Part 9

Dika täti myöntyi kaikkeen, kunpa eivät vaan repisi kattoa hänen päänsä päältä. Hän oli avullinen kaikissa valmistuksissa, olipa välistä läsnä harjoituksissakin.

Masse ja Eufrosyne harjoittelivat joka ilta itsekukin huoneessaan heittelemään jalkojaan niskaansa, hyppimään pöytien ylitse ja kävelemään käsillään, ynnä monta muuta kummallista temppua. Kamilla lauleskeli päiväkaudet: "Mun isän oli sotilas" ja "Sanopas pieni lintu"; -- Svanten viulu ilmoitti ahkerasti kauan pidätetyitä valitusvirsiään ja Kasse mietiskeli esitelmäänsä niin, että hän kompastui joka kynnykseen. Fritz Amatus harjoitteli lankeamista nurin käännetyn rahin ylitse, joka väliaikaisesti oli olevinaan Stiinan villavakkana; suurella vaivalla sai hän vihdoin pörröiseen päähänsä koko Akselin viisauden. -- Vihdoin vaikeni päivä, jolloin kaikkien näitten ihmeiden piti tapahtuman.

Mutta olipa heitä sitä ennen kohdannut suuri vastus. Haluttu voimistelusali ei ollutkaan saatavissa ja he saivat alentaa vaatimuksiaan aina tätien vähäiseen saliin asti. Kaikki olivat tästä nureissaan ja alakuloisina, kunnes Masse vakuutti, että hän siihenkin valmistaisi istumapaikkoja ainakin viidellekymmenelle hengelle. Hän oli nähnyt pitkiä mainioita lautoja vaunuliiterissä, niitä he kantaisivat ylös ja asettaisivat pukeille. Koko sali tyhjennettäisiin ja siihen tulisi ainoastaan penkki- ja tuolirivejä. Voitaisiinhan myös kohottaa pääsymaksua viiteenkymmeneen penniin, niin sisäänpääsymaksu ei olisi niinkään pieni.

Siten selkeni ilma ja hyvä tuuli palasi. Kamilla taputteli Dika tätiä ja Eufrosyne silitteli Dea tätiä, kunnes he suostuivat yleiseen hävitykseen. Dea tädistä tuntui, ikäänkuin koko talon olisi täytynyt kumoon kaatua, mutta kun näki Dikan myöntyvän lasten tuumiin, suostui hänkin tuohon onnettomuuteen. Hän vetäytyi Mobellen kanssa hiljaiseen huoneeseensa ja salli lasten Dikan, Miinan ja Pullosen avulla riehua ja hommata niin paljon kuin ikinä tahtoivat. Väliin kuulivat nämä vienon äänen kysyvän oven raosta, eivätkö kuitenkin jo olisi ruvenneet katumaan ja ennen jättäisi kaikki tyyni, ennenkuin väsyttäisivät itseänsä noin. Ja eikö Miina saattaisi hakea pari palokuntalaista penkkejä asettamaan. Hän sai vastineeksi, että heillä oli kaksi kättä itsekullakin ja että itsekukin teki työtä seitsenkertaisesti, niin että heillä nyt oikeastaan oli kuudenkymmenenkolmen miehen voima. Ja myös, että "Massit", jotka olivat lautoja kantaneet, olivat likaisia kuin tulipalossa käyneet palokuntalaiset.

Spirea ja Masse olivat oikeastaan toimeenpanijoina ja ihmetellä vaan sai heidän kekseliäisyyttään. Miinan leipomalauta päällystettiin punaisella isolla huivilla ja pantiin "pukkien" päälle puhujalavaksi. Sen vieressä oli piano ja Massen laudat täyttivät muun salin. Ruokasali oli teaatterina ja sen perällä _sermit_, jotka peittivät Stiinan villavakan, kartat ja rukin, joiden piti näkyä vasta viimeiseksi. Ovet olivat esirippuina ja taiteilijat lupasivat vuorotellen avata ja sulkea niitä.

Kaikki oli valmista ja kello kuusi alkoi jo tulla katselijoita, tovereita kaikista kouluista, joissa oli tuttavia. Taiteilijoita alkoi vapisuttaa, kun kuulivat heidän ryminällä asettuvan penkeille. Kasse ja Spirea vastaan ottivat heitä ja järjestelivät, lyhimmät eteen, pisimmät taakse. Dea tädille oli luvattu kutsua kahta liikaa "tanttia" ja Miina, Dan sylissä, istui jollakin eturivillä. Sali oli täpösen täynnä ja viisikymmentäneljä uteliasta nenää kääntyi salaperäistä ruokasalinovea kohti.

Kelloa kilistettiin. Spirea istui pianon ääreen ja Svante astui esille suurella kumarruksella, viulu kainalossa. Hän oli puettu hännystakkiin, kirjava nenäliina riippui pitkänä takataskusta, kaulahuivi oli viheriä ja jakaus keskellä päätä. Tekeytyen vakavaksi, niisti hän itseään mahtavan näköisenä, asetteli nuotteja edessään, viritti viuluaan ja alkoi. Se kuului oivalliselta ja Spirea säesti mainiosti. Viulu kyllä väliin vingahti vähän omituisesti ja kerran putosi nuottipidin, niin että hänen täytyi seisahtua ja sitten sattui Spireaan tulemaan nikko, niin että hän säikähdyksessään heitti pois kaksi tahtia. Mutta semmoiset pikku seikat eivät häirinneet nautintoa, varsinkin kun viuluniekka välistä asettui selin yleisöön, jolloin iloiset naurut ja käsien taputukset osoittivat, että hän oli onnistunut viehättää yleisöä.

Overture'n soitettua tuli Kassen esitelmä, joka oli _tytöistä ja pojista_. Puhuja, jolla oli valkoiset käsineet ja paperikukka napinkolossa, puhui omasta kokemuksestaan. Hän kertoi kuinka hän ennen ylenkatseella oli ajatellut tyttöjä ja kaikkia niiden toimia, mutta kuinka hän nyt kypsyneempänä... (naurua) oli huomannut tuhmuutensa ja nähnyt, että tytöt olivat vähintäinkin yhtä hyviä kuin "me pojat". Puhuja kertoi edelleen itseänsä moittivalla äänellä, kuinka hän oli ylönkatsonut tyttöjen töitä ja pitänyt itselleen alentavana tarttua neulaan ja rihmaan. (Yleisö mumisi tyytymättömänä.) Mutta nytpä häntä ei enää hävettänyt parsia omia sukkiaan tai virkata koriliinaa äidilleen joululahjaksi. (Vilkkaita suostumuksen osoituksia.) Onhan hyvä olla muista riippumatta ja sentähden aikoi hän vähitellen kaikkea oppia. Hän aikoi harjoittaa kahvin ja marjapuuron keittämistä, tilaa tekemään, huonetta järjestämään, vaatteita paikkaamaan ja saappaita kiilloittamaan. (Hyvä! hyvä!) Jopa, jos tarve vaatii, tavallisen hyvästi hoitamaan kapalolasta.

Naurun ja melun kestäessä, joita nämä viimeiset sanat herättivät, kuului äkkiä keskeltä salia _läiskis_, sekä kikatusta ja kuisketta. Yksi Massen laudoista oli pettänyt ja laskenut istujansa maahan. Mutta vahinko korvattiin pian ja esitelmää jatkettiin.

-- Niin, kapalolapsia hoitamaan, -- jatkoi puhuja.

Masse tuuppasi Effiä kylkeen ruokasalin oven takana, jossa he seisoivat väjymässä: -- niin, ja syöttää niitä potaattijauhoista ja siirapista tehdyllä vellillä, niin kuin hän tuonoin syötti Dan'ia, -- liitti hän.

-- Minkätähden, -- jatkoi puhuja, -- emme me pojat oppisi tekemään kaikenlaista tarpeellista, sen sijaan että aina kääntyä avun pyynnöllä tyttöjen puoleen? Tyttöjen ei pitäisikään oikeastaan olla näin valmiit aina auttamaan poikia, vaan päinvastoin olla heille sillä tavalla avuliaat, että he oppisivat itseänsä auttamaan. Meidän kotona ollessa kuului yhä: Effi, juoksepa maitoa Kasselle! tai: Angelika, ompele nämä napit Massen nuttuun; tai: Effi, juokse panemaan peltiä kiinni poikien kamarissa. Ja tytöt tottelivat kilttien lasten tavalla. Nykyään minua hävettäisi, jos antaisin tytön palvella itseäni. (Hyvä!)

-- Niin! Ja tytöt voisivat myös puolestaan oppia semmoista tekemään, johonka tähän asti ovat tarvinneet poikien apua, esimerkiksi vuolemaan kaarnaveneitä ja keinotekoisia linnunpesiä, soutelemaan, laittamaan kelkkamäkiä ja kääntämään kukkapenkereitä. Mutta ajateltuani asiaa, olen huomannut, että me pojat useimmin tarvitsemme tyttöjen apua, kuin he meidän.

Puhuja tahtoi viimeiseksi huomauttaa, että se oli pojille suureksi eduksi, jos heillä oli kilttiä, totuutta rakastavia ja reippaita tyttöjä toverinaan ja päätti esitelmänsä toivomuksella, että pojat ja tytöt enemmän kuin tähän saakka tahtoisivat pitää toisiaan hyvinä ystävinä ja tovereina.

Samassa katsoi Kasse niin herttaisesti ja kunnioittavaisesti pitkään tyttöriviin edessään, että nämä kaikki innostuivat toveri-aatteesta ja huusivat: hyvä! hyvä!

Kasse laskeutui puhujalavalta kestävien taputuksien kaikuessa ja hetken kuluttua astui Kamilla esiin. Hän oli puettu laulajattareksi maata viistävään hameeseen ja valkoisiin käsineihin, pitkä vaalea valetukka peitti hänen lyhyitä hiuksiaan ja kädessä oli hänellä vihkonen paperikukkia. Spirea säesti taaskin. Kamillalla oli kaunis ääni, jonka tähden ei kuulunut yhtään huonolta, kun hän lauloi ensimmäistä numeroaan: "Sanopas, pieni lintu". Yleisö taputti hurjasti ja hän sai laulaa uudestaan. Nyt pyydettiin yleisöä viiden minuutin kuluessa pitämään käsiä silmien edessä eikä katsella. Kaikki tottelivat, paitse kaksi lyseolaista, jotka tirkistivät sormien välitse. Kun he taas saivat katsoa ylös, niin -- kas, -- siellä seisoikin uljas sotilaspoika sarkahousuissa, puukko vyöllä. Laulajattaren kuori näkyi hiukan seisomalaudan alta. Sotilaspoika alkoi laulaa: "Mun isän' oli sotilas"; niin sotaisesti, että karvat Mobellen selässä nousivat pystyyn ja Dan Miinan sylissä kirkui ihastuksesta.

Sotilaspoika poistui tehtyään tervehdyksen sotilaitten tavalla, ja nyt seurasi kymmenen minuutin loma-aika, jonka kestäessä yleisö piti pahempaa melua kuin kokonainen rykmentti indiaaneja.

Sitten tulivat Massen ja Effin taidetemput. Ruokasalin ovet aukenivat ja näkyviin tuli erilaisia salaperäisiä "pukkeja", nuoria, lautoja sekä eräs klovni (Masse), ja tanssijatar (Eufrosyne). He tekivät nyt mitä kummallisimpia temppuja, kävelivät käsillään, heittäytyivät suinpäin nenälleen, sipsuttelivat varpaillaan, kävelivät palloilla, sekä vääntelivät ja kääntelivät itseään jos johonkin suuntaan. Masse, jonka nenä oli jauhoilla valkoiseksi maalattu, jolla oli Dea tädin yömyssy päässä ja pienen lapsen väljä mekko lyhyillä hihoilla, ei tarvinnut kuin hiukan kääntyä, niin katselijat jo purskahtivat nauruun ja nauroivat, niin että olivat ihan menehtyä. Hänen komein tehtävänsä oli, että päälaellaan seisoessaan syödä voileivän ja juoda lasin maitoa. Tämän hän suorittikin hyvin taitavasti ja juhlallisesti katsojien suureksi kummastukseksi. He odottivat jännityksellä saada nähdä voileivän vierivän ulos nenästä, koska nenä nyt oli suuta alempana. Mutta, hast du mir gesehen, voileipä menikin toista tietä ja temppujen tekijä nousi taas pystyyn sekä pyyhki tyytyväisenä suutaan.

Effin vaikein temppu taas oli hyppiä nuoran yli, joka oli pingoitettu huoneen poikki hänen päänsä tasalle. Tämän hän oli onnellisesti suorittanut ainakin sata kertaa, eikä ollut mistään niin varma kuin juuri tämän tempun onnistumisesta. Harjoituksetkin olivat menneet loistavasti.

Mutta nyt oli sermi pantu siihen ja pienensi huonetta muutaman kyynärän verran, niin ettei Effi päässyt oikeaan vauhtiin. Hän juoksi, teki hyppäyksen, tarttui jalasta nuoraan ja putosi suinpäin lattiaan juuri kynnyksen luona.

Pienet luulivat sen kuuluvan asiaan ja taputtivat käsiään. Mutta pian huomattiin että verta juoksi Effin nenästä ja silloin syntyi hälinää. Spirea juoksi vettä hakemaan, klovni ojensi hänelle kirjavan nenäliinansa, muut seurasivat häntä säälien ja kysellen kaikenlaista sermin taakse, johonka hän punaisena häpeästä oli vetäytynyt.

-- Effi kulta, koskeeko paljon?

-- Vieläkö nenäsi vuotaa?

-- Voi enhän minä kivusta huoli, -- vastasi Effi hiukan kiivaasti. -- Mutta sehän se harmittaa, kun en onnistunut ja koko asia meni pilalle! -- Ja hän painoi päätään sohvatyynyyn ja kasteli Massen nenäliinaa nöyryytyksen kyynelillä.

-- Elä huoli siitä, Effi! Sehän on joutavaa! Kun vaan nostamme sermin pois, niin voit sitten uudistaa temppusi loistolla. -- Kasse silitti veljellisesti hänen otsaansa, johon oli tullut aika kuhmu. -- Minäpä annan sinulle ihka uuden kumipalloni, -- lohdutti Fritz Amatus, jonka sotaisa sydän suli kuin sokuri Effin kyynelten vuotaessa. Hänen täytyi hymyillä huolimatta surustaan, pisti hänelle kätensä, jota tämä puristi ja päätti että nyt piti tulla itkusta loppu. -- Minä tulen paikalla jälestä, menkää te vaan edeltäpäin, -- sanoi hän päättäväisesti. -- Onhan meillä koko "Aksel ja Stiina" jälellä.

-- Mutta oletpa kauheasti turvoksissa, -- arveli Kamilla.

-- Nenäsi on kuin potaatti, -- vakuutti Fritz Amatus.

-- Olkoon vaan, niin on heillä nauramisen syytä, -- vastasi Effi iloisesti ja astui rohkeasti saliin, ikäänkuin sotilas, joka olisi tapellut isänmaan puolesta.

Hetken kuluttua avattiin ovet "Akselille ja Stiinalle". Esille tuli hyvin oppinut maisteri silmälasit nenällä, tukka pörröllään sekä pitkä, kapeahelmainen "matami" otsa rypyissä.

Puhe sujui mainiosti, joskin sufflöörin (Svanten) ääni väliin kuului jotenkin selvään. Aksel erehtyi joku kerta, yleisön erinomaiseksi iloksi. Niin vakuutti hän esimerkiksi että: "ei sitä tule viisaaksi _lukemisesta_ vaan _syömisestä_", johonka Stiinakin kasvot poispäin käännettyinä myöntyi. Ja sitten sotki hän "_filonoliiaa, faremoraaneja ja Semigradskin_ riippuvia puutarhoja". Eipä tuota kuitenkaan moni huomannut ja hänen järkähtämätön vakavuutensa pelasti häntä kaikista pulista.

Yleisökin alkoi jo väsyä istumiseen ja oli iloinen, kun "esirippu" paiskattiin kiinni. Taiteilijat huudettiin esille ja tyrkkäsivät toisiaan vuorotellen sisälle kumartamaan ja kiittämään. Sitten alkoivat katselijat kiiruhtaa pois ei suinkaan paraimmassa järjestyksessä ja Dea tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, kun kuitenkin katto ja lattia, seinät ja ikkunat olivat tallella.

Kun sisäänpääsymaksut sittemmin laskettiin, huomattiin että oli saatu 35 markkaa 50 penniä. Muutamat hyväntahtoiset iltamassa kävijät olivat lipuistaan maksaneet kaksinkertaisesti hyvän tarkoituksen tähden. Rahat pantiin seuraavana päivänä pankkiin ja tilhiläiset tunsivat olevansa raskaassa edesvastauksessa Dan'in suuresta omaisuudesta.

Fritzin salaisuus.

-- Minnekkä olet menossa, Fritz? -- kysyi Kamilla uteliaasti eräänä iltapäivällä jonkun aikaa tuon suuren iltaman jälkeen. Oli nyt jo kuudes päivä, kun Fritz heti päivällisen syötyä oli kiiruhtanut ulos ja viipynyt noin kolme tuntia. Kukaan ei tietänyt mitä hän toimitti, ei edes Spirea, jolle hän muuten kaikki uskoi.

-- Enpä sano, -- vastasi Fritz salaperäisesti, ja käänteli ylös alas kaikkien päällysvaatteet löytääksensä lakkiaan.

-- No, ole sitten sanomatta! -- virkkoi Kamilla loukkautuneena. -- Minä huolin viis sinun tyhjänpäiväisistä salaisuuksistasi. -- Kamilla oli näet tänään huonolla tuulella, kun ei ollut saanut kirjettä Perpetualta, vaikka tämä niin varmaan oli luvannut. Fritz pötki tiehensä ja Kamilla istui äreänä salin kiikkutuoliin ja rupesi kirjaa selailemaan.

-- Spirea, kuule, mitä luulet Fritz'in hommaavan? -- kysäsi hän samassa sisareltaan, joka juuri tuli sisälle. -- Hän menee jonnekin joka iltapäivä, eikä kukaan tiedä minne. Olen varma ettei Dika täti pidä semmoisesta salaamisesta.

-- Kyllä kai hän sen tädille kertoo, -- vastasi Spirea tyynesti. -- Meidän täytyy antaa hänen olla rauhassa, koska hän vakuuttaa ei tekevänsä mitään pahaa eikä tuhmaa.

-- No, sinulla nyt aina on semmoinen taivaallinen kärsivällisyys sen pojan suhteen. Minä nipistäisin häntä korvasta ja pakoittaisin häntä tunnustamaan. Voi, kuinka on ikävä, -- ikävä, -- _ikävä_, kun Perpetua ei kirjoita! Nyt on kulunut enemmän kuin viikko siitä, kun sain kirjeen, vaikka itse olen kirjoittanut kolme kirjettä sen jälkeen.

-- Sinä menetät niin paljon rahaa kirjevaihtoosi, Kamilla. Etkö voisi jättää muutamia kirjeitä kirjoittamatta ja säästää rahat Dan'ille.

-- Sitäpä en ikinä tee! -- huudahti Kamilla äreänä. Sinä olet aina semmoinen viisaus-tantti, mutta minäpä en aijokaan antaa sinulle valtaa. Nyt et enää sallisi minun kirjoittaa paraimmalle ystävällenikään! --

Kamilla nousi närkästyneenä, heitti kirjan luotaan, niin että se lensi sohvan alle ja paiskasi oven kovasti kiinni jälkeensä.

Spirea oli tottunut näihin vihan purkauksiin. Hän nosti tyynesti kirjan ja korjasi kiikkutuolimattoa, jonka Kamilla oli rutistanut. Hän tiesi ettei tällä kertaa ollut loukannut Kamillaa, eikä myös ollut tyly ja semmoisissa tapauksissa lauhtui Kamilla aina pian.

Huomenna oli koululla joulujuhla ja ylihuomenna piti heidän lähteä kotiin. Hänen sydämmensä sykki ilosta ja hän ei tainnut ajatella muuta, kuin että niin pian taas saisi tavata isää ja äitiä ja pieniä veikkoja -- mellastajia. Mutta huomenna hänen piti olla mukana kuvaelmassa ja puvussa oli vähän laittelemista, jonka tähden hän otti ompelurasiansa ja istautui ruokasalin pöydän ääreen, sillä siellä oli jo lamppu sytytetty.

Kello seitsemän kuuli hän paukauksen kyökin ovessa, ja heti sen jälkeen hyökkäsi Fritz Amatus hänen luokseen niin hikisenä, että tukka oli otsassa kiinni, saappaat täynnä lunta ja kintaat kateessa. Hän pisti voittoriemuisena kymmenen markan setelin hänen kummastuneiden silmiensä eteen.

-- Dan'ille! -- läähätti hän vaivaloisesti, kun Spirea ei heti älynnyt asiaa.

-- Voi, Fizze kulta, mistä olet niin paljon rahaa saanut? -- huudahti Spirea hyvin mielissään. -- Mutta ennenkuin rupeat kertomaan, niin muuta toiset saappaat ja kuivaa likomärkää tukkaasi. Oletpa tehnyt työtä aika miehen tavalla, huomaan minä.

Fritz Amatus oli tottunut noudattamaan Spirean neuvoja ja meni sentähden poikain kamariin, josta kohta palasi kiiltävän puhtaana ja kuivat saappaat jalassa.

-- Niin, näethän, Spirea, -- tiedäthän että olen ollut pahoillani, kun minulla ei ollut mitään... kun en voinut ansaita Dan'ille, -- alkoi hän istautuen Spirean viereen. -- Se on tuntunut oikein ikävältä, tiedätkö. Ja minä kun ajattelin sitä niin, että olin tulla ihan höperöksi.

No, eräänä päivänä menin sitten Studen puotiin ostamaan kyynärän silkkinauhaa Kamillalle. Silloin kuulin herran siellä sanovan eräälle rouvalle, joka oli jotakin ostanut sieltä: "kyllä minä lähetän teille kotiin ostokset niin pian kuin mahdollista on, mutta ennen iltaa en voi sitä tehdä, koska yksi juoksupojistani on sairastunut". Silloin juolahti päähäni: tässä voit jotakin ansaita! Ja kun rouva oli mennyt tiehensä, puhuin minä herralle ja kysyin enkö minä saisi juosta hänelle asioita jälkeen puolenpäivän, koska niin mielelläni tahdoin hiukan ansaita. Hän oli niin hyväntahtoinen ja lupasi minulle markan kolmesta iltatunnista. Ja nyt olen käynyt siellä kuutena päivänä ja kantanut kotiin niin hirveän paljon tavaroita. Eräs hyvä rouva, joka varmaankin on hyvin rikas, antoi minulle kokonaisen markan ja sitten sain minä kolme markkaa kotoa, joita saisin käyttää mihin hyvänsä ja se... se tekee yhteensä kymmenen markkaa.

Spirea kuunteli Fritz'iä iloisena ja hämmästyneenä. Hänen pieni uljas toverinsa, joka muulloin oli ollut niin arka arvonsa suhteen, oli nyt pakoittanut itseään semmoiseen tekoon, voidaksensa antaa Dan'ille jotakin itsensä ansaitsemaa. Se oli kelpo teko ja Spirea kunnioitti häntä siitä.

-- Kiitos sulle, Fizze, -- puhui hän ja tarttui hiljaa hänen tukkaansa. -- Enpä luullut sinun niin paljon huolivan Dan'ista, että tahtoisit ruveta juoksupojaksi hänen tähtensä. Mutta se oli hyvästi tehty, poikani, ja Dan tulee kerran sinua siitä kiittämään.

Fritz Amatus punehtui ja katseli taakseen että -- jos kuka olisi ollut näkemässä. Sen jälkeen pani hän ujosti käsivartensa Spirean kaulan ympärille ja kuiskasi hänen korvaansa: -- niin, näetkö, ei se nyt ole _ainoastaan_ Dan'in tähden, kun minä sen tein, vaan minua hävetti olla... teitä muita huonompana.

Tämän tunnustuksen tehtyään Fritz Amatus syöksyi huoneesta, löi päänsä oveen ja astui juuri sisälle pyrkivän Kamillan varpaille.

-- Häijy poika! -- huusi Kamilla vihaisesti, -- sen hän varmaan teki tahallaan. -- Spirea viittasi sisartaan luokseen, kertoi hänelle lyhyesti Fritz'in salaisuuden ja sai hänet hiukan häpeämään suuttumustaan. Vihdoin nauroi hän oikein sydämmen pohjasta, kun ajatteli miltä Fritz oli näyttänyt, kulkiessaan pitkin katuja isoja kuormia kantaen kuten varsinainen juoksupoika.

Kaikille muillekin uskottiin nyt vähitellen tuo suuri salaisuus. Masse arveli että hän varmaankin oli luotu juoksupojaksi, sillä hänellä oli niin ihmeellinen taipumus seisomaan Edlund'in kulmassa. -- Mutta sinäpä et malttaisi olla repimättä jokaisen kääryn päällystä nähdäksesi mitä sisässä olisi, -- vastasi Effi ja Masse myönsi että hän ainakin saisi ponnistaa ylenluonnollisesti voimiaan, jos täytyisi olla sitä tekemättä.

Heidän näin istuessaan kaikessa sovinnossa pöydän ympärillä, veti Fritz esille kirjettä taskustaan.

-- Vai niin, -- sanoi hän, -- postiljooni saavutti minut pihalla ja pyysi minua ottamaan tämän mukaani. "Neiti Ka... Kamilla"...

-- Perpetualta! -- Kamilla hyppäsi tuoliltaan kuin heinäsirkka ja tempasi kirjeen Fritz'in kädestä. Unhottipa aivan torua siitä, ettei sitä oltu ennen annettu.

-- Kirjoittipa se kuitenkin, kultasilmä! Hyvästi nyt hetkeksi! -- Uteliaana juoksi hän heidän omaan huoneeseensa kirjettä lukemaan.

-- No, mitä kirjoitti kultasilmä? -- kysäsi Masse hiukan ivallisesti, kun Kamilla jälleen iloisena, ja tyytyväisenä ilmestyi heidän joukkoonsa. Masse ei mitenkään saattanut olla välistä kiusaamatta Kamillaa hänen Massen mielestä naurettavasta Perpetuan ihailemisestaan. Kamilla oli nyt ikihyvällä tuulella, ukkosen jyrinä oli tauonnut, ja hän veti hellästi huoaten kirjeen taskustaan.

-- Jos vaan olette siivolla, niin ehkä luen teille tästä hiukan, -- sanoi hän, kirjettä silittäen. -- Mutta kaikkea te ette saa kuulla. Hän kertoo, että hänen sisarensa viettää häitä kolmantena joulupäivänä ja että hän saa tulla morsiusneidiksi. Ja sitten hän kertoo kirjoittaneensa runon joululahjaksi eräälle opettajattarelleen, josta hän _hirmuisesti_ pitää. Ja sen minä luen teille, se on _niin_ kaunis. Hän on kyllä minullekin runoja kirjoitellut, vaikk'en koskaan ole niitä näyttänyt.

-- Ne on varmaan ne, joita sinä kannat tuossa mitaljongissasi, jota et koskaan pane pois, -- arveli Kasse.

-- Ei, siinä on vaan kiehkura hänen otsatukastaan, -- vastasi Kamilla.

-- Mutta kuule nyt! Kukaan teistä ei voisi niin kaunista kirjoittaa.

"Niinkuin muinoin tähti loisti Yli Betlehemin koitti, Kirkas taivaan silmänen, Niin sä olet sydämmellein. Hymysuusi armainen Tuhansine päärlyineen, Onpi niinkuin tähtönen Iltasella keväimen."

-- Ohoh, -- keskeytti Masse, -- onko hänellä tuhat hammasta? Muilla kuolevaisilla on vaan kolmekymmentäkaksi.

-- Ole hiljaa, kun et kuitenkaan ymmärrä. Sehän on vertaus vaan, -- vastusteli Kamilla, joka ei kuitenkaan pahastunut Massen ymmärtämättömyydestä.

-- Niin, mutta minäpä en ole koskaan nähnyt tähtiä kesäiltoina, -- huomautti Effi, joka hiukan ylenkatsoi runoja.

-- Onhan se voinut olla elokuussa, -- arveli Kamilla.

-- Ja Saviniemellä loistaa ainakin viisi tähteä koko kesän, -- liitti siihen Svante kohteliaalla äänellä.

-- Jos te olette noin ilkeitä, niin ette saa mitään kuulla, -- uhkasi Kamilla, joka kuitenkin paloi halusta saada lukea koko kappaleen.

-- Me olemme ääneti kuin kalakaijat, -- vakuutti Masse ja nipisti samassa Effiä käsivarteen, niin että tämä kirkasi ja antoi hänelle korvapuustin kintaalla, jota paraikaa neuloi.

"Nyt lähestyypi joulupyhä, Rakastakaamme sitä yhä..."

-- Ja heretkäämme tuommoista roskaa sepittämästä, -- kuiskasi Masse niin kovasti, että kaikki paitse Kamilla kuulivat sen ja purskahtivat nauruun.

-- Hyi, kuinka häijyjä te olette! -- huudahti Kamilla parka loukkaantuneena. Hän luuli heidän nauravan tuolle kauniille runolle, jota hän niin ihaili, ja nousi nyt lähteäksensä pois. Mutta silloinpa Svante ja Effi asettuivat hänen tielleen ja vakuuttivat, etteivät saisi unta koko yönä, jos ei hän lukisi runoa loppuun. He olivat muka nauraneet Masselle, eikä runolle.

Kamilla leppyi ja istautui lukemaan jälleen, heittäen samassa Masseen masentavan silmäyksen.

"-- -- Rakastakaamme sitä yhä, Lahjoja valmistakaamme, Ja suurest' riemuitkaamme. Minun lahjan' pieni on, Vaan sydämmest' se lähtee. Se sydän luokses' kiiruhtaa. Pois kaikest' surust', vaivasta!"

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt, ja Masse koetti urhoollisesti pysyä vakavana. Fritz ja Svante heittivät pysyväisiä silmäyksiä Spireaan, joka näytti olevan hämillään. Tämä tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vaikea oli sitä tehdä niin, ettei loukkaisi.

-- Tiedättekö mitä, -- puhkesi hän vihdoin sanomaan, -- jos me nyt ajattelemme hiukan tarkemmin, niin valhettelemme tässä kaikki johonkin määrin. Kukaan meistä ei pitänyt tuota runoa kauniina, mutta kukaan ei uskalla sitä myöntää pelosta loukata Kamillaa. Mutta ymmärtäähän Kamilla, että Perpetua siltä saattaa olla hyvä tyttö, vaikka hän ei osaa hyviä runoja kirjoittaa. Se on väärin, jos nauramme semmoiselle, jota hän luultavasti on hyvin vakavasti ajatellut...

-- Mutta tuommoinen houkuttelisi yksin lieroakin nauruun, -- vaikeroi Masse. -- Kun ajattelee, että hänen sydämmelläänkin on kaksi jalkaa.