): Potkiako maassa makaavaa? Lyötyä?

_Henry Rous_: Tuki sen kita, siellä!

(Evans nostaa kätensä ylös Bulginin uhatessa. Lotjamies, joka on sytyttänyt lyhdyn, pitää sitä ylhäällä päänsä päällä.)

_Rous_ (juosten lavalle): Mikä muu kuin hänen oma sokea itsepäisyytensä tuotti hänelle tämän. Aijotteko seurata miestä, joka ei tuon paremmin voi nähdä, mihin hän on menossa?

_Evans_: Hän on menettänyt vaimonsa.

_Rous_: Ja kenen muun syy se on kuin hänen itsensä. Lopettakaa peli hänen kanssaan, sanon minä, ennen kuin hän on tappanut teidän omat vaimonne ja äitinne.

_Davies_: Alas Roberts!

_Henry Rous_: Me olemme kuitit hänestä!

_Brown_: Olemme saaneet hänestä jo tarpeeksemme!

_Seppä_: Liiaksikin!

(Joukko toistaa näitä huutoja, paitsi Evans, Jago ja Green, joka näkyy suopeasti väittelevän sepän kanssa.)

_Rous_ (korottaa äänensä hälinän yli): Me teemme sovinnon liiton kanssa, miehet.

(Suosion osotuksia.)

_Evans_ (kiivaasti): Rikkurit!

_Bulgin_ (raakamaisesti -- mennen hänen luokseen): Ketä sinä haukut rikkureiksi, rotta?

(Evans kohottaa nyrkkinsä, torjuu iskun ja antaa vastaiskun. He nyrkkeilevät. Lotjamies pitää ylhäällä lyhtyä, nauttien näytelmästä. Vanha Thomas astuu esille ojentaen kätensä.)

_Thomas_: Hävetkää tapellessanne!

(Seppä, Brown, Lewis ja Punatukkanen nuorukainen vetävät Evansin ja Bulginin erilleen. Näyttämö on melkein pimeä.)

Esirippu.

Kolmas näytös.

(Kello on viisi. Underwoodin taiteellisesti kalustetussa vierailuhuoneessa istuu Enid sohvalla, valmistaen pienen lapsen vaippaa. Edgar on keskellä huonetta sijaitsevan pyöreän yksijalkasen pöydän ääressä, pyöritellen pientä rasiaa. Hänen katseensa on kiinnitetty ruokasaliin johtavaan parioveen.)

_Edgar_ (pannen pois rasian ja vilkaisten kelloaan): Juuri viisi, he ovat kaikki siellä odottamassa, paitsi Frank. Missä hän on?

_Enid_: Hänen täytyi mennä ales Gasgoyiin, jonkin välikirjan vuoksi. Tarvitsetteko häntä?

_Edgar_: Ei hän voi auttaa meitä. Tämä on johtokunnan tehtävä. (Lähestyen ovea, joka on puolittain verholla varjostettu.) Onko isä huoneessaan?

_Enid_: On.

_Edgar_: Toivoisin hänen pysyvänkin siellä, Enid. (Enid katsoo häneen.) Tämä on ilkeä tehtävä, iso tyttö.

(Hän ottaa taas pikku rasian ja pyörittelee sitä.)

_Enid_: Kävin äsken Robertsin luona, Edgar.

_Edgar_: Se ei ollut viisaasti tehty.

_Enid_: Hän suorastaan tappaa vaimonsa.

_Edgar_: Me tapamme, tarkoitat.

_Enid_ (äkkiä): Robertsin _pitäisi_ antaa perään!

_Edgar_: Työmiesten puolustamiseksi voidaan sanoa koko paljon.

_Enid_: Minä en tunne puoliksikaan sitä myötätuntoa heitä kohtaan, mitä tunsin ennen sinne menoani. He juuri kiihottavat teitä vastaan luokkavihaa. Anni-rukka näytti arveluttavan huonolta -- tuli uunissa sammumassa -- eikä mitään hänelle sopivaa syötävää. (Edgar kävelee edestakasin.) Mutta hän tahtoo Robertsin vuoksi näyttää terveeltä. Kun näkee tämän kurjuuden ja tuntee, ettei voi sitä auttaa, niin ei auta muuta kuin sulkea silmänsä koko näytelmältä.

_Edgar_: Jos voi sen tehdä.

_Enid_: Kun minä menin sinne, olin minä kokonaan heidän puolellaan, mutta heti sinne päästyäni aloin tuntea aivan toista. Kun ihmiset puhuvat myötätuntoisuudesta työväenluokkaa kohtaan, eivät he tiedä mitä merkitsee yrittää sitä käytännössä toteuttaa. Se näyttää toivottomalta.

_Edgar_: Ah! niin kyllä.

_Enid_: On kauheata jatkaa taistelua miesten jouduttua siihen asemaan. Toivoisin, että isä tekisi myönnytyksiä.

_Edgar_: Hän ei tahdo. (Synkästi.) Se on hänelle kuin uskontoa. Kirottua! Minä tiedän mitä on tulossa! He äänestävät hänet kumoon.

_Enid_: He eivät uskalla!

_Edgar_: Uskaltavat -- he ovat kiukuissaan.

_Enid_ (pahoillaan): Hän ei sitä kestäisi.

_Edgar_ (olkapäitään kohottaen): Siskoseni, jos sinä häviät äänestyksessä, niin saat sinä sen luvan kestää.

_Enid_: Oh! (Hän nousee hätääntyneenä.) Mutta eroaisiko hän?

_Edgar_: Tietysti! Se koskee hänen sydänjuuriinsa.

_Enid_: Mutta hän _on niin kiintynyt tähän yhtiöön_, Edgar! Hänelle ei jäisi enää mitään jälelle! Se olisi kauheaa! (Edgar nytkäyttää olkapäitään.) Oh! Edgar, hän on jo niin vanha. Sinä et saa antaa heidän sitä tehdä!

_Edgar_ (salaten tunteidensa puhkeamista.) Minun myötätuntoni tässä lakossa on kokonaan työmiesten puolella.

_Enid_: Hän on ollut puheenjohtajana yhtiössä yli kolmekymmentä vuotta. Hän on perustanut koko laitoksen. Ja ajattele niitä huonoja aikoja joita yhtiöllä on ollut ja juuri hän on aina vienyt yhtiön niistä läpi. Oh, Edgar, sinun täytyy --

_Edgar_: Mitä sinä tahdot oikein? Äsken juuri sanoit toivovasi hänen tekevän myönnytyksiä. Tämä ei ole leikinasia, Enid.

_Enid_ (kiihkeästi): Ei, se ei ole minulle leikinasia, että isä on vaarassa menettää kaiken, mistä hän elämässään pitää. Jos hän ei myönny ja hänet äänestetään kumoon, murtaa se kerrassaan hänet!

_Edgar_: Etkö sinä sanonut, että työväen vuoksi on kauheaa tällä tavalla jatkaa?

_Enid_: Mutta etkö sinä voi nähdä, Edgar, isä ei sitä jaksa koskaan kestää. Sinun täytyy heidät jollakin keinoin estää. Toiset pelkäävät häntä. Jos sinä kannatat häntä --

_Edgar_ (pannen kätensä otsalleen): Vastoin minun omaa vakaumustani -- ja sinun. Siitä hetkestä kun se rupeaa itseämme kouristamaan --

_Enid_: Sehän ei koske itseämme, se koskee isää!

_Edgar_: Itseämme tahi omaisiamme, asia on sama.

_Enid_ (närkästyen): Vaikka sinä et sitä ota vakavalta kannalta, otan minä.

_Edgar_: Minä pidän hänestä yhtä paljon kuin sinäkin. Sillä ei ole tässä asiassa mitään tekemistä.

_Enid_: Me emme voi puhua työmiesten kohtalosta muuten kuin arvailemalla. Mutta isä voi saada halvauksen milloin tahansa. Tahdotko väittää, että hän ei ole sinulle muuta kuin --

_Edgar_: Tietysti hän on.

_Enid_: No sitte minä en sinua ymmärrä.

_Edgar_: Hm!

_Enid_: Jos se olisi itsemme vuoksi, se olisi aivan toista, mutta meidän oman isämme! Sinä et näytä käsittävän.

_Edgar_: Käsitän täydellisesti.

_Enid_: Sinun ensimäinen velvollisuutesi on pelastaa hänet.

_Edgar_: En luule niin.

_Enid_ (rukoilevasti): Oo, Edgar! Se on hänen ainoa elämäntehtävänsä, mikä hänellä on jälellä. Se olisi hänelle kuoleman isku!

_Edgar_ (hilliten liikutustaan): Tiedän sen.

_Enid_: Lupaa!

_Edgar_: Teen minkä voin.

(Hän kääntyy parioville. Verhottu ovi avautuu ja Anthony tulee. Edgar avaa pariovet ja menee.)

(Scantleburyn ääni kuuluu heikosti: "Yli viiden; me emme tästä selviä koskaan -- saa vielä syödä toisen päivällisen tuossa hotellissa!" Ovi suletaan. Anthony kävelee eteenpäin.)

_Anthony_: Sinä olet ollut Robertsin luona, kuulin.

_Enid_: Kyllä.

_Anthony_: Tiedätkö mitä on yrittää rakentaa siltaa sellaisen kuilun yli? (Enid panee työnsä pikku pöydälle ja katsoo häneen.) Samaa kuin yrittää juoda meri tyhjäksi.

_Enid_: Ei ole.

_Anthony_: Sinä luulet hansikoituine käsinesi voivan parantaa aikakauden ristiriidat.

(Menee eteenpäin.)

_Enid_: Isä! (Anthony pysähtyy parioville.) Ajattelen ainoastaan sinua!

_Anthony_ (leppeämmin): Voin itse pitää huolta itsestäni, lapseni.

_Enid_: Oletko ajatellut, mitä tapahtuu jos joudut tuolla -- (osottaa ovelle) häviölle?

_Anthony_: En aijo joutua.

_Enid_: Oh! Isä, älä anna heille siihen tilaisuutta. Sinä et ole terve; tarvitseeko sinun lainkaan mennä kokoukseen?

_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Jänistäisinkö?

_Enid_: Mutta he äänestävät sinut kumoon.

_Anthony_ (tarttuen oven kahvaan): Sepähän nähdään!

_Enid_: Minä pyydän, isä! (Anthony katsoo häneen leppeästi.) Etkö tahdo?

(Anthony ravistaa päätään. Hän avaa oven. Kuuluu puheen sopotusta.)

_Scantlebury_: Voiko vielä puoli seitsemän junalla mentyä saada päivällistä?

_Tench_: Ei, en usko sitä, herra.

_Wilder_: No niin, sanon sen suoraan, että minä olen saanut tästä jo tarpeekseni.

_Edgar_ (terävästi): Mitä?

(Keskustelu lakkaa. Anthony menee sulkien ovet takanaan. Enid juoksee ovelle epätoivosin elein, tarttuu kahvaan ja aikoo kääntää auki. Menee sitte uunin luokse ja naputtaa jalkaansa. Äkkiä soittaa kelloa. Frost tulee eteisestä.)

_Frost_: Mitä, rouva?

_Enid_: Kun työmiehet tulevat, Frost, käskekää heidät tänne. Eteinen on kylmä.

_Frost_: Voisinhan viedä heidät kyökin puolelle, rouva.

_Enid_: Ei. Minä en tahdo loukata heitä. He ovat niin arkatuntoisia.

_Frost_: Niin, rouva. (Äänettömyys.) Suokaa anteeksi, mutta herra Anthony ei ole syönyt koko päivänä mitään.

_Enid_: Tiedän sen, Frost.

_Frost_: Ei muuta kuin juonut kaksi whiskyä ja soodaa, rouva.

_Enid_: Oh, ette olisi saanut antaa hänelle sitä.

_Frost_ (vakavana): Herra Anthony on vähän sairas, rouva. Hän ei ole kuten nuorempana, jolloin tiesi mikä hänelle sopi. Hän tahtoo pitää oman päänsä.

_Enid_: Niin kai me kaikki tahdomme, luullakseni.

_Frost_: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta. Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat, olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi hyvin hyvää hänelle, rouva.

(Enid puistaa päätään.)

Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina jälestäpäin siitä pahoillani.

_Enid_ (hymyillen): Oletteko te koskaan kiivastunut Frost?

_Frost_: Kyllä, rouva. Oh! toisinaan hyvinkin kiivastunut.

_Enid_: Minä en ole koskaan nähnyt.

_Frost_ (tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä, kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään. Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) -- näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi. "Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle: "Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän anteeksi, rouva, että näin puhun.

_Enid_ (kävellen parioville ja kuunnellen): Tunnetteko tuota Robertsia, Frost?

_Frost_: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.

_Enid_ (pysähtyen): Niinkö?

_Frost_: Hän ei ole noita tavallisia vaarattomia sosialisteja. Hän on voimakas -- hänen sisässään liekehtii tuli. Sellainen, jota minä kutsun "persoonallisuudeksi". Ihmisellä saattaa olla mitä mielipiteitä tahansa, niin kauan kun hän ei ole persoonallinen, ei hänestä ole vaaraa, mutta kun hän on sitä, ei hän ole vaaratoin.

_Enid_: Isälläni luulen olevan saman käsityksen Robertsista.

_Frost_: Epäilemättä, rouva, herra Anthony tuntee häntä kohtaan vastenmielisyyttä. (Enid katsoo häneen terävästi, mutta huomattuaan hänet aivan vakavaksi, seisoo purren huultaan ja katsoo parioville.) Se on vaan taistelua noiden kahden välillä. Minä en lainkaan suvaitse Robertsia, siitä päättäen mitä olen kuullut, hän on vaan tavallinen työmies kuten ne toisetkin. Jos hän ei olisi tehnyt tuota keksintöä, ei hän olisi kummempi kuin nuo toisetkaan. Veljeni keksi uuden kääntöpöydän -- kukaan ei siitä antanut _hänelle_ mitään ja nyt se on käytännössä kaikkialla. (Enid lähenee pariovia.) Niitä on ihmisiä, jotka eivät koskaan anna anteeksi maailmalle sitä, etteivät ole syntyneet herroiksi. Mitä minä sanon on -- ei kukaan, joka on kunnon mies, katso alas toiseen, sentähden, että hän sattuu olemaan astetta tai paria häntä ylempänä, enemmän kuin jos hän olisi astetta tahi paria alempana.

_Enid_ (hiukan kärsimättömästi): Niin, kyllä tiedän Frost, ei tietenkään. Olkaa hyvä ja menkää kysymään tahtovatko he teetä. Sanokaa, että minä lähetin.

_Frost_: Kyllä, rouva.

(Hän avaa hiljaa oven ja menee sisään. Kuuluu hetkisen vakavaa, jotenkin vihaista puhetta.)

_Wilder_: Minä en ole kanssanne yhtä mieltä. Wanklin: Tämä on jo ollut esillä kymmeniä kertoja.

_Edgar_ (kärsimättömästi): No niin, mitä ehdotatte?

_Scantlebury_: Niin, mitä isänne sanoo? -- Teetäkö? Ei minulle, ei minulle!

_Wanklin_: Mikäli minä käsitän, puheenjohtaja sanoo, että -- -- --

(Frost palaa sulkien oven.)

_Enid_ (kulkien ovelta): Eivätkö he tahdo teetä, Frost?

(Hän menee pikkupöydän ääreen ja katselee liikkumattomana lapsen vaippaa. Palvelijatar tulee eteisestä.)

_Palvelijatar_: Joku neiti Thomas, rouva.

_Enid_ (nostaen päätään): Thomas? Kuka neiti Thomas -- tarkotatko --?

_Palvelijatar_: Kyllä, rouva.

_Enid_ (hämmästyneenä): Ooh! Missä hän on?

_Palvelijatar_: Eteisessä.

_Enid_: Minä en tahdo -- (epäröi.)

_Frost_: Ilmoitanko minä hänelle, rouva?

_Enid_: Minä tulen ulos. Ei, käske hänet tänne, Ellen.

(Palvelijatar ja Frost poistuvat. Enid puristaen huuliaan istuu pikkupöydän ääreen, kiinnittäen katseensa lapsen vaippaan. Palvelijatar laskee Madge Thomasin sisään ja menee ulos. Madge seisoo ovensuussa.)

_Enid_: Tulkaa sisään. Mikä nyt? Miksi olette tullut, sanokaa?

_Madge_: Sanomaan rouva Robertsin pyynnön.

_Enid_: Pyynnön? Niin.

_Madge_: Hän pyytää teitä pitämään huolta äidistään.

_Enid_: Minä en ymmärrä.

_Madge_ (synkästi): Se oli pyyntönsä?

_Enid_: Mutta -- mitä -- miksi?

_Madge_: Anni Roberts on kuollut.

(Äänettömyys.)

_Enid_ (kauhistuneena): Mutta siitä on vasta vähän yli tunnin kun minä näin hänet.

_Madge_: Vilusta ja nälästä.

_Enid_ (nousten): Oh! se ei ole totta! sen onnettoman sydän. Miksi minuun noin katsotte? Minä yritin auttaa häntä.

_Madge_ (hillityllä julmuudella): Luulin tiedon teitä miellyttävän.

_Enid_ (tuskallisesti): Tuo on kerrassaan väärin! Ettekö näe, että minä tahdon auttaa teitä kaikkia?

_Madge_: Minä en koskaan ole pahottanut ketään, joka ei ole minua ensin loukannut.

_Enid_ (kylmästi): Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Miksi puhutte minulle tuolla tavalla?

_Madge_ (hyvin katkerasti ja ankarasti): Te tulitte luoksemme yltäkylläisyydestänne meitä urkkimaan! Viikko vielä, nälkää, sitä te tahdotte!

_Enid_ (seisoen hänen edessään): Älkää puhuko joutavia!

_Madge_: Näin hänen kuolevan. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset.

_Enid_ (surkutellen): Oh! miksi ei hän sallinut minun auttaa itseään? Se on niin mieletöntä ylpeyttä!

_Madge_: Ylpeys on parempi kuin mikään muu pitämään ruumiin lämpösenä.

_Enid_ (tuskallisesti): Minä en tahdo puhua kanssanne! Mistä te tiedätte sanoa mitä minä tunnen? Se ei ole minun vikani, että minä olen syntynyt parempaan asemaan kun te.

_Madge_: Emme me tahdo teidän rahojanne.

_Enid_: Te ette ymmärrä, ettekä tahdokaan ymmärtää; olkaa hyvä ja poistukaa!

_Madge_ (vihaisesti): Te olette tappanut hänet, kaikista teidän kauniista sanoistanne huolimatta, te ja teidän isänne.

_Enid_ (vihastuneesti ja liikutettuna): Tuo on katalaa. Isäni itse kärsii näännyksiin asti tästä onnettomasta lakosta.

_Madge_ (salaisesti riemuiten): Sanokaa sitte hänelle, että rouva Roberts on kuollut. Se parantaa hänet.

_Enid_: Menkää tiehenne!

_Madge_: On onni, ettei hänellä ole ollut lapsia niin kuin teillä.

(Hän astuu äkkiä ketterästi Enidiin päin, kiinnittäen katseensa pöydällä olevaan lapsen vaippaan. Enid sieppaa sen kuten se olisi itse lapsi. He seisovat askeleen päässä toisistaan vaihtaen katseita.)

_Madge_ (osottaen vaippaa hiukan hymyillen): Ah! Se kai pisti.

(Enid itkuun purskahtamaisillaan ojentaa lapsen vaippaa.)

_Enid_: Menkää tiehenne!

_Madge_: Olen toimittanut teille asiani.

(Hän kääntyy ja menee eteiseen. Enid, oltuaan liikkumatta siksi kun hän poistuu, vaipuu pöytää vasten, taivuttaen päänsä lapsen vaipan yli, jota hän vielä puristaa. Ruokasalin ovi avautuu ja Anthony tulee hitaasti sisään. Hän kulkee tyttärensä ohi ja laskeutuu nojatuoliin. Hän on hyvin kiihtynyt.)

_Enid_ (salaten liikutustaan -- uteliaasti): Mitä nyt isä? (Anthony tekee liikkeen, mutta ei vastaa.) Kuka se oli?

(Anthony ei vastaa. Enid menee parioville päin ja kohtaa Edgarin. He puhuvat keskenään hiljaisella äänellä.)

_Enid_. Mitä on tapahtunut, Edgar?

_Edgar_: Tuo Wilder! Menee persoonallisuuksiin! Hän suorastaan herjasi.

_Enid_: Mitä hän sanoi?

_Edgar_: Sanoi että isä on liian vanha ja heikko käsittämään mitä hän tekee. Isä vastaa viittä hänen kalttaistaan.

_Enid_: Tietysti vastaa.

(He katsovat Anthonyhin. Ovi avautuu enemmän ja Wanklin tulee Scantleburyn seuraamana.)

_Scantlebury_ (hölmistyneenä): Minä en pidä tällaisista kohtauksista!

_Wanklin_ (mennen eteenpäin): Tulkaa, puheenjohtaja! Wilder pyytää teiltä anteeksi. Mies ei voi tehdä enempää.

(Wilder tulee Tenchin seuraamana ja menee Anthonyn luokse.)

_Wilder_ (kömpelösti): Peruutan sanani, herra. Olen pahoillani.

(Anthony nyökäyttää hänelle.)

_Enid_: Te ette ole päässeet päätökseen, herra Wanklin?

(Wanklin pudistaa päätään.)

_Wanklin_: Me olemme kaikki täällä, puheenjohtaja. Mitä sanotte? Jatkammeko täällä asian käsittelyä vai menemmekö takasin toiseen huoneeseen?

_Scantlebury_: Niin, niin, jatkakaamme vaan. Meidän täytyy päästä johonkin ratkaisuun.

(Hän pyörähtää pienemmältä tuolilta ja istuutuu äkkiä isompaan, huokaisten tyytyväisenä. Wilder ja Wanklin istuutuvat myöskin ja Tench vetäen suoraselkäisen tuolin lähelle puheenjohtajaa, istuu sen reunalle muistikirja ja kynä kädessään.)

_Enid_ (kuiskaten): Minulla on sinulle vähän puhumista, Edgar.

(He menevät pariovista.)

_Wanklin_: Tosiaankin, puheenjohtaja, meillä ei ole vähääkään hyötyä itsemme tyynnyttämisestä väärillä luuloilla. Jos tätä lakkoa ei saada lopetettua ennen yhtiökokousta, niin osakkeenomistajat varmasti ryvettävät meitä rapakossa.

_Scantlebury_ (hätkähtäen): Mitä -- mitä niin?

_Wanklin_: Tiedän sen varmasti.

_Anthony_: Tehkööt sen!

_Wilder_: Ja joutua erotetuiksi.

_Wanklin_ (Anthonylle): Minä en pelkää uhrautua periaatteen vuoksi, johon minä uskon, mutta en tahdo tulla korvennetuksi jonkun toisen henkilön periaatteiden vuoksi.

_Scantlebury_: Hyvin järkevää -- se teidän täytyy huomata, puheenjohtaja.

_Anthony_: Me olemme toisten työnantajain vuoksi velvolliset pysymään lujina.

_Wanklin_: Silläkin on rajansa.

_Anthony_: Te kaikki olitte alussa täynnä taisteluintoa.

_Scantlebury_ (tavallaan vaikeroiden): Me luulimme työmiesten taipuvan, mutta he -- eivät ole.

_Anthony_: He tulevat taipumaan!

_Wilder_ (nousee ja kävelee edestakasin): Minä en tahdo pilata liikemiesmainettani ainoastaan siitä hyvästä, että saataisiin työmiehet nälkiinnytettyä. (Melkein itkien.) Minä en voi tehdä sitä. Kuinka saatamme astua osakkeenomistajain eteen asiain tällä kannalla ollen?

_Scantlebury_: Niin, niin -- niin, niin!

_Wilder_ (huojutellen itseään): Jos luullaan minun sanovan heille, että minä olen menettänyt teidän puolitoista miljoonaa markkaanne ja kernaammin kuin masennan ylpeyttäni, menetän teidän muunkin omaisuutenne -- (katsoen Anthonyhin) se on -- se on luonnotonta! Minä en tahdo toimia teitä vastaan, herra --

_Wanklin_ (houkutellen): Kuulkaa, puheenjohtaja, meillä ei ole vapaat kädet. Me olemme osa koneesta. Meidän ainoa tehtävämme on katsoa, että yhtiö ansaitsee niin paljon voittoa kuin suinkin on mahdollista asettamatta sen turvallisuutta vaaraan. Jos te syytätte minua periaatteiden puutteesta, sanon: että me olemme uskottuja miehiä. Järki sanoo, että me emme voi koskaan palkkojen säästöillä saada takasin sitä, mitä tämän taistelun jatkamisella menetämme -- suoraan puhuen, puheenjohtaja, meidän täytyy se saada loppumaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla.

_Anthony_: Ei.

(Vallitsee hetken alakuloinen äänettömyys.)

_Wilder_: Siinä sitä taas ollaan pääsemättömissä. (Antaen epätoivoisena kätensä vaipua.) Näin en minä koskaan pääse lähtemään Espanian matkalle!

_Wanklin_ (hiukan pistävästi): Katsokaa voittonne seurauksia, puheenjohtaja?

_Wilder_ (tunteellisesti): Vaimoni on _kipeä!_

_Scantlebury_: Voi, voi! Älkää nyt!

_Wilder_: Jollen minä saa vietyä häntä pois tästä kylmästä ilmanalasta en voi vastata seurauksista.

(Edgar tulee pariovesta hyvin vakavan näköisenä.)

_Edgar_ (isälleen): Oletko kuullut tätä? Rouva Roberts on kuollut! (Jokainen tuijottaa häneen kuin yrittäisivät arvioida uutisen tärkeyttä.) Enid näki hänet tänään iltapäivällä, hänellä ei ollut hiiliä, ei ruokaa, eikä mitään. Jo riittää!

(Äänettömyys. Jokainen välttelee toistensa katseita, paitsi Anthony, joka katsoo tuimasti poikaansa.)

_Scantlebury_: Ettehän otaksu, että me olisimme voineet onnettomuutta estää?

_Wilder_ (kiivaasti): Vaimo oli terveydeltään heikko. Kukaan ei voi sanoa, että siinä on meidän syytämme. Ainakaan -- ei minun.

_Edgar_ (kiihkeästi): Minä sanon että me olemme kaikki syypäät.

_Anthony_: Sota on sotaa!

_Edgar_: Ei naisia vastaan!

_Wanklin_: Ei ole harvinaista, että naiset saavat kantaa suuremmat kärsimykset.

_Edgar_: Jos tiesimme sen, sitä enemmän on vastuunalaisuutta hartioillamme.

_Anthony_: Tämä ei ole mitään puoskarien tehtävää.

_Edgar_: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.

_Wilder_: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään -- tuo vapaamielinen lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa -- saattepa nähdä! He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.

_Edgar_: Te ette voi. Ei kukaan meistä voi.

_Scantlebury_ (lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä protesteeraan tätä vastaan. -- -- --

_Edgar_: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta tosiasioita.

_Anthony_: Jo riittää.

_Edgar_ (katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin, tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee -- niin -- se on kirottua!

(Scantlebury nousee tuoliltaan.)

En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista, mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta. Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.

(Kaikki, paitsi Anthony, seisovat. Anthony istuu pidellen käsillään tuolistaan ja tuijottaen poikaansa.)

_Scantlebury_: Minä en -- minä en pidä siitä tavasta, jolla te asiaa käsittelette, nuori herra.

_Wanklin_: Te ammutte paljon yli maalin.

_Wilder_: Niin minäkin luulen!

_Edgar_ (hillittömästi): Asiain kaunistelemisesta ei ole mitään hyötyä! Jos te tahdotte vaimojen kuolemat hartioillenne -- minä en!

_Scantlebury_: So, so, nuorimies.