Part 5

Tytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien rusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi pienen vaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa ympäri ja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta niistä ihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.

Aleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli käynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.

-- Minnekä sitä nyt ollaan menossa? -- kysyi hän ihmetellen, kun näki Eufrosynen huivi päässä.

Kaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta ja Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän puolelleen.

-- Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, -- sanoi hän ritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka juuri katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan Eufrosyneä poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi millä kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he pelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan ja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.

Eipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin jälkimmäinen äkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. -- Tuossa hän on, -- kuiskasi hän kiivaasti, -- juuri tuo... Etkö näe, tuo, jolla on niin isot korvat... Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen taskustaan... se on ihan varmaan minun lakkini...

-- Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin siltä sieppaan, siitä saat olla varma!

Fritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne seisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän huomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä vaati häneltä lakkia takaisin.

Kalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz sieppasi hänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen vaivastaan. Effi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien kumartuvan alas poimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä Kallelle ja kääntyviin takaisin jotenkin nolona.

-- No, _eikö_ se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa aavistaen.

-- Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi. Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan varmat tuhmuuksistaan.

Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti kuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi hankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz ja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen astuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin käärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.

-- Mitä, -- mitä se merkitsee? -- Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.

-- Mi-tä?... Oletko sinä löytänyt sen? -- puhkui Fritz ja heitti päältään päällystakin.

-- Ei, mutta sano, _mistä_ olet sen löytänyt?

Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. -- Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä tohtinut yhtään kääntyä, mutta _tunsin_, että joku mies ajoi minua takaa ja minä aloin jo oikein pelätä...

-- Entä sitten?...

-- Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni, yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.

Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.

-- Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.

-- Se on Kostja! -- huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: -- voi sinua Fritz Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! -- Sitten alkoi heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.

-- No, Fritz Konstantinovitsch, -- sanoi Masse, -- jos enää ollenkaan osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte. Toimita meille käännös!

-- Hän sanoi, -- mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan poikki, -- että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle matkalla nämä prenikat.

-- Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, -- tuumasi Masse, vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli. Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja paistetuilla potaateilla illalliseksi.

Serenaadi.

Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.

Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja rumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan ja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä nimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen. Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui tanssitunneilla, -- että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä oli sanonut ja sen semmoista.

Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille. Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich weiss nicht was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante viuluineen.

Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon, -- sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua jotenkin hyvin paitse alku.

Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.

Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa serttinkipussissa kainalossaan.

Portti oli kiinni.

-- Sen kyllä avasin, -- sanoi Kåhlfelt. -- He pelkäävät koirien tai varkaiden tulevan makkarapuotiin.

-- Makkarakopuotiin?

-- Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta eipä siitä mitään, -- me kiipeämme aituuksen yli.

Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; -- viulu heilui kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli huonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista enemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa", laulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville, mutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta, kiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.

-- Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! -- kuiskasi Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht...", jonka jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo, purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.

-- Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis...!

Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa pussiin.

-- Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila, tahi...

Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä. Kaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.

-- Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja, -- sanoivat jotkut.

-- Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.

Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.

-- Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss, kanalja? -- Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.

Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.

-- Poika parka, koskiko häneen? -- puhui ystävällinen naisääni, sillä välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.

-- Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, -- jatkoi sama ystävällinen ääni. -- Mennään tänne "itkun parantajan" luo, hän tietää kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.

-- Viuluni...! -- valitti Svante, alakuloisena liikatessaan hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan tietääkseen.

Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua. Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle. Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi "itkun parantajalle" vaivasta.

Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli köyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen, ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin. Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka "itkun parantaja" hänelle avasi.

-- Kummallinen nimi, -- arveli hän itsekseen. -- Mitähän varten ne häntä niin kutsunevat?

Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi. Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten huonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa panttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta oli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois päätään, kun näki Svanten tulevan.

Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.

Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan... ainoastaan...

-- Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante surkeasti.

-- Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.

Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä punastuvan ja kääntyvän pois.

-- Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti...

Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen, kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä sekasotkuna.

-- Svante hyvä, -- sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, -- odota vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.

Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.

Itkun parantaja.

Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin, katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan, seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta nimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin pidättää huudahdusta: vihdoinkin!

Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut neiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.

Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan hämillään huudahti: -- vai niin, neitikö se on!

-- Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, -- sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.

-- Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, -- vastasi mies tylysti, -- mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.

-- Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte korjata määrättyyn päivään.

-- Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan sekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei se ole mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei silmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa sentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.

Hän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja meni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin perheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä veljeään. Spirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: -- Tunnetko tätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo, niin kerromme koko asian.

-- Voi, voi, uskallanko minä? -- vaikeroi Maiju niin onnettomana, kuin jos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. -- Dika neiti on niin ankara ja isä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.

-- Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, -- vakuutti Spirea. Olisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä isäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen on ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian kuin voit.

Tuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun ympärillä, Svante koetteli surumielisenä pianolla soittaa "Ich weiss nicht was soll es bedeuten" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla ajattelivat arvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin luona, Fritz piirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi "viidentoista peliä" kahden kesken itsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla sotkeutuneena Dea tädin lankaan ja tädit istuivat kumpikin nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen puoliääneen keskenänsä.

Silloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka kantoi kääryä.

-- Hyvät tädit, -- alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni värähteli hiukan. -- Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten muistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin kertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan kertoa kaikki.

Tuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa noutamaan ja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän oli särkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä lampun paikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli kielletty koskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli tehnyt sen auttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin sinua, Dika täti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä tahdoin mielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja tiesin, että hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon. Sentähden lupasin minä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin paikalla apteekkiin, jossa useasti kitataan vanhaa posliinia...

Tässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.

Mutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan hyvin ystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi jonkunlaista posliinikittiä nimeltä "itkurohto"...

Svante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille kysymysmerkeille.

... ja osasi korjata vaikeimpiakin vammoja posliini- ja lasitavaroissa. Tämä mies lupasi viikon sisään korjata kiinalaisen, mutta kun sitten menin sitä noutamaan, oli hän lähtenyt matkoille. Useita kertoja kävin häntä hakemassa, mutta aina turhaan. Oi, kuinka olin pahoillani. Tuskin löytyy yhtään ainoaa, puotia koko kaupungissa, jossa en olisi käynyt, saadakseni toista kiinalaista ostaa. Semmoisia ei vaan ollut missään. Apteekkari sanoi myös, että se oli kallis kalu, jommoisia nykyjään harvoin nähdään. Vihdoin tulin Svanten kautta... (Svante punehtui ja katsoi ulos ikkunasta)... tietämään missä mies asui. Silloin menin heti sinne ja sainkin kiinalaisen. Ja tässä se nyt on. Annathan, rakas täti, anteeksi Maijulle, hyvä täti, hän on ollut niin pahoillaan.

Maiju itki hiljaa kasvot esiliinan peittäminä ja koko seurue istui äänettömässä odotuksessa.

-- Tiedänhän minä, -- jatkoi Spirea, että on väärin salata mitään rangaistuksen pelosta. Mutta jota enemmän minä kehoitin Maijua tunnustamaan, sitä pahemmin pelkäsi hän, pieni raukka. Luulenpa, että hän voisi tehdä vaikka mitä, niin pelkää hän isäänsä.

-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt sanoa minulle kaikki, -- lausui Dika täti ankarasti.

Spirea näytti hiukan nololta, mutta myös veitikkamaiselta. -- Sinähän, hyvä täti, kerrot kaikki Dea tädille ja Dea täti kertoo Miinalle kaikki asiat ja niin olisivat meikäläiset saaneet sen tietää ja yks kaks olisi koko seikka tullut Maijun isän korviin.

Fritz katsoi Eufrosyneen, tohtisiko tämä nauraa, Eufrosyne katsoi Kamillaan, Kamilla Masseen, Masse Kasseen ja tämä Svanteen, joka vuorostaan heitti varovaisen katseen Dika tätiin. Kun tämän kasvoissa näkyi ikäänkuin hymyn alkua, uskalsi hänkin vetää suunsa nauruun, ja seuraus oli, että koko rivi purskahti raikkaaseen nauruun. Täditkin hymyilivät ja Maijun kyyneleet alkoivat kuivua.

-- Niin, -- sanoi Dika täti, -- eihän tästä juuri kannatakaan itkeä, ja soma juttuhan se on ollut, kun sitä oikein ajattelee. Ja kannattaapa sitä ajatellakin. Tule tänne, Maiju, minä suon sinulle anteeksi, en ainoastaan Spirean tähden, vaan olisin tehnyt sen heti, jos suoraan olisit kaikki tunnustanut. Olen ollut pahoillani kiinalaisesta, enimmäkseen sen tähden, kun tiesin että tottelemattomuutta tai valhetta oli asiaan sekaantunut. Ja oikeassahan olenkin ollut. Mene kotiin, Maiju, ja pyyhi pois kyyneleesi. Sinun pitää nyt sanoa kaikki vanhemmillesi ja kertoa, että olen jo suonut sinulle anteeksi. Tämän läksytyksen sinä kyllä muistat ilman muuta rangaistusta kuin sitä, jota nyt olet useita viikkoja kärsinyt.

-- Mitä sinuun tulee, Spirea parka, niin en tiedä, joko olet menetellyt oikein tai väärin.

-- Voi, täti kulta! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne. -- Parempi olisi ollut Maijulle... ja itsellesikin... jos vaikka vasten hänen tahtoansa olisit pakoittanut häntä tunnustukseen. Salaperäisyys ja totuuden salaaminen ei ole koskaan paikoillaan, ellei juuri joululahjojen teossa.

Spirea näytti alakuloiselta.

-- Tai eikö ole niin, hyvä lapsi, että sinä koko tämän ajan olet tuntenut olevasi _marttyyrina_ ja sen kautta omasta mielestäsi kohonnut korkeammalle. Mitä?

Spirea punehtui, hän tunsi moitteen sattuvan. Dika täti katseli häneen ystävällisesti ja jatkoi:

-- En suinkaan epäile, ettet tarkoittanut hyvää. On niin tavallista nuorissa tekeytyä syylliseksi asiassa, jossa on ihan viaton. Ja sitten tuntuu niinkuin muut ihmiset olisivat väärässä ja niinkuin sitä itse olisi muita parempi. Todellinen viaton kärsiminen tekee meidät nöyriksi, mutta jos itse hankimme ristiä itsellemme, niin kasvattaa se meissä vaan ylpeyttä ja itserakkautta.

Kaikki olivat ääneti ja yleinen mielipide oli, että Dika täti oli ollut liian ankara.

-- Onpa nyt varmaankin "moraalikakkuni" maistunut hyvinkin pahalta, -- sanoi tämä hetken kuluttua. -- Katsokaapa vaan, kuinka Kamilla irvistelee! Tule tänne, Spirea, vanhan tätisi luo! Sinun kaltaisilla kilteillä, tyyneillä ja ymmärtäväisillä tytöillä on kaksi vaarallista vihollista: itserakkaus ja ylpeys. Sen tietää vanha tätisi ja tahtoo sinua siitä huomauttaa. Mutta sama täti ei hetkeäkään epäile, ettet tällä kertaa erehtynyt hellyydestä. No, oletteko nyt tyytyväiset "moraalikakkuun", lapset?

-- Eläköön Dika täti! -- uskalsi Fritz Amatus huudahtaa ja Eufrosyne lisäsi rohkeasti: -- Mutta maistuisipa kakku paljon paremmalta hillan kanssa.

Dea täti pudisti hämmästyneenä päätään, mutta Dika täti sanoi nauraen: -- Vai niin? No, siinä tapauksessa täytynee Spirean ja Kamillan mennä hommaamaan meille vadillinen vesipuolukoita siirapin kanssa, tämän suuren tunnustuksen kunniaksi.

Tilhiläiset.

Yleinen ja pitkällinen tyytyväisyys oli ensimmäinen seuraus kiinalaisen tulosta ja salaisuuden ilmituonnista. Tuntui ikäänkuin raskas kivi olisi vierinyt koko seurueen sydämmistä ja varsinkin Spirea oli mitä iloisimmalla tuulella, aivan kuin vasta nyt olisi päässyt vapaasti hengittämään. Yleisen innostuksen vallitessa vei Svante viulunsa "itkun parantajan" luo ja sai sen takaisin ihmeen hyvästi korjattuna. Täten oli seurueella kohta jälleen ilo kuulla sen vienoa naukumista iltasilla.

-- Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää "_Sukkelat Suut_"! -- ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. -- Se taisikin unhottua kiinalaisen tähden?

-- Nimestä en pidä minä, -- huomautti Spirea, -- se kuuluu lörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi "Suomalaiseksi seuraksi" tai "Sivistys-Seuraksi", joita on niin monta.