Part 4

Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä. — Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä nyt leimahtaapi liekki jumalainen. Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin on jännitetty, totinen ja luja?

Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi nyt sanat intoiset nää huuliltansa: »sen vakuutan mä kautta meren, taivaan, sen vannon kautta auringon ja tulen, ett' ihanteilleni mä elän, kuolen ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».

Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, — niin viipyi rantamalla yöhön myöhään. Ja illan hämärään kun seutu hukkui hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.

II.

IMMEN LUONA.

On nuorukainen luona impyen tuon valittunsa, jota lempii. He kuiskii tuntehista sydämen ja armastellen toistaan hempii.

Mutt' sulho syleilyssä neitonsa luo silmät hänehen ja haastaa: »Oon onnekas, mut oi! en unhoita ett' onnettomuus muita raastaa.

En kärsimystä unhoittaa mä voi, sen nähnyt olen tuhat kertaa. Mä kuulin kurjien kun itku soi ja tuskalla ei ollut vertaa.

Näin osattoman katseen suruisen, kun loppui työ, ja toivo kuoli. Kun unen riisti, valtas' aatoksen vain synkkä, harmaa leipähuoli.

Ah, silloin aattelin mä: 'rintani nyt soita pyhää lemmenkieltä, ett' toimeni ois' köyhän tueksi, ja työni henkis' veljesmieltä.'

»Ja armas, löysinhän mä sinussa myös saman kaihon, saman uskon. Kas ihanteemme tuo on korkea: uus' aika onnen, aamuruskon.»

Näin sulho haasteli ja neitonsa hän vastauksen riemuin kuuli: »Ah, kaksin kaunista on taistella, jos tulkoon sees tai vastatuuli!»

III.

ÄITI SUUNNAN VIITOITTI.

Tuo hopeahapsinen vanhus ken niin henkevä, kirkassilmäinen? — Hän on äiti. — Poikansa hältä kai tuon mielen puhtahan sai?

Kai äiti se istutti aatokset pojan mielehen hellät ja lämpöiset? Kai äiti se innosti lapsestaan toden puolesta taistelemaan?

Kai äiti se suunnan viitoitti, mitä sitten poikanen asteli? Ja poika ei äitiä pettävän näy vaan varmana tietään käy.

Tuo äiti, jo hopeahapsinen on joutunut haudan partaallen, mut vieläkin silmänsä kirkkahat pojan kulkua seuraavat.

RAATAJANUORISOLLE.

Vanhat hautahan horjukoon, kuoleman enteet heille jo soittaa. — Nuoriso astuos taisteloon, sinussa alkava aamu koittaa.

Pois sumu silmästä, nuorist' ei saa pylväitä lainkaan kaatuva aika. Eespäin nuoria kannustaa veljeys-aatteen tenhova taika.

Nuoret ei ihanteitansa myy helyjen loistoon, kurjahan kultaan, vanhoilla kyllä on hävetä syy ammoin he vaihtoi aatteensa multaan.

Taistohon nuoret, kerta ken vain tinkii, toistekin tinkii, myöntää. Eespäin kellä ei pyrkimys ain! vastalaine sen taappäin työntää.

Taistohon! Lippunne nostakaa vartiojoukkona luona sen seisten. Vannokaa, siihen ei koskea saa iskut sortajain halpojen peisten.

Raatajanuoriso, pystyhyn pää, Orjiksi ei! Se vannokaatte. Taistohon! Köyhille kunnes jää voitto, ja oikeutenne te saatte.

POIS HYLKÄÄ MALJA.

Tämä aika sun vaativi kasvattamaan jaloks', suureksi tahtosi, tuntos. Tämä aika sun vaativi uhraamaan isänmaallesi intosi, kuntos.

Vaan vieläkö raukka sä viipyä voit ilomaljojen kurjien luona? Sä henkesi hehkunko sammua soit, kuin halpa se ois vain kuona.

Nyt juuri kun tarmoa tarvittais, sinä etsitkö huumetta hurjaa? Nyt juuri kun kahleita katkoa sait, sinä suositko orjuutta kurjaa?

Sinä maljasi juotko, kun kansamme jo väkijuomien orjana huokaa? Se raataa, sä tuhlata saatatko, kun sillä ei kylliksi ruokaa?

Noin, nuoriso, noinko sä heikko liet, ja pienetkö pyytehes yhä? Oi konsa sä huomaat aattehen tiet ja kussa on kutsusi pyhä?

Niin konsapa sumu sun silmistäs on poistuva päivän tieltä? ja konsapa tuntenet itsessäs sinä intoa, urhojen mieltä?

— Kas silloin maljat sä hylkäät pois ja riennät hoivaksi heikon. Ja jos kuka kurjana sortunut ois, näät hänessä ihmisveikon.

Mut tuntosi tervehen, nuorekkaan sinä uhraat suurehen taistoon. Ja turvaat uskoa oikeaan, luot tietoa kansasi vaistoon.

Ja työstäsi jalosta kerran on niin kasvava kaunis laiho. — Ylös, nuoriso! Tulkosi taistelohon, kun maassa on murhe ja kaiho!

JUHLARUNOJA

KUOPION TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN.

1 P. MARRASK. 1901.

I.

Ken nähnyt ompi köyhän miehen surun, sen kädet känsäiset ja kehnon nutun. Ken tietävi sen niukan leipämurun ja arvaapi sen ahdistuksen tutun, hän varmaan kylmempi on hyistä hallaa, jos heikon oikeutta sortain tallaa.

Ja ken on tiennyt, miten alle pinnan tuon mustan moni kultajyvä vaipuu. Ja moni sykähtely nuoren rinnan kuin säkene vain hämärähän haipuu, hän varmaan kylmä on kuin pohjatuuli, jos itkutta sen näki tahi kuuli.

Ja ken on aavistanut toivottuutta, min nääntynehen synkkä silmä näyttää, tai nähnyt kuntoa ja tarmokkuutta, kun puute matalaisen majan täyttää, hän varmaan sydämett' on kokonansa, jos tulta tuntene ei rinnassansa, jos tult' ei tuntene ja pakoilusta, mi ajaa köyhälistön suuren luoksi ja vaatii toimintaa ja uhrausta vain noiden unhotettuin onnen vuoksi. Oi, syttyköön tuo tuli mielten yöhön ja nostakoon se tuhansia työhön!

Nyt aik' on roudan sulaa rinnan suosta ja suuren suvipäivän meille koittaa ja vuolahitten veljesvirtain juosta ja kukkain puhjeta ja lämmön voittaa. Jo aik' on katsoa sen kansan puoleen, mi on nääntymässä tuskaan, huoleen.

II.

Valtava voima on hengen voima, konsa se koskena mielihin lyö, kalveten kaatuvi sorto ja soima, juuretta horjuvi arvoton työ.

Hengen voima se korkean sielun toimiin suurihin innostaa. Halpain pelvoksi mittaa se nielun, jonneka heikot ne herpoaa.

Hengen voima se velvoittaapi puhdasta lippua kantamaan. Työssään ken aatteensa unhoittaapi, kuolee kuin autio kaiku vaan.

Hengen voima se aateliskilven sankarin otsahan painaltaa; hällä on usko, mi huolien pilven päivänpaisteeksi kirkastaa.

Hengen voima se antaa uskon vastais-aikahan parempaan, jolloinka hehkulla aamuruskon oikeus täyttävi kaiken maan.

Silloin syömmissä ihmislasten asuvi verraton sointuisuus, kuuluvi huulilta voimakasten rauhan julistus aina uus.

Valtahan silloin ei astu kukaan heikkoa, raukkaa sortaakseen. Jokainen ilolla rientää mukaan avuksi ollen veljelleen. —

— Hengen voima jo koskena kulje! Tulvana suurena syöksähdä! Alheat pyyteet salpaa ja sulje, mielet nosta ja virkistä!

III.

Nouskohon Suomeni kaikkiin ääriin aatteen uljahan linnat Heimomme kallihin lunastimeksi suokaamme korkeat hinnat.

Tuokaamme uhria tuhansittain kansamme kohottimeksi; itsemme työlle vihkikäämme ajaksi ainaiseksi.

Takokaa, takokaa, Suomen sepot, ahjossa hiilos kiiltää. Ulkona pakkanen uhmailee ja heikkojen sydäntä viiltää.

Lietsoen hehkuu yhäti hiilos, elkäämme säästäkö kättä. Mies se, ken pajassa paljehtiipi helteestä väsähtämättä.

Aattehen linnoja, ahjoja näitä saakoon Suomehen monta! Suojatkoot jalot vartiojoukot Kansaamme onnetonta!

KUOPION KAUPPA-APULAISYHDISTYKSEN 10-VUOTISJUHLASSA

13 P. MARRASK. 1904.

I.

Elämän taivaalla pilvisarjat yhtyy ja pirstoiksi hajoo. Katsohan patsaat hopeaharjat, kuinka ne nousee ja vajoo.

Elämän taivaalla värit ne vaihtuu, tumma valkean voittaa. Heleä hohde hetkessä haihtuu — konsa se jälleen koittaa.

Elämän taivaalla mustat on pilvet, suuret surujen sumut. Kaikkosi riemun kirkkahat kilvet, ilojen hurmat ja humut

Elämän taivaalta ukkoisnuolet maisia majoja lyöpi. Murtava murhe ja haikeat huolet sydäntä jäytää ja syöpi,

Elämän taivaalla tuulet suuret rajusti kulkevat aina. Kellä on syvällä sitkeät juuret, sit' ei ne maahan paina.

Ihminen, jaksatko rohkeasti kulkea elämän maita? Jaksatko kulkea kuoloon asti, vaikka on onnetar saita.

Jaksatko alla tän synkän taivaan, lyödessä tuulen vinhan? Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan taistohon elämän inhan.

Ihminen jaksatko niin kuni kukka tuo joka kevättä vuottaa. Iskut jos lyö, niin ei peri hukka sitä ken valohon luottaa.

Ihminen, nouse, jos taivas on musta, terästä tahtosi pontta! Ilman intoa, uskallusta ois elo tyhjää ja ontta.

Ihminen, noin jos luottaen lähdet joskin taivas on musta. Kerta ne koittaa sullekin tähdet antaen lohdutusta.

II.

Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin taas luonto kuviansa piirteieepi. Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy veen välkkehestä, kumpuin kukkasista ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.

Noin astuttaissa myöskin hengen mailla luo heijastusta sieluun kuvasarjat niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat niin väririkkaat, ihanat ja suuret. Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut ja ihanteiden lehtorannat rakkaat sun katsettasi kaihoisata kohtaa.

Mik' onkaan sulompaa, ja lumottuna tuon näyn eessä seisot inehmoinen. Ja on kuin näkymätön käsi vetäis sun askeleitas Hiljallensa eespäin ja ääni kuiskaellen sua kutsuis' päämäärään etäisehen samoomahan halk' elon autioiden erämaiden.

Mik' onkaan sulompaa kuin moinen tenho, mi johtaa ihanteiden kukkuloille. Tie raskas lie ja ponnistusta paljon, mut vaikeudet rohkeutta luovat ja miesi se, ken matkaltaan ei väisty.

Mik' onkaan kauniimpaa kuin moinen kulku noin konsa sadat samaan määrään pyrkii ja veljesmielin rinnatusten ryntää toin' toistaan rohkaisten ja kehoitellen —

— Niin, suloista on konsa näköpiiriin uus ihannemaa kaunis heijastaapi. Mut kauneinta on konsa inehmoiset yön halki sinne askeleitaan suuntaa.

III.

Vain valoon, vapautehen ja hengen valtakuntaan nuo joukot nostaa tahdomme, jotk' uinuvat nyt untaan.

Me tahtoisimme osoittaa mi elämän on määrä, ja kuinka elo riennoton on itsekäs ja väärä.

Nyt työtä vaatii isänmaa ja tulevaisuus Suomen. Ken tietää yökö odottaa vai uusi, kirkas huomen.

Pois pikkuhuolet yksilön ja yhteishyvä huoleks'. Ja se kuin joukoin kannetaan niin hupenee se puoleks'.

Pois ajatusten ahtaus ja pienuus näköpiirin, kun kokoonnumme ympäri tuon valon valtaviirin!

Ja tarkastakaa joukot myös, ett' ei lie rivit heikot, vaan jokainen on sankari, näin taistoon siskot, veikot.

Siis eteenpäin, vain taistellen on elo ihaninta. Ja voitto se on arvokkain min kalliiks' nousee hinta.

JUHLARUNO MIKKELIN TYÖVÄENYHDISTYKSEN 15-VUOTISJUHLASSA

13 P. ELOKUUTA 1905.

I.

Käy itään, etelään tai pohjan periin, maaseudulle tai kaupunkihin kulje, näät kaikkialla saman eroituksen mi jakaa rikkahat ja köyhälistön, suo tuolle etuja ja tälle puutteen, tuon loistoon, voimahan ja valtaan nostaa ja tämän kurjuutehen painaltaapi.

Kun kodin kasvatti on rikkaan lapsi, niin mieron kiertäjänä köyhä kulkee. Kun rikkahalle elon aamu aukee ja kukat nuoruuden ne puhkeaapi, niin kyyneltyypi köyhän elon taivas. — Ja miehuus-ijän taisteloissa vielä tie rikkahan vie kultaan, kukoistukseen, mut köyhän edessä on synkkä muuri. —

Ja vihdoin rikkahalla elon ilta niin huoleton on lempeä ja lauha, vaan ruoturina köyryselkä köyhä käy pitäjätä, kunnes korjaa tuoni.

Sä silmäs aukaise, ja kaikkialla on edessäsi eroitus se sama. — Sä kysyt: »miksi näin — vai ihmisetkö ne toinen toistaan oisi huonompia, yks' ylhäiseksi luotu, toinen kurja vain kantamahan kahlehia orjan».

Sä kysyt noin ja etpä ensimmäisnä sä vaadi vastausta ongelmahan. Sun laillas tuhannet jo ennen tutki ja heille vastauskin valmistettiin tuo jota soitetahan nytkin korviin.

Näin lausutaan: »se Jumalan on sääntö ja laki ikuinen ja järkkymätön niin viisaus se tutkimaton sääsi, siks' siihen parast' ompi alistua, mut napina ja niskoittelu vainen on turhan ihmisluonnon itsekkyyttä, mi henkemme vie tyyten perikatoon, — se autuas ken täällä tyytyy, kärsii».

Vuossadat korviimme noin soitettihin tok' aina eli epäilijät, jotka ei kansaa suostunehet syöksemähän tuon sorron orjuutehen, kahlehisin vaan oikeutta heikoillekin vaati.

Niin nousi harvat nuo, ne uraa uursi ja veljillensä valon tietä viittoi. He vapauden aatteen marttyyreinä sai kestää pakkovallan vainon, vihat ja kantaa taakan usein raskahimman, kun eestä totuuden he taistelivat. Mut sankarit ne taisteli, ne kesti, ja työnsä hedelmän sai köyhälistö.

Työn heelmä se on veljeyden oppi, mi käskee kaatamahan raja-aidat ja poistamahan eroituksen väärän, tuon, jok' on kansan kadotus ja surma, kun käskijät ja orjat luo se maahan.

Ken sisko, veli liet sä, mieles avaa ja tutki olemuksen salaisuutta ja kärsimysten siemen esiin etsi. Sä henkes harhailla suo vapahasti kas itsekullekinhan oma taival on kuljettavaks' suotu, miksi sitten ois kytkyessä tarvis tallustella, se tapa tuskin sopii ihmiselle.

Pois vanha virsi siis ja uusi soimaan. Nyt kansan pohjakerrokset jo havaa ja tasa-arvohon on kulkemassa tie joskin jyrkkä lie ja louhikkoinen.

Ei enää muutamat vaan miljoonat on heränneet ja tenhoton on lumo mi muinen unehen sai orjalaumat

On orjat heränneet ja kautta maiden he toisillensa veljeskättä tarjoo, se rauhanlämpöinen on kädenlyönti niin voimakas ja rintaa riemastava.

Näin veljyet ja siskot liitto luodaan, mi ihmisyyden vaatimukset täyttää ja tekee lopun vääryydestä maassa, se ompi proletaarein veljesliitto.

Pois vanha virsi siis ja kautta maiden halk' idän, etelän ja pohjan kulman nyt soikoon vapauden valtalaulu.

II.

Ihminen, ihminen vapaaks' korkeaks' on luotu eikä madoks' maan. Ilmoihin, korkeihin aatosten on nousta suotu lentoon ioistoisaan.

Kaukana, kaukana siintää vetten siniseljät saaret kaihojen. Lainehet tuuloset kummun koivahaiset heljät soittaa kutsuen.

Vapaus, vapaus sua aatellessa aivan mieli hurmaantuu. Ies pois, kenpä vois elää alla tuskan, vaivan orja vain, ei muu.

Kutsut soi, kutsut soi mielet syttyy sankartöihin eestä kansan, maan. Peikot vaan kauhuissaan sitois' meitä hornan öihin, kuoloon kauheaan.

Ies pois, inha ois kestää orjan ikeen kauhu. — Nyt se murskataan. Tuulet soi, huminoi, vapauden taiston pauhu kaikuu yli maan.

Kahleita, kahleita kuulkaa kuinka kalskuttaa ne naurain, irvistäin. Kytkyet rautaiset toisten ympäri jo saa ne vieden tyrmään päin.

Taisteluun, taisteluun sinne miss' on aaltoin hyrske, miss' on mustin yö! Eteenpäin kiirehtäin! Valitus ja itkun tyrske raukkojen on työ.

Katkotaan, ratkotaan toki tyrmän, manan mahdit, lyödään estehet. Nousemme, tietkää se niinkuin vapauden vahdit uljaat, urhoiset.

Hetki lyö, loppuu yö, eteenpäin nyt siskot, veikot valoon hulmutaan. Aika on tuomion, vapisten jo hornan peikot surmaa aavistaa.

III.

Käsityksin, rinnatusten luona punavaatteen uurahasti toimikaamme eestä veljesaatteen.

Louhikkoa lonkeroista raivatkaamme joukoin. Suur' on eessä perkaamaton pelto veljestoukoin.

Vasta kun on korvet syvät, suokin hallanpesä raivattuna, silloin koittaa köyhälistön kesä.

Poistukoon nyt väsymys ja epätoivo, pelko. Että työ vie määrän päähän siit' on meillä selko.

Toivon kaukorantamalla näkyy onnen kuvat, jotka veljestyömme kautta kerran toteutuvat.

Käsityksin, rinnatuksin raatajain käy retki. Eteenpäin, jo kohta lyöpi vapautuksen hetki.

JUHLARUNO HELSINGIN PITÄJÄN SUOMELAN KANSAKOULUN 10-VUOTISJUHLAAN

TOUKOKUUSSA 1906.

I.

Luonnon kehto kotilehto soittaa äänin tuttavin. Kukkain tertut sirkut, kertut kutsuu mielin herttaisin.

Kotoisasti, ihanasti täällä tuulet leyhkävät. Ääntä tätä lempeätä inehmoinen ymmärrät.

Kuusten kuiske, latvain huiske suloist' on kuin suomenkiel', kieli oma, armas, soma lemmekäs kuin äidinmiel'.

Nouse kaiju, lennä raiju kahlehitta korkeuteen. Suomen kieli, Suomen mieli juurru kansan sydämeen.

Valtaa vailla näillä mailla Väinön kiel' ei olla saa. Terve sulle, kaihotulle Sua kansas' puolustaa.

II.

Kuink' usein lentää aatos kauvas vaan ja monenlaisen seudun silmä tapaa. On uljaat maisemat ja laulujaan niin myrskyisiä soittaa tuuli vapaa.

Ja viehättyypi silloin ihminen nyt ilmaretkeilyihin loistokkaisiin. Hän elon ongelmata miettien nyt etsii selvitystä pulmiin maisiin.

Mut pysähtyypi kotka lennossaan ja valtaa asuakseen peränsijan. Myös ihminen, jos elää mielii vaan hän työhön ankarahan ryhtyy pian.

Mut työssä tyhmyys pois ja korkea ain olkoon ajatus mi suuntaa ohjaa. Työ hapuileva vain on vaivana ja tuloksitta hukkuu, vailla pohjaa.

Ja tehtävä, min vaatii nykyisyys se heti suorittakaa käsin varmoin. Pois velttous ja mielen hämäryys Ja mukaan jokainen nyt täysin tarmoin.

Ja kun näin käsitämme, aattehen me silloin elämähän sovitamme. Ja oikeuden voitoks' taistellen me uutta aikaa kohti vaellamme.

III.

Puolla kansasi kieltä, maasi armahan oikeutta, elä vieraille valloille horju. Elä kumarra inhaa sortajaa, vaan kunnolla raivaa ties, niin sinua kunnioitetaan.

Ole suora suomalainen, elä salli maassa mitään orjuutta. Ja aineen, hengen kahleilla jos siskojamme, veljiämme ken sitoa tahtoo, niin ollos valmis kahleet katkomaan.

Nouse jo, nouse suorana suomalaisena luomaan Suomen vastaisuutta. Sitä vaatii nykyisyys!

JUHLARUNO LOIKKALAN TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN

25 P. JOULUKUUTA 1906.

ETSIÖS!

Elämän taival on kehdosta multaan, taistoja, tuskia täynnä. Tuhannet täällä on turvaten kultaan matkansa ainoan käynnä.

Monet ne päivyttä karttoi ja kaihtoi, sortajan aseeksi taipui. — Kurja ken aattehen etuihin vaihtoi, Yöhön synkkähän haipui.

Etsiös tähteä elämän yössä! Usko huomenen koittoon! Köyhien jalossa yhteistyössä taistele oikeus voittoon!

RIVEIHIN!

Pois halpa veljeskinailu ja käsi käteen tartu, sä nouse, kasva, varmistu, lujaksi, vahvaks' vartu.

Työkansa! Voimas uinuvat nyt taistovalmiiks' suori. On sortovallat kauheat, niit' ollos vastaan vuori.

On vaihe maassa valtias, sun aik' ei maata unta. Häpeään saata sortajas, luo uusi yhteiskunta!

Pois kaikki mikä hämmentää, meit' johtakohon aate. Riveihin joukot rientäkää, Liehumaan punavaate!

RUNO,

VIIPURIN KYLVETTÄJÄIN AMMATTI-OSASTON ENSIMÄISESSÄ ILTAMASSA 4 P. HELMIK. 1906.

Me olimme kytketyt kahleisiin, oli silmäimme päällä siteet, ja sokeina vielä me harhailtiin, kunis välkähti kirkkahat kiteet

Oli päivämme synkkä kuin musta yö, kevättoivehet ammoin jo kuoli, Ne tappoi raatajan raskas työ ja vaivat, tuskat ja huoli.

Me olimme kytketyt kahleisiin, muut kulkivat päivän teitä. Me kohtalon alle taivuttiin, vaan muistiko kenkään meitä?

Me »halpaa säätyä» oltiin kai, siks' tarpeetont' oli surku. Muru pieni se meille riittää sai, oli syntiä napina, nurku.

Me olimme kytketyt kahleisiin. — Elon suuruutta, ylevyyttä me tiettynä ei, me harhattiin ja oltiin orjia syyttä. —

Mut loppui yö, tuli päivän koi, nous' köyhien suuri aika. Ja aattehet mielihin päivää loi, uus' puhkesi toivojen taika.

Sai päivyt uus, nous' aurinko tasa-arvon ja veljes-uskon. Tuhat sidettä silmiltä katkes jo, näki ihmiset aamuruskon.

Ja silloin sanoma meillekin lupas onnea, oikeutta. Me nousimme katsehin säihkyvin päin kevättä, vapautta.

Me nousimme kahlehet katkomaan. — Tää on raatajanaisten hetki. — Päämäärähän suurehen, jaloimpaan on ylevä yhteisretki.

Pois pelko ja toivoton sortumus, ne toimella karkoitamme. Ja eespäin, köyhien oikeus ain olkohon oppaanamme.

RUNO OMPELIJATARTEN EDUSTAJAKOKOUKSEEN

VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.

AAMUN ENSI KOITTEHESSA.

Aamun ensi koittehessa ylös olkivuotehelta ajaa huikaiseva nälkä. Unta silmistänsä torjuin nuori hento neito horjuin rynnistääpi työhön, työhön, kohta konetta jo polkee. Kädet liikkuu kuumeisesti. Alas, ylös lailla nuolen tulineula tietään kiitää. — — — Povi tuntee tuskan, huolen. — Kone rämisevä julma tajua ei surun kieltä. Moni kurjan elon pulma painaa nuoren tytön mieltä. Mutta kuumeen tapaisesti koneen rattaat pyörii, pyörii.

Aamun ensi koittehessa kylmään, kolkkoon huone-ilmaan neito huokauksen päästää. Irvistääpi köyhyys, puute huoneen joka sopukasta: lattialla olkivuode, risatuoli, pöytärähjä, vielä vihdoin viimeiseksi astioita pari, kolme — enempää ei silmä keksi.

Aamun ensi koittehessa jakkarallaan neito siinä ompeleepi käsin nopsin. — »Ahkerasti, ahkerasti» elon kurjan kilpajuoksun kuuluu säälimätön käsky. Ei se kysy: sairas ootko, oisko tarvis levähdystä, tahi viihdytystä hieman, hoivaa rinnan rohtumihin. Ei! Mut yhä teräskielin elon kilpalaulu soipi: »ahkerasti, ahkerasti ratastasi kierrä orja».

ON KESKIPÄIVÄ.

Keskipäiv' on loistavainen Suviaik' on tullut jo. Täällä kolkot muurit kohoo, unt' on kukkanurmikko.

Paistaa päivä, pölypilvet ikkunasta sisään lyö. Tääll' ei sinilaineet välky, kaiho vainen syäntä syö.

Muurit jylhät, katu kolkko täry, rämy rattaiden. — Miss' on lintuin liverrykset, missä tuuli vilpoinen?

Kesäpäiv' on, mutta täällä piinaksi se koituu vaan. — Syksyn äänet sydämessä kiertää orja ratastaan.

ILTA TUMMENEE.

Kuiva kannikka ja työtä, työtä kahlehissa riutumista yhä siinä orjattaren osa kurja. Ilta tummenee ja vuoteellaan miettii hän, miks noin on elo nurja.

Ilta tummenee ja uupuneen unetar jo helmahansa sulkee. Kuluu hetket yön, jo kammioon oikeuden hengetär nyt kulkee nukkuvalle korvaan kuiskuttaa, veljeyden sanaa ihanaa.

Oikeuden valpas hengetär sorrettujen sydämihin kylvää itsetunnon hyvää siementä... Ilta tummenee ja neitonen uinuu untaan olkivuotehella.

VALVEUTUNEENA.

Päivän tietä pilvet esti, riehui kalman peikot. Kauvan kärsi, kauvan kesti sortajaansa heikot

Vaan jo valo valistuksen täytti sopet, loukot. Missä näki aamun uksen, sinne ryntäs joukot

Sitten punalipun alla kävi yhteiskulku. Tieltä ukkoispauhinalla moni murtui sulku.

Vielä orjain sorto riehuu, vaan he päätään nostaa. Punavaate missä liehuu kohtalonsa he kostaa.