Part 2

(Anthony taas nyökkää ja ottaa vesilasin ja juo.) (Underwood palaa, mukanaan Roberts, Green, Bulgin, Thomas ja Rous. He astuvat peräkkäin sisään lakit kourassa ja jäävät äänettöminä riviin seisomaan. Roberts on laiha, keskikokoinen, hiukan kumarainen. Hänellä on pieni, epätasainen, harmaanruskea parta, ulkonevat poskipäät, kuoppaiset posket, eloisat pienet silmät. Hänellä on vanha, rasvapilkkuinen sininen sarssipuku ja vanha lierihattu. Hän on miehistä lähinnä puheenjohtajaa. Greenilla, hänen vieressään on siistit, kuihtuneet kasvot, pieni harmaa pukinparta, riippuvat viikset, rautasankaiset silmälasit, katse lempeä ja avoin. Hänellä on yllään ajan haalistama palttoo ja liinakaulus. Hänen vieressään on Bulgin, iso, vahva mies, tummaviiksinen, jykeväleukainen, yllään punanen pusero, ja muuttelee lakkiaan kädestä toiseen. Hänen vieressään on Thomas, vanha, laiha mies, jolla on harmaat viikset ja täysi poskiparta, naama uurteinen, palttoo ei peitä laihaa, kynityltä näyttävää kaulaa. Hänen oikealla puolellaan on Rous, nuorin viidestä, ryhdiltään kuin sotamies, katse kiihkeä, tuijottava.)

_Underwood_ (osottaen): Tuolla seinän vierustalla on tuoleja, Roberts, tahdotteko ottaa ja käydä istumaan?

_Roberts_: Kiitoksia paljon, hra Underwood, me seisomme -- johtokunnan edessä. (Hän puhuu katkonaisesti, ääntäen tavut lyhyesti ja terävästi.) Kuinka te voitte, herra Harness? En odottanutkaan tätä iloa, että tapaisimme teidät ennen iltaa.

_Harness_ (tyynesti): Tapaamme silloin taaskin, Roberts.

_Roberts_: Hauskaa kuulla. Meillä on silloin annettavana uutisia vietäväksi teikäläisille.

_Anthony_: Mitä miehet tahtovat?

_Roberts_ (happamasti): Pyydän anteeksi, en oikein kuullut mitä puheenjohtaja sanoi.

_Tench_ (puheenjohtajan istuimen takaa): Puheenjohtaja haluaa tietää mitä lakkolaisilla on sanottavaa.

_Roberts_: Olemme tulleet kuulemaan, mitä johtokunnalla on sanottavaa. Johtokunnan on puhuttava ensin.

_Anthony_: Johtokunnalla ei ole mitään sanottavaa.

_Roberts_ (katsoen pitkin miesten riviä): Siinä tapauksessa me tuhlaamme johtokunnan aikaa. Me korjaamme jalkamme pois näiltä sieviltä matoilta.

(Hän kääntyy, miehet lähtevät hitaasti liikkeelle, kuin hypnotismin vaikutuksesta.)

_Wanklin_ (mielistellen): So, so, Roberts, ettehän toki aiheuttaneet meille tätä pitkää, kylmää matkaa vain sitä huvia varten, että saitte sanoa tuon.

_Thomas_ (oikea walesilainen): Ei, hyvä herra -- ja mitä minä sanon on -- -- --

_Roberts_ (pilkallisesti): Jatka, Henry Thomas, jatka. Sinä kykenet paremmin puhumaan -- johtokunnalle, kuin minä.

(Thomas on vaiti.)

_Tench_: Puheenjohtaja tarkoittaa, Roberts, että kun kerran lakkolaiset pyysivät neuvottelua, niin johtokunta toivoo saavansa kuulla mitä heillä on sanomista.

_Roberts_: Hyvä! Jos minä alkaisin kertoa teille kaikki mitä heillä on sanottavaa, en minä pääsisi tänään loppuun. Ja saattaisi olla joitain, jotka toivoisivat, että eivät koskaan olisi lähteneet palatseistaan Lontoosta.

_Harness_: Mikä on teidän ehdotuksenne, mies? Olkaa järkevä.

_Roberts_: Te puhutte järkevyydestä, herra Harness? Kierrelkää tänä iltana ennen kokousta asunnoissa katselemassa. (Hän katsoo miehiin, he ovat vaiti.) Te näette hyvin kauniita kuvaelmia.

_Harness_: Olkaa huoleti, ystäväni. Ette te minun mieltäni muuta.

_Roberts_ (miehille): Me emme voi herra Harnessin mieltä muuttaa. Toivottavasti saatte vähän samppanjaa päivälliseksenne, herra Harness, se on teille tarpeen.

_Harness_: So, so, asiaan mies!

_Thomas_: Me emme, nähkääs vaadi muuta kuin oikeutta.

_Roberts_ (myrkyllisesti): Oikeutta, Lontoosta? Mitä sinä puhutkaan Henry Thomas? Oletko tullut hulluksi? (Thomas on ääneti.) Me tiedämme vallan hyvin mitä me olemme -- tyytymättömiä koiria -- koskaan täyttymättömiä. Mitä puheenjohtaja sanoikaan minulle Lontoossa? Etten minä tietänyt mitä minä puhuin. Minä olin tyhmä ja sivistymätön, joka en tietänyt mitään niiden tarpeista, joiden puolesta puhuin.

_Edgar_: Olkaa hyvä, pysykää asiassa.

_Anthony_ (nostaen kättään): Ainoastaan yksi isäntänä voi olla, Roberts.

_Roberts_: Silloin, Jumal'auta, olemme me isäntänä.

(Äänettömyys, Anthony ja Roberts tuijottavat toisiinsa.)

_Underwood_: Jos teillä, Roberts, ei ole mitään sanomista johtokunnalle, ehkä sallitte Greenin tahi Thomasin puhua miesten puolesta.

(Green ja Thomas katsovat kysyvästi Robertsiin, toisiinsa ja maihin.)

_Green_: Jos minua olisi kuultu, hyvät herrat -- --

_Thomas_: Mitä minulla on sanomista, se on samaa mitä meillä kaikilla -- -- --

_Roberts_: Puhu omasta puolestasi, Thomas.

_Scantlebury_ (hyvin kärsimättömän näköisenä): Antakaa noiden miesparkain purkaa mitä heidän sielussaan on.

_Roberts_: Kyllä maar he tahtovat itse sielunsa säilyttää, sillä ruumista te ette ole heille paljoa jättäneet, herra (purevasti painostaen, kuten lausuisi solvauksen) Scantlebury! (Miehille.) No, puhutteko te, vai puhunko minä teidän puolestanne?

_Rous_ (äkkiä): Puhu pois, Roberts, tai anna toisten puhua.

_Roberts_ (ivallisesti): Kiitos, George Rous. (Kääntyen Anthonyyn.) Puheenjohtaja ja johtokunnan jäsenet ovat kunnioittaneet meitä tullen Lontoosta tänne saakka kuulemaan, mitä meillä on sanottavaa. Ei olisi kohteliasta antaa heidän kauemmin odottaa.

_Wilder_: Hyvä, kiitos Jumalalle siitä!

_Roberts_: Te ette rohkene kiittää häntä, kun olette kuullut mitä minulla on puhumista, hra Wilder, huolimatta kaikesta hurskaudestanne. Saattaa olla, että teidän jumalallanne siellä Lontoossa ei ole lainkaan aikaa kuulla työmiehiä. Olen kuullut, että hän on mahtava jumala, mutta jos hän suvaitsee kuunnella mitä minä sanon hänelle, niin tulee hän tietämään enemmän kuin mitä koskaan on oppinut siellä ylimysten kaupunginosassa.

_Harness_: So, so, Roberts, teillä on oma jumalanne. Antakaa arvo toistenkin jumalalle.

_Roberts_: Aivan oikein, herra. Meillä on toinen jumala täällä alhaalla. Ja pelkäänpä, että hän on aivan erilainen kuin hra Wilderin jumala. Kysykää Henry Thomasilta, hän sanoo, onko hänen ja Wilderin jumala sama.

(Thomas kohottaa kätensä ja kurottaa päätään, kuin alkaisi hän profeettain tavalla puhumaan.)

_Wanklin_: Herran tähden, pysykäämme asiassa, Roberts.

_Roberts_: Minun mielestäni tämä on juuri asiaa, herra Wanklin. Jos te saatte pääoman jumalan kulkemaan läpi työväen korttelien ja kiinnittämään huomiota näkemäänsä, olette parempi mies kuin mitä minä, kaikesta teidän radikaalisuudestanne huolimatta, olen luullutkaan.

_Anthony_: Kuulkaahan Roberts! (Roberts vaikenee.) Te olette täällä puhumassa työmiesten puolesta, kuten minä johtokunnan. (Hän katsoo hitaasti ympäriinsä, WiIder, Wanklin ja Scantlebury tekevät kärsimättömiä liikkeitä, Edgar tähystelee permantoon. Harnessin suu menee hieman hymyyn.) Siis, mitä on sanottavaa?

_Roberts_: Oikein, herra! (Koko seuraavan keskustelun aikana hän ja Anthony katsovat tiukasti toisiinsa. Työmiehet ja johtokunnan jäsenet osottavat useilla tavoilla tuskittelevaa levottomuutta kuullessaan sanoja, joita eivät itse olisi tahtoneet lausua.) Työmiehet eivät voi ajatellakaan Lontooseen matkustamista. Ja ovat sitä mieltä, että te ette usko sitä mitä he paperille kirjotettuna teille sanovat. He tietävät minkäverran on luottamista postiin. (Hän heittää katseen Underwoodiin ja Tenchiin.) Ja minkälaisia johtokunnan kokoukset ovat: "Lykätään asia johtajalle -- antaa johtajan selostella meille miesten asemaa. Eikö voitaisi puristaa heitä vähän enemmän?"

_Underwood_ (matalalla äänellä): Älkää iskekö harhaan, Roberts!

_Roberts_: Onko se harhaan, hra Underwood? Miehet tietävät. Kun minä tulin Lontooseen, kerroin teille aseman suoraan. Ja mitä siitä seurasi. Minulle sanottiin, etten tuntenut asioita joista puhuin. Minusta ei maksa vaivaa matkustaa Lontooseen kuullakseen tuon uudelleen.

_Anthony_: Mitä teillä on miesten puolesta sanomista?

_Roberts_: Tätä minulla on sanomista -- ja ensiksi heidän asemastaan. Teidän ei tarvitse sitä lainkaan kysellä johtajaltanne. Te ette voi pusertaa heitä enää yhtään enemmän. Jokainen meistä on nälkäkuoleman partaalla. (Hämmästynyttä mutinaa miesten joukosta. Roberts katsoo ympärilleen.) Te ihmettelette, miksi tämän sanon? Joka ainoa meistä on puutteessa. Meille ei voi tulla sen pahempaa kuin mitä viime viikot ovat olleet. Turhaa on teidän luulla, että vielä odottamalla te pakotatte meidät taipumaan. Ennen me kaikki kuolemme. Miehet ovat kutsuneet teidät, saadakseen tietää kertakaikkiaan, aiotteko te suostua heidän vaatimuksiinsa. Minä näen paperin sihteerin kädessä. (Tench liikahtaa hermostuneesti.) Se se varmaan on, herra Tench? Se ei ole kovin pitkä.

_Tench_ (myöntäen): Se se on.

_Roberts_: Siinä kirjoituksessa ei ole yhtään vaatimusta, joka ei olisi meille välttämätön.

(Liikettä miesten joukossa.)

_Roberts_ (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.

(Äänettömyys.)

_Anthony_: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me suostuisimme.

(Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee äkkiä ja menee uunin luokse.)

_Roberts_: Onko se niin?

_Anthony_: On.

(Wilder tekee uunin edessä kiivaan paheksivan eleen.)

_Roberts_ (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa tyrannivaltaanne -- mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei meitä avusta -- sitä suurempi häpeä sille! -- että me jonakin kauniina aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan viikon, parin kysymys --

_Anthony_: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla meidän ajatuksiamme.

_Roberts_: Niinpä kyllä. Ei siitä meille paljon hyötyä olekaan. Sanon tämän teidän tähtenne. Hra Anthony -- tehän tiedätte omat ajatuksenne! (Tuijottaen Anthonyhin.) Minä näen sen teistä.

_Anthony_ (ivallisesti): Olen kiitollinen teille!

_Roberts_: Ja minä tiedän omat ajatukseni. Sanon sen teille. Miehet lähettävät vaimonsa ja perheensä vaikka vaivastaloon ja ennemmin he nälkään kuolevat kuin taipuvat. Neuvon teitä, hra Anthony, varustautumaan pahimmankin varalle, mikä saattaa yhtiötänne kohdata. Me emme ole niin tietämättömiä kuin saatatte luulla. Kyllä me tiedämme millä tavalla kissa hyökkää. Teidän asemanne ei ole sellainen kuin se saattaisi olla -- varmasti ei!

_Anthony_: Olkaa hyvä ja sallikaa meidän itse arvostella asemaamme. Menkää takaisin ja punnitkaa omaanne.

_Roberts_ (astuen eteenpäin): Hra Anthony, te ette ole enää nuori mies. Siitä saakka kuin minä vaan muistan, olette te ollut tehtaalla jokaisen työmiehen vihamies. Minä en sano, että te olisitte ollut halpamainen tahi julma, mutta te olette pitäneet heitä kahleissa, niin ettei heillä ole ollut mitään sanomista omasta kohtalostaan. Te olette kukistaneet heidät neljä kertaa. Olen kuullut teidän sanovan, että te rakastatte taistelua -- pankaa muistiin minun sanani -- te taistelette nyt viimeistä taistelua.

(Tench nykii Robertsia hihasta.)

_Underwood_: Roberts! Roberts!

_Roberts_: Roberts! Roberts! Minä en saisi sanoa ajatuksiani puheenjohtajalle, mutta puheenjohtaja kyllä saa sanoa minulle!

_Wilder_: Mitä tästä lopulta tuleekaan?

_Anthony_ (jurosti hymyillen Wilderille): Jatkakaa Roberts; sanokaa mitä haluatte!

_Roberts_ (hetken vaitioltuaan): Minulla ei ole enempää sanottavaa.

_Anthony_: Kokousta jatketaan kello viideltä.

_Wanklin_ (hiljaa Underwoodille): Tällä tavalla me emme saa koskaan asiaa järjestetyksi.

_Roberts_ (pisteliäästi): Me kiitämme puheenjohtajaa ja johtokuntaa suosiollisesta vastaanotosta.

(Hän menee ovelle päin. Miehet kokoontuvat hitaasti yhteen, sitten Rous nostaen päänsä pystyyn, menee Robertsin ohi ulos. Toiset seuraavat perästä.)

_Roberts_ (käsi ovessa -- ilkeästi): Hyvästi, hyvät herrat!

(Poistuu.)

_Harness_ (ivallisesti): Minä onnittelen teitä siitä sovinnollisesta hengestä, jota olette osottaneet. Teidän luvallanne, hyvät herrat, palaan luoksenne kello puoli kuusi. Hyvästi!

(Hän kumartaa hiukan, kiinnittää katseensa Anthonyhin, joka katsoo vastaan jäykästi; sen jälkeen Harness Underwoodin seuraamana menee ulos. Hetken on tuskallinen hiljaisuus. Underwood ilmestyy ovelle.)

_Wilder_ (kovin äkeissään): Kas niin!

(Pariovet avataan.)

_Enid_ (seisoen ovella): Ateria on valmis.

(Edgar nousee äkkiä ylös ja menee siskonsa ohitse.)

_Wilder_: Tulettehan puolista syömään, Scantlebury?

_Scantlebury_ (nousten raskaasti): Tietysti, tietysti! Sehän on ainoa mitä voimme tehdä.

(Menevät ulos pariovista.)

_Wanklin_ (hiljaa): Aijotteko todella taistella loppuun saakka, puheenjohtaja?

(Anthony nyökkää.)

_Wanklin_: Olkaa varovainen! Tärkeimpänä seikkana kaikessa on tietää milloin lopettaa.

(Anthony ei vastaa.)

_Wanklin_ (hyvin vakavasti): Tällä tavalla onnettomuudet koituvat. Muinaistroijalaiset olivat pelkkiä hupsuttelijoita Teidän isäänne verraten, rouva Underwood.

(Menee pariovista.)

_Enid_: Minä tahdon puhua isän kanssa, Frank.

(Underwood menee Wanklinin perässä. Tench kulkee pöydän ympäri keräillen järjestykseen hajallaan olevia papereita ja kyniä.)

_Enid_: Etkö sinä tule isä?

(Anthony ravistaa päätään. Enid katsoo merkitsevästi Tenchiin.)

_Enid_: Ettekö te tahdo myöskin mennä puolista syömään, hra Tench?

_Tench_ (papereja kädessään): Kiitoksia rouva, kiitoksia.

(Menee hitaasti vilkaisten taakseen.)

_Enid_ (sulkien ovet): Minä toivon, että riita on sovittu, isä!

_Anthony_: Ei!

_Enid_ (kovin pettyneenä): Oh! Ettekö ole saaneet mitään aikaan?

(Anthony ravistaa päätään.)

_Enid_: Frank sanoo, että he kaikki hartaasti tahtovat sovittelua, paitsi se Roberts.

_Anthony_: Minä en.

_Enid_: Tämä on meille niin kauheaa. Jos sinä olisit johtajan vaimona ja asuisit täällä tehtaalla. Sinä et voi käsittää, isä!

_Anthony_: Todellako?

_Enid_: Me näemme kaiken tämän kurjuuden. Muistatko minun palvelijatartani, Annia, joka meni Robertsin kanssa naimisiin? (Anthony nyökäyttää.) Heillä on niin kurjaa. Hänellä on heikko sydän. Sitten kuin lakko alkoi ei hän ole saanut edes kunnon ravintoa. Minä tiedän sen varmasti, isä.

_Anthony_: Anna sille vaimoraukalle, mitä hän tarvitsee!

_Enid_: Roberts ei anna hänen ottaa vastaan meiltä mitään.

_Anthony_ (tuijottaen eteensä): Minä en ole vastuunalainen miesten itsepintaisuudesta.

_Enid_: Kaikki he kärsivät. Isä! Lopeta se minun tähteni!

_Anthony_ (katsoen suoraan): Sinä et ymmärrä, hyvä lapseni!

_Enid_: Jos minä olisin johtokunnassa, niin tekisin jotakin.

_Anthony_: Mitä sinä tekisit?

_Enid_: Se on sen vuoksi koska sinä et voi sietää peräytymistä. Se on -- -- --

_Anthony_: No mitä?

_Enid_: Niin tarpeetonta.

_Anthony_: Mitä sinä tiedät tarpeellisesta. Lue romaanejasi, soita pianoasi, lörpöttele juttujasi, mutta älä yritäkään selittää minulle mitä on tällaisen taistelun pohjalla.

_Enid_: Minä asun täällä tehtaalla ja näen sen.

_Anthony_: Se hyvä mitä sinä kuvittelet seisoo sinun ja sinun luokkasi sekä noiden työmiesten välillä, joidenka vuoksi sinä olet niin huolissasi.

_Enid_ (kylmästi): En tiedä mitä sinä tarkotat, isä.

_Anthony_: Muutamassa vuodessa sinä lapsinesi olisit yhtä huonossa asemassa kuin he ovat nyt, ellei olisi niitä, joilla on silmiä nähdä asiat niin kuin ne ovat ja selkärankaa pitää lujasti puoliaan.

_Enid_: Sinä et tunne työmiesten asemaa.

_Anthony_: Tunnen sen vallan hyvin.

_Enid_: Et tunne isä; jos tuntisit, niin sinä et -- --

_Anthony_: Sinä juuri et tunne asiaintilaa ollenkaan. Minkälaista armoa sinä luulet saavasi, jos kukaan ei seisoisi sinun ja työväen kasvavien vaatimusten välillä. Tällaista armoa -- (Hän puristaa kädellään kurkkuaan.) Ensiksi sinä menettäisit tunteesi, hyvä lapseni, ja sitte sivistyksesi ja samalla aikaa sinä menettäisit kaikki varakkaan elämän mukavuudet.

_Enid_: Minä en usko luokkarajoihin.

_Anthony_: Sinä -- et -- usko -- luokkarajoihin?

_Enid_ (kylmästi): Ja minä en tiedä mitä sillä on tämän kysymyksen kanssa tekemistä.

_Anthony_: Tarvitaan parin sukupolven työ ennenkun sinä sen käsität.

_Enid_: Ainoastaan sinä, isä, ja Roberts. Ja sinä tiedät sen -- -- -- (Anthony työntää alahuulensa pitkälle.) Se saattaa yhtiön konkurssiin!

_Anthony_: Salli sinä minun pitää siitä huoli.

_Enid_ (suutuksissaan): Minä en tahdo kauemmin antaa Anni Roberts-raukan tällä tavalla kärsiä! Ja ajattelepas lapsia, isä! Minä varotan sinua.

_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Mitä sinä aijot tehdä?

_Enid_; Se on minun asiani

(Anthony vain katsoo häneen.)

_Enid_ (muuttaneella äänellä, sivellen Anthonyn takin hihaa): Isä, sinä tiedät, että et saisi näin ponnistella -- tiedäthän mitä tohtori Fischer sanoi.

_Anthony_: Vanhan miehen ei auta kuunnella akkamaisia loruja.

_Enid_: Mutta sinä olet tehnyt jo kylliksi, siinäkin tapauksessa, vaikka se olisikin sinulle periaatteellinen kysymys.

_Anthony_: Niinkö sinä ajattelet?

_Enid_: Älä, isä! (Kasvonsa värähtävät.) Sinä -- sinä saisit ajatella meitäkin!

_Anthony_: Ajattelenhan minä.

_Enid_: Se tekee sinusta lopun.

_Anthony_ (hiljaa): Lapseni, minä en aijo nääntyä, siitä saat olla varma.

(Tench palaa papereineen, silmäilee heitä, sitten rohkasee itsensä.)

_Tench_: Pyydän anteeksi, hyvä rouva, tahtoisin mielelläni saada nämä paperit kuntoon ennen syömistä.

(Enid ensin katsahdettuaan häneen kärsimättömästi, katsoo isäänsä, kääntyy äkkiä ja menee vierailuhuoneeseen.)

_Tench_ (ojentaen kynän ja paperit Anthonylle, hyvin hermostuneesti): Suvaitsetteko allekirjoittaa nämä, herra.

(Anthony ottaa kynän ja kirjoittaa.)

_Tench_ (seisoen imupaperiarkki kädessä Edgarin tuolin takana, alkaa puhua hermostuneesti): Olen teille asemastani kiitollisuuden velassa, herra.

_Anthony_: No?

_Tench_: Minun on sallittu nähdä kaikki kuinka asiat käyvät, herra. Minä -- minä riipun yhtiöstä kokonaan. Jos sille jotakin tapahtuu, on se minulle turmioksi. (Anthony nyökäyttää.) Ja tietysti myöskin minun vaimolleni, joten minä olen kaksin verroin huolissani. Ja osakkeiden arvo on meidän mielestämme todella hirveän alhaalla.

_Anthony_ (hiukan huvitettuna): Ei hirveämmin kuin minunkaan mielestäni.

_Tench_: Ei herra. (Hyvin hermostuneesti.) Tiedän, että yhtiö merkitsee teille paljon, herra.

_Anthony_: Kyllä, minä perustin sen.

_Tench_: Niin, herra. Jos lakko jatkuu, käy asema hyvin vakavaksi. Minä luulen, että johtokunnan jäsenet aikovat sen lopettaa, herra.

_Anthony_ (ivallisesti): Todellako?

_Tench_: Tiedän, että teillä on hyvin lujat mielipiteet, herra, ja että teillä on tapana katsoa asioita suoraan silmiin. Mutta en luule toisten johtokunnan jäsenten -- siitä pitävän, herra, nyt he -- he näkevät sen.

_Anthony_ (jurosti): Ettekä tekään näytä siitä pitävän.

_Tench_ (surullisesti hymyillen): Ei, herra. Minulla on lapsia ja vaimoni on heikko. Minun asemassani on nämä seikat otettava huomioon. (Anthony nyökkää.) Ei se ollut tätä, mitä aijoin sanoa, herra, jos suotte anteeksi (hätääntyy) -- -- --

_Anthony_: Puhukaa pois!

_Tench_: Tiedän sen -- omasta isästäni, herra, että kun vanhenee, niin vaikuttavat asiat järkyttävästi --

_Anthony_ (melkein isällisesti): Joutuin, sanokaa pois, Tench!

_Tench_: En minä tahtoisi sanoa sitä, herra.

_Anthony_ (jäykästi): Teidän täytyy.

_Tench_ (hetken vaiettuaan epätoivoisesti sanoo salaisuutensa): Minä luulen, että toiset aikovat teidät syrjäyttää, herra.

_Anthony_ (istuu hiljaa): Soittakaa kelloa!

(Tench soittaa hermostuneesti kelloa ja seisoo uunin edessä.)

_Tench_: Antakaa anteeksi, jos sanoin sen teille. Ajattelin ainoastaan teitä, herra.

(Frost tulee eteisestä pöydän ääreen ja katsoo Anthonyhin. Tench peittää hermostumistaan papereja järjestämällä.)

_Anthony_: Tuokaa minulle whiskya ja soodaa.

_Frost_: Eikö jotakin syötävää, herra?

(Anthony puistaa päätään, Frost menee sivupöydälle ja laittaa juomat.)

_Tench_ (matalalla äänellä, melkein rukoilevasti): Jos te voisitte katsoa eteenne, herra, se rauhoittaisi minun mieltäni kovasti, rauhoittaisi varmasti. (Hän katsoo Anthonyhin, joka ei ole liikahtanutkaan.) Se minua niin huolestuttaa. En ole kunnolleen nukkunut viikkokausiin, herra, se on totta.

(Anthony katsoo häntä kasvoihin ja sitte hitaasti pudistaa päätään.)

_Tench_ (nolostuneena): Eikö herra?

(Järjestelee yhä papereja, Frost asettaa juomatarjottimen Anthonyn oikealle puolelle. Seisahtuu ulommaksi katsoen vakavasti Anthonykin)

_Frost_: Tarvitseeko mitään toimittaa teille, herra? (Anthony puistaa päätään.) Muistatteko pitää mielessä mitä lääkäri sanoi, herra?

(Äänettömyys. Frost äkkiä lähenee häntä ja puhuu matalalla äänellä.)

_Frost_: Tämä lakko, herra, saattaa teille kaikki nämä ponnistukset. Suokaa anteeksi, herra, onko se -- onko se sen arvoinen, herra? (Anthony mutisee joitain käsittämättömiä sanoja.) Aivan niin, herra!

(Hän kääntyy ja menee eteiseen. -- Tench tekee pari yritystä puhuakseen, mutta kohdattuaan puheenjohtajan tuijotuksen, hän kääntää katseensa alas, kääntyy alakuloisesti ja menee ulos. Anthony jää yksin. Hän tarttuu lasiin, kallistaa ja juo hartaasti, sitte laskee sen pöydälle huokaisten syvästi ja äänekkäästi sekä heittäytyy selkäkenoon tuolissaan.)

Esirippu.

Toinen näytös.

Ensimäinen kuvaelma.

Kello on puoli neljä. Robertsin keittiössä palaa pieni heikko tuli. Huone on puhdas, hyvin järjestetty, huonekaluja vähän, permanto kivestä, kalkitut seinät ovat savustuneet. Tulella on kattila. Hellan vastapäätä on suoraan lumiselta kadulta johtava ovi. Puisella pöydällä on kuppi ja teevati, teekannu, veitsi ja lautasella leipää ja juustoa. Tulen lähellä nojatuolissa saaliin kääriytyneenä istuu Robertsin vaimo, hoikka ja tummatukkainen kolmenkymmenviisivuotias-nainen, jolla on kärsivä katse. Hänen tukkansa ei ole ylöskierretty, vaan sidottu nauhalla niskasta. Tulen ääressä on myöskin Yeon vaimo, punatukkainen, leveäposkinen henkilö. Istuen lähellä pöytää on Rousin vaimo, vanha eukko, tuhkanharmaa ja hopeahapsinen. Ovella seisoen kuten olisi poismenossa on Bulginin vaimo, hiukan kalpea, laiha vaimo. Tuolilla kyynärpäillään pöytään nojaten ja pää käsien välissä istuu Madge Thomas, 22-vuotias kaunis tyttö, jolla on ulkonevat poskipäät, syvät silmät ja tumma kihara tukka. Hän kuuntelee keskustelua äänettömänä ja liikkumattomana.

_Rva Yeo_: Niin hän antoi minulle viisikymmentä penniä ja se on ensimäinen rahalantti mitä olen tällä viikolla nähnyt. Eipä tämä tuli kovin kuumota. Tulkaa lämmittelemään rouva Rous; te näytätte valkealta kuin lumi.

_Rva Rous_ (tutisten, lempeästi): Ah! mutta sinä talvena, jolloin minun ukkovainajani otettiin pois, oli vasta oikea talvi. --79 se oli, jolloin tuskin kukaan teistä oli syntynyt. -- Ei Madge Thomas, eikä Sue Bulgin. (Katsoen heihin vuoronperään.) Anni Roberts, kuinka vanha sinä olit ystäväni?

_Rva Roberts_: Seitsemän vuotta, rouva Rous.

_Rva Rous_: Seitsemän -- no niin, silloin tapahtui jotakin.

_Rva Yeo_ (äkkiä): Niin, minä olin silloin kymmenvuotias, muistan sen.