Part 8

Spirea oli edeltä puolen päivän koonnut toverit ympärilleen tyttöjen kamariin, koska tädit olivat kirkossa, ja siellä lukenut heille päivän evankelion. Hänellä oli aina tapana tehdä niin, sillä hän tiesi että pitkät saarnat kirkossa olivat heille liian vaikeat käsittää. Ja kun hän yksinkertaisella tavallaan selitti päivän tekstiä, ymmärsivät he häntä aina ja tunsivat lapsellisissa mielissään jonkunmoista vakavuutta. He tunsivat itseään keinutetuiksi kiitollisuuteen, katumukseen ja rehellisiin koetuksiin taistella pahoja tapoja vastaan.

Kun Spirea oli lopettanut ja päivällinen kiireesti syöty kello kahden aikaan, ruvettiin lähtöä tekemään. Kello kuusi piti heidän olla kotona jälleen, että ennättäisi katsahtaa huomispäivän läksyihin.

Syntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon särkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas luistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut oppinut luistelemaan.

Siellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin- ja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he luistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante raskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta paljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan kuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki pehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun talvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan katolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.

Väliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin kuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun. Kamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti muiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia, puhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia leikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka kaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko joukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä nähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.

Muiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen suojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun oksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla, mutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne sattunut poliisiakaan estämään heitä.

Ei ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta vihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien välissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti kahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia hänen piti ottaa... olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän sekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.

Hetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä... kl... kl... pani se. Ja isoja "kahvikyyneleitä" vuosi sekä suusta että nokasta. Svante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt mitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui virtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante suuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa tuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun hän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen tuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä jäätyneelle ruoholle.

-- Spirea hoi, tule tän-ne! -- huusi Svante hädässään ja viittasi sekä käsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli, kuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä torua. -- Otitko kaikki kahvijauhot? -- kysyi hän. -- En mitenkään, -- vastasi Svante ja näytti tötterön, -- mutta emmehän voi pureskella kuivia kahvia?

-- Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole pitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, -- lisäsi Spirea nauraen, kun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan päin pitkillä säärillään.

Sill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle kivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja... mutta missä kerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi. Pahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.

Tuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet. Hänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri oikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän yhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.

-- Kas noin! Voi, sinua onnetonta, kun särit kermapullon, -- huudahti Spirea kärsimättömästi, kun näki jotakin valkoista tippuvan Massen palttoon taskusta.

-- Nyt ei meillä ole mitään kermaa kahvin kanssa.

Masse pisti ällistyneenä kätensä taskuun ja veti sieltä pullon kaulan korkkineen sekä joitakuita lasisirpaleita ja märkiä paperipalasia. Hänen katseensa tätä nähdessä oli niin oivallinen, että Spirea ei saattanut olla nauramatta.

-- No, poikiapa vasta kannattaa huviretkille kulettaa! Nyt on Svante kaatanut maahan kahvin ja sinä olet tehnyt lopun kermasta. Mistä saamme nyt virvokkeita?

-- Oi, me juomme kahvia _ilman_ kermaa, sehän on _fiiniä_ ja käytetään paljon Köpenhaminassa, -- nimittäin jos ollenkaan saamme mitään kahvia... Massea näytti hyvin arveluttavan.

Kasse ja tytöt olivat sillä välin kokoontuneet Spirean ympärille, ja koko seurue päätti asettua tulen ääreen odottamaan Svantea ja kahvipannua. Fritz Amatus hieroi punaiseksi paleltuneita käsiään; hänen kintaillaan oli se omituisuus, että ne aina hävisivät ja hän puhalsi nyt käsiinsä saadaksensa niitä lämpiämään.

-- Kohennahan niillä tulta, niin kyllä lämpiävät, -- ehdoitti Kasse hyväntahtoisesti.

-- Kohenna itse, murisi Fritz, -- eipä sinunkaan näytä kovin lämpimiltä.

Nyt ruvettiin valkean ympärille ja suut liikkuivat ahkerasti. Tässä ei tuntunut yhtään tuulen henki ja tuli levitti ihanaa lämpöä läheisimpiin paikkoihin.

-- Oi, kuinka täällä sentähden on hauskaa, -- huudahti Kamilla. -- Meillä on paljoa hauskempi, kuin isolla luistinradalla, -- voiko kukaan sanoa minkätähden?

-- _Minkätähden?_ -- kertoi Masse tottelevaisesti.

-- Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, -- vastasi Kamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.

-- Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme iloisia veljiä ja sisaria, -- sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja Fritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!

-- Mutta minnekä se Svante katosi? -- sanoi Kasse, joka oli kulkenut ympäri puita hakien. -- Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään ruohoa.

-- Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun leikimme nukkien kanssa, -- tuumasi Effi.

-- Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti Nenäkäs, -- ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän oli nimittäin saanut paljon kärsiä "suurilta" tovereilta koulussa siitä syystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista vuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa salaisuudessa.

Masse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien huomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni Kaisaniemeltä päin.

-- Tuolla tulee Svantekin, -- huudahti Kamilla iloisena. -- Ja hän kantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se voi olla kahvipannu!

-- Ehkä se on koko sankollinen vettä, -- arveli Eufrosyne.

-- Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa? sahtitynnyriä? -- Seurue oli täynnä hämmästystä.

Sillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän kantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä ja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa, pienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.

Kahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat pienokaisen ympärille.

-- Mitä kummia, Svante?

-- Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, -- sanoi Svante läähättäen, -- ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän oli kantanut toisessa kädessä. -- Voitteko ajatella... tämän pienen raukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa, hänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: "Olkaa armeliaat hänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä."

-- Raukka! -- kuului säälivästä joukosta.

-- Oikea löytölapsi! -- huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.

-- Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, -- sanoi Svante ja pani lapsen varovasti Spirean syliin.

-- Voi, saanko minä hänet? -- pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta pienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä hennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän koetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.

-- Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, -- sanoi Spirea miettien.

-- Ei, ei... keskeytti häntä kiivaat äänet, -- hän on meidän ja me viemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!

Pientä vierasta koetettiin nyt mitä hellimmästi hoitaa. Eufrosyne makasi polvillaan Spirean edessä, joka piteli häntä sylissään ja hieroi hänen kylmiä käsiään. Svante oli uhrannut hänelle kellonsa, Kamilla syötti häntä mesileivällä. Masse irvisteli kaikin voimin huvittaakseen häntä. Kasse ja Fritz Amatus hakivat kiviä ja paperipalasia, jotka olivat olevinaan lehminä ja hevosina. Poika oli pitkän aikaa tyytyväisenä ja palkitsi heitä pienellä kiltillä hymyllä.

-- Mikähän sen nimi on? -- huudahti Effi äkkiä.

Niin, sitä ei ollut kukaan ajatellut ja sitä ei ollut edes selkäänkään kirjoitettu. Syntyi pitkällinen ja kiivas keskustelu.

-- Kutsutaan häntä _Benoni_, -- ehdoitti Effi, joka äsken oli itkenyt "Genovevan" ääressä.

-- Eikö mitä, se on niin vetelää! -- huusi Masse. -- Ennen sitten _Solon_ tai _Sokrates_.

-- Tai _Heliogabalus_, -- nauroi Kasse, -- Mitä arvelee Spirea?

-- Tänään on Danielin päivä, -- arveli Spirea painolla.

-- Niin, niin, -- huudettiin joukossa. -- Pannaan hänelle nimeksi Daniel ja tulkoon hänestä mies, joka ei pelkää leijonaa eikä tiikeriä.

-- Dan, pikku Dan, tahdotko sokuripalaa? -- Kamillan ääni tuli helläksi.

-- Nytpä minä ehdotan, että ryhdytään juontiin, koska poika on ristitty. Pitäähän ristiäisissä olla kahvia.

Ja Masse alkoi hyvin toimessaan kaataa kahvia kuppeihin. Kaikki istautuivat mukavasti ja, oi! kuinka se maistui, vaikka juotiin turkkilaisten tavalla ilman kermaa. Oli jo käynyt melkein pimeäksi ja tulen ympärillä loikovat haamut muistuttivat mustalaismatkuetta. Huomio oli kiintynyt kahvikuppiin ja pikku Dan'iin, kunnes Svante katsoi kelloa ja hämmästyksellä huomasi sen jo olevan puoli seitsemän.

-- Nyt täytyy meidän pötkiä kotiin niin sukkelasti kuin jalat kannattavat, muuten luulevat tädit meidän kaikkien hukkuneen, -- muistutti Effi. -- Yks kaks pistettiin kahvikalut vasuun, tuli sammutettiin lumella ja Dan käärittiin tyttöjen huiviin, sekä kannettiin vuorotellen. Matkue alkoi reippaasti marssia eteenpäin, Kamillan ja Effin laulaessa: "Oi kehtomme, sä Pohjola".

Heidän soittaessaan avasi Dea täti oven ja täynnä uutisia, ruohoja, nokea ja kahvinkeittopuun jäännöksiä hyökkäsi koko matkue häneen, niin että häneltä oli mennä pää pyörälle. Hänen täytyi oikein istautua, niin hämmästyi hän, kun Svante näytti hänelle tuon pienen huiviin käärityn olennon ja sanoi: -- katsos, Dea täti, tässä on Daniel, jonka metsästä löysin ja nyt tulee koko meidän seurueemme lapseksi, jos et sinä ja Dika täti pane vastaan.

-- Kuka rupeaa hänestä vastaamaan, lapsikullat? -- Ajatelkaa, vaikka hän saisi tuhkarokon ja kuolisi. -- Dea täti oli oikein punainen, ajatellessaan uusia äidillisiä huoliaan. Hän oli aina pitänyt lapsia joko hapraina leluina, jotka särkyivät, jos niihin koski, tai sitten maailman kauheimpina mellastajoina, joita kristillisellä nöyryydellä täytyi koettaa kärsiä. Hän katseli pienokaista, jota Spirea varovaisesti riisui, ja koko joukko kärsimyksiä esiintyi hänen mielikuvituksessaan hyvin vähän houkuttelevina. Hän huokasi ja silitteli arasti pientä vaaleankiharaista päätä.

-- Ehkä teidän pitäisi antaa hänelle kamilliteetä, hän näyttää niin kalpealta, -- sanoi hän ja säpsähti, kun poika samassa alkoi itkeä.

-- Häntä vaan nukuttaa, raukkaa, -- arveli Spirea, jolla oli kaksi pientä veljeä kotona ja oli tottunut niitä hoitamaan. -- Tule, niin pääset minun vuoteeseeni, kunnes ennätämme tehdä tilaa sohvalle.

Kaikki lapset menivät nyt tyttöjen huoneeseen, johon laitettiin Dan'ille pieni vuode sohvalle. Kamilla ja Effi riisuivat hänen päältään ja pesivät. Hän oli puettu erittäin hienoihin ja ohuviin vaatteihin ja hänen koko pikku persoonassaan ei ollut mitään laiminlyömisen merkkiä. Varmaankin oli hänen äitinsä rakastanut ja hoitanut häntä, mutta mikäpä lienee sitten saattanut häntä hylkäämään lapsensa? Kuinka suloinen ja kiltti hän oli. Hän itki vaan aivan hiljaa väsymyksestä ja ehkä tietämättänsä ikävöi oman äitinsä syliä.

Kun hän oli nukkunut, istuivat lapset vielä kotvasen aikaa hiljaa puhellen hänestä. Spirealle oli yhä enemmän selvinnyt, että vaikka he kuinkakin paljon pitäisivät pienestä holhokistaan ja mielellään hoitaisivat häntä, niin eivät kuitenkaan saattaisi häntä luonaan pitää. Olivathan he poissa suuren osan päivää, eikä heillä ollut minkäänlaista oikeutta työntää tätien niskoille tätä uutta kuormaa.

-- Sitä paitse, -- jatkoi hän, -- tulisi hänen läsnäolonsa liian paljon vetämään meidän huomiotamme läksyistä ja se olisi väärin, koska kerran olemme täällä oppiaksemme.

-- Sinäpä armoton olet, Spirea, joka ajattelet sitä iänikuista koulua _nyt_, kun on kysymys pelastaa pientä kurjaa olentoa nälästä ja tuskasta, -- intti Kamilla. Hän antoi aina mielellään tunteensa vallita ajattelematta ollenkaan, josko hänen tuumansa olivat mahdolliset toteuttaa tai ei.

Pojat näyttivät miettiväisiltä ja Effin päässä pyöri monen monta tuumaa. -- Meidän täytyy kysyä Dika tädiltä, -- sanoi hän, -- en minäkään luule, että me läksyjen tähden voimme pitää häntä täällä. Mutta Dika täti kyllä keinoja keksii, -- päätti hän.

Lapset arvelivat nyt parhaaksi odottaa Dika tädin tuloa, joka paraikaa oli iltakirkossa. Kun hän tuli, hyökkäsivät kaikki tilhiläiset häneen ja puhelivat kaikki yht'aikaa, niin ettei hän ymmärtänyt rahtuakaan. -- Antakaa nyt Spirean kertoa asianne, -- sanoi hän, -- muuten en käsitä mitään. Spirea kertoi päivän tapahtuman, jonka jälkeen he kaikki varpaisillaan hiipivät nukkuvan pojan luo.

-- Eikö hän ole suloinen? -- Eikö hän saa jäädä meille? -- kysyi Kamilla rukoilevalla katseella, välittämättä Spirean moittivista silmäyksistä.

-- Tännekö? Kuka häntä täällä hoitaisi, kun te luette läksyjänne tai olette koulussa. Ei, lapsi raukka, se ei käy laatuun! Mutta me voimme ehkä saada Pullosen vaimon täällä tuvan puolella vastaan ottamaan hänet, kunnes ruvetaan häntä tiedustelemaan, ja silloinhan te aina vapaahetkinä voitte käydä tervehtimässä.

-- Niin, niin, se on mainio keksintö, -- eläköön Dika täti! -- huusivat pojat.

-- Sinun pitäisi saada siitä kunniamerkki, täti hyvä, -- sanoi Spirea, -- tiesinhän minä, että sinä neuvon keksisit.

-- Mutta emmekö saa pitää häntä _omanamme_, kunnes joku tulee ja ottaa hänet?

-- Ja emmekö saa tehdä työtä hänen hyväkseen...?

-- Ja välistä pitää häntä täällä ylhäällä?

-- Kyllä, kyllä, sen kaiken saatte. -- Dika tädin silmät osoittivat suurta hellyyttä, kun hän katseli sitä hylättyä pikku raukkaa, joka niin levollisesti ja makeasti nukkui lasten huoneessa. Kenenkä lapsi saattoi hän olla? Hänen pikku paitansa oli hienointa palttinaa, mutta muut vaatteet osaksi likaisia ja karkeita. Lippu, joka oli kiinnitetty hänen selkäänsä, osoitti että hänet tahallansa oli hylätty. Kummalliselta tämä tuntui. Ainoa mitä saattoi tehdä, oli että ilmoittaa asiasta poliisikamarilla sekä panna ilmoitus sanomalehteen ja pitää huolta, ettei lapsella olisi mitään puutetta.

Seuraavana päivänä menivät Svante ja Spirea Pullosen vaimon luo, joka asui leipomakamarissa, jossa ajurin joukko ennen oli asunut. Svante kertoi kuinka hän oli löytänyt sen pienen raukan hylättynä maantiellä ja vaimo niisti nenäänsä esiliinaan liikutuksesta. Saattoihan hän ottaa hänet, koska leipäkannikasta ei ollut puutetta. -- Nähkääs, hyvä herrasväki, minullakin oli tuommoinen pieni raukka ennen, mutta Jumala soi hänelle paremman kohtalon kuin minkä me olisimme voineet hänelle valmistaa ja otti hänet luokseen. Mieheni oli niin pahoillaan, ettei hän koko viikkoon ruvennut työhön, mutta sitten minä sanoin, että syntiähän se on semmoinen sureminen ja rupesihan se sitten taas kirjapainossa käymään. Hänpä nyt tulee oikein hyvilleen tuosta lapsirukasta.

-- Katsokaa, matami, me tulemme olemaan ikäänkuin kummina tälle ja maksamme määrätyn summan kuukaudessa hänestä, -- selitti Spirea, joka oli laskenut, että jos he panivat kaikki kuukausrahansa yhteen, niin teki se 25 markkaa kuukausittain. Pullosen vaimo tyytyi 10 markkaan kuulta; jäännös pantaisiin hänelle vaatteiksi.

Tietysti he kaikki yhteisesti hommaisivat hänelle uusia pukuja! Hauska kiire syntyi nyt kaikille ja jokainen noista seitsemästä kummista tahtoi omakätisesti saada jotakin valmistaa. Rahasäilyttimet tyhjennettiin ensimmäisiä ostoksia varten, paljoa ne eivät sisältäneet, sittenkun joululahjoiksi oli niistä otettu, -- mutta aina vähän aluksi. Spirea osti vaatetta ja villalankaa sekä leikkasi, -- minnekä ne olisivatkaan joutuneet ilman häntä? Svanten ja Effin piti kumpaisenkin neuloa yhden sukan, Kasse teki ruokaliinoja, Masse neuloi villamyssyä, Kamilla ja Spirea ompelivat pieniä paitoja ja mekkoja, ja Fritz Amatus päärmi "aivan yksinään" kolme nenäliinaa, varustettuina punaisilla reunuksilla.

Jokaista vapaahetkeä käyttivät he näihin töihin Dan'ille, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon hellyyttä hänen pieni vähäpätöinen persoonansa herätti näissä hyväsydämmisissä, onnellisissa lapsissa. Pojat unhottivat luistelun ja vehkeet toverien kanssa; tytöt kertomuskirjansa ja joulusalaisuutensa. Dika tädin täytyi monesti käyttää koko valtaansa, saadaksensa heidät ulkona pistäytymään hämärän aikana. Dea täti oli puolestaan suuresti tyytyväinen tähän siveään, ahkeraan henkeen ja palkitsi sitä kaikenmoisilla kirjavilla tilkuilla, joita haki säästöistään.

Sillä välin viihtyi Dan hyvästi Pullosen ja hänen vaimonsa luona. Joka päivä kävivät häntä tervehtimässä hänen kolme naiskummiansa ja neljä poikakummiansa ja hän oppi ne tuntemaan jokaisen erikseen. Sunnuntaina kannettiin hän ylös niiden luo ja oli suuressa vaarassa tulla kuoliaaksi syötetyksi kaikenlaisilla herkuilla. Jos ei Pullosen vaimo sillä välin olisi pitänyt häntä yksinkertaisella ruualla ja kohtuullisella hellyydellä, ei hänellä tosiaankaan olisi ollut suuria toiveita aikaa myöten päästä mieheksi.

Mutta lapsille itselleen oli tämä huolenpito hyödyllinen ja kehittävä. He unhottivat ajatella itseään, heillä oli aina joku, jolle oli säästettävä, jota piti koettaa huvittaa ja jolle oli työtä tehtävä. Ne rahat, jotka ennen olivat menneet makeisiin tai joutaviin leikkikaluihin, pantiin nyt kauniisti Dan'in rahakassaan, ja pojat koettelivat huvikseen lomahetkinään tehdä hänelle kaikenlaisia hauskoja leluja paperista tai puusta. Yksin Effikin vuoli hänelle pienen lapion, jota hän innolla koetteli Dika tädin kukkaruukuissa.

Dika täti näki ilolla kuinka lapset unhottivat itsensä, ajatellaksensa lemmikkiään ja tehdäksensä hänelle työtä. Mutta hän oli hyvin tarkka siinä suhteessa, ett'eivät saisi laiminlyödä läksyjänsä hänen tähtensä, ja lapset pitivät tätiä liian suuressa kunniassa leikkiäksensä koskaan Dan'in kanssa, ennenkuin heillä oli läksyistä puhdas omatunto.

Eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat kaikki yhdessä lukujen lopetettua, pitivät he suurta neuvottelua Dan'in tulevaisuudesta. Ellei kukaan ilmoittaisi olevansa laillisesti oikeutettu häntä ottamaan, oli heidän luja päätöksensä yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestaan. Dika täti oli kirkoissa kuuluttanut, että pieni poika oli löydetty sieltä ja sieltä ja tilhiläiset pelkäsivät joka päivä, ettei vaan joku tulisi ja veisi heidän aarteensa. Mutta viikko kului toisensa perästä eikä ketään kuulunut. Dan alkoi tepastella omilla pyöreillä jaloillaan sekä ääntää ensimmäisiä epäselviä sanojaan. Jokaista edistystä vastaanottivat lapset riemuhuudoilla. Ja kun hän erään kerran kummastutti heitä sanomalla "p-päll" Mobellelle, nousi heidän innostuksensa äärimmäisiin.

Päivällispöydässä oli keskustelu mitä vilkkain. Kesäkertomukset oli siirretty tuonnemmaksi ja Dan oli jonkun aikaa yksinomaisena keskusteluaineena. He olivat käyneet oikein ahneiksi raha-ansiolle hänen tähtensä ja alinomaa pidettiin neuvoa siitä, kuinka saataisiin kokoon pieni rahasumma hänen tulevaisuuttaan varten. Pappa Tähtinen oli kyllä luvannut lahjoittaa rahasumman pohjarahastoksi, mutta Masse ja Kasse olivat kieltäytyneet sitä vastaan ottamasta, "koska itse voivat työskennellä hänen hyväksensä". Kaikki olivatkin siinä yhtä mieltä, ettei kukaan muu kuin he itse saisi pitää huolta hänen elatuksestaan. Olihan heitä koko seitsemän kappaletta, -- häpeähän se olisi, jos eivät he yksissä tuumin voisi ansaita sen verran kuin hän tarvitsi.

Svante otti hakataksensa kaikki talossa tarvittavat puut ja sai saman viikkopalkan kuin edellinen puunhakkaaja. Kasse möi 2,700 vapaamerkkiä, joilla oli aikonut sisustaa seinät Saviniemen uimahuoneessa; eräs toveri antoi niistä 5 markkaa 40 penniä. Eufrosyne vuoli kukkakeppejä kahdelle Dea tädin tuttavalle, Kamilla virkkasi myssyjä ja Spirea ompeli lasten esiliinoja, joita myötiin eräässä pienessä kauppapuodissa, Masse ilvehti "klovn'ina" koulussa lomahetkinä ja ansaitsi koko joukon viispennisiä hyväntahtoisilta, naurunhaluisilta tovereilta. Fritz Amatus oli ainoa, joka ei ollut keksinyt mitään neuvoa ja hän suri sitä kaikessa hiljaisuudessa, vaikka ei virkkanut kenellekään mitään. Hän oli tarjonnut tovereilleen kaupan kahta jotenkin huonosti pidettyä "indiaanikirjaa" sekä pyssyn, jolla ei enää saattanut ampua, mutta ei kukaan tovereista ollut kyllin rikas niitä ostamaan. Ja nyt mietiskeli hän yötä päivää keinoa, joka auttaisi häntä ansaitsemaan.

-- Mitä sanotte siitä, jos panisimme toimeen iltaman tovereille, josta tulot käytettäisiin Dan'ille? -- kysyi Svante. Hän oli joksikin aikaa unhottanut rakkaan viulunsa ja tunsi yhtäkkiä taas halun kuulla sen suloisia ääniä.

-- Kannattaapa ajatella, -- arveli Kasse miettiväisenä. -- Mitäpä me juuri voisimme aikaan saada?

-- Voi, -- esitelmää ja laulua ja soloa viululle... ja voimistelutemppuja... -- laski Effi innostuneena sormillaan.

-- Niin, ja teaatteria, -- huudahti Kamilla.

-- Me näyttäisimme "Aksel ja Stiina". Spirea näyttäisi Akselin osaa ja Fritz Amatus... voi ei, päinvastoinhan tarkoitin.

Hän sai palkinnokseen yleisen naurun. Kaikki tulivat vähitellen innostuneiksi Svanten aatteesta ja alkoivat vakavasti keskustella sen toteuttamisesta. Spirea saattaisi kyllä pyytää heille tyttökoulun isoa voimisteluhuonetta käytettäväksi, kun tarkoitus oli niin hyvä, -- kuinka paljon siihen sopisi väkeä, -- ja sitten he ottaisivat 25 penniä sisäänpääsymaksua. Svante soittaisi viulua; Kamilla laulaisi Spirean säestämänä; Kasse pitäisi esitelmän, Masse ja Effi esiintyisivät voimistelijoina ja "Aksel ja Stiina" päättäisivät ohjelman. Puuttuisi ainoastaan viikko joululupaan ja silloin panisivat iltamansa toimeen heti, ennenkuin toverit ennättäisivät koulujuhlissa väsyä.

Dea tädin päälle sateli huudahduksia, selityksiä ja kysymyksiä, kun hän hetkeksi istautui heidän luokseen, sukanneule kädessä. Hän ei ennättänyt käsittää muuta, kuin että he aikoivat näytellä "Aksel ja Valborg", ja että Massen piti seisoa päälaella. Kunpa laattia vaan kestäisi ja kunpa eivät sytyttäisi teatteria tuleen ja kunhan eivät vilustuisi kotiin tullessaan ja saisi keuhkokuumeen ja kuolisi!