Part 4

-- Tänä aamuna, -- alkoi hän sitten juhlallisesti, -- kun Dea sisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista muistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty _oikeasta_ posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli hävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka paikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa. Vihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita, joista meidän täytyi päättää, että _joku on särkenyt kiinalaisen ja kätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi_.

-- Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta sitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! -- huudahti Dea täti, kääntäen katseensa kattoon.

Dika täti jatkoi:

-- Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli vuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt tapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty menemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, -- siis se ei ole kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt kiinalaisen?

Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia, jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin rohkaisi Svante mieltään, -- hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan kannattanut olla tämmöisessä asemassa; -- hän vakuutti: -- minä en tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.

-- Enkä minä, enkä minä, -- kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.

-- Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen lemmikkinsä. -- Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!

Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.

-- Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla _sinä!_

-- Minäkö? Voi en... kyllä... en voi sanoa mitään... Spirea, tuo kiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti, vaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: -- kerro suoraan, kuinka kaikki tapahtui!

Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.

-- Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?

-- Ei vastausta.

-- Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?

-- Ei, ei, Dika täti, -- änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä, -- Mutta elkää kyselkö minulta, en _voi_ vastata kysymyksiinne.

Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät, josko hän todellakin oli tehnyt _sen_ ja mikä rangaistus hänelle määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä, kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä kouluun, -- heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän -- näyttäytyi Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan vallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli enemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin kysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa. Jonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.

Kamillan seikkailu.

Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa. Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän oli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa, kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä ajassa asia olisi voinut tapahtua.

Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista, kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin kohteliaasti lausui: -- anteeksi, täti hyvä! -- joita lausetapoja siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.

Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.

Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri koko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin Puttosenkin, -- rengin -- vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla malttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka kävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä heittää.

-- Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? -- huudahti Kamilla, kun kuuli nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että minun piti olla kotona kello yhdeksän.

-- Elä huoli, minä saatan sinua, -- lohdutti Perpetua. -- Jos juoksemme aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! --

Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.

Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!

-- Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan saattamasta! Portti on auki... eikä, odotahan hiukan, elä mene! Perpetua, mitä minä teen! -- Portti on kiinni!

-- Etkö saata kolkuttaa?

-- Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!

Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa heille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja he katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate äkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti kourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti, kyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä. Ajuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa, siinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa, ennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot näkyivät ikkunassa.

-- Spirea! -- huusi Kamilla hiljaa.

Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin käärittynä tirkisti ulos.

-- Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?

-- Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.

-- Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta...

-- Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan...

-- Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, -- anna minun _koettaa_ tulla ikkunasta... ei, se on liian korkea... mitä minä teen? Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli... sukkelaan, sukkelaan, joku voisi tulla...!

Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä. Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi seisoalleen tuolille.

Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka tavallisesti oli kekseliäs: -- nytpä tiedän keinon! -- asettui polvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: -- kas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!

Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli. Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta, katkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka putosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli valitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään ikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen tuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten uudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen avuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni ja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli tätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas Perpetualle: -- no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!

Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.

Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.

Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti: -- mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! --

-- Mikä on? -- kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.

-- Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!

-- Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui nousemaan vuoteelta.

Kirje kuului:

"Neiti Konkordia Tilhinen.

Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin asuntonne läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka nähtävästi tekivät merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa talossanne asuvalle. Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas keskustelu alkoi, jota en kuitenkaan kaukaisuuden tähden voinut kuulla. Sitten laskettiin alas ikkunasta joku esine. Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja käännyin poliisia hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla. Samassa huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle ikkunasta, jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa, arvattavasti saaliin kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin paikkaa, jossa rikos oli tapahtunut, en löytänyt mitään paitse nämä kaksi esinettä, jotka minun täten on kunnia lähettää Teille, toivossa että ne voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.

Erinomaisella kunnioituksella nöyrimmästi

_Eusebius Pilleri_ D:r Pharmacie.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut kääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, -- mitä tämä merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka... ja hattu... mies ei varmaankaan ole aivan täyspäinen!

-- Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana miehenä, -- keskeytti Dea täti painolla.

-- Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, -- intti Dika täti, -- Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet...?

-- Niin, olisihan edes Mobelle herännyt...

-- Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole ikinä rehellisesti tapahtunut.

Dea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti päätään. -- Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa vaan lapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, -- lisäsi hän miltei itkien.

-- Tässäpä ei auta nyt itku, vaan _toimia_ tässä täytyy, -- vastasi Dika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan alushameensa nauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja Katrin saattamana kaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia, herätti niitä, jotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat päälleen. Murtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen, Eufrosynen ja Fritz Amatuksen sydämet sykkivät iloisesta odotuksesta. Mutta kun Spirea ja Kamilla vihdoin pääsivät selville asiasta, kohtasivat heidän katseensa toisiaan. Spirea näytti olevan pahoillaan, Kamilla lensi tummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.

-- Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.

-- Sitä ei _sinun_ tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut tunnustaa! -- vastusti Kamilla kiivaasti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti sanojaan, sillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi anteeksi, suuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: -- sinäkin siis luulet minua syylliseksi... valhettelijaksi ja pettäjäksi...?

-- En, en, -- huusi Kamilla tuskallisesti, -- en ole sitä koskaan uskonut.

-- Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, -- päivitteli Dika täti, puhuen oven takana Miinalle.

-- Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta -- entä tuolinjalka? Ja ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan todellakaan ole kuullut mitään melua tänä yönä?

Hän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä, hattu toisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika tädin, joka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä, tämmöisessä tilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat katseet saivat hänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika tädin luo ja tunnusti koko asian.

-- Nyt täytyy minun istautua, -- sanoi Dika täti, puoleksi huvitettuna puoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta uutisesta. -- _Sinä_ sinä ja Pernilla olette siis...

-- Perpetua, täti kulta, -- oikaisi Kamilla.

-- Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin, polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla...

-- Perpetua, hyvä täti!

-- Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti...

-- _Perpetua_ on hänen nimensä, täti rukka.

-- Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa...? Se on todellakin niin kuin Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä edesvastaus.

Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:

"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.

Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä kunnioituksella

Konkordia Tilhinen."

Päivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan hauskasta seikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja salaa pistänyt paperin Kamillan lautasen alle.

-- Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, -- irvisteli Kasse. -- Jospa olisi tullut poliisi vastaan...!

-- Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.

-- Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna ilmoitus Hufvudstadsbladetiin, -- arveli Dika täti silmää iskien.

-- Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, -- huokasi Dea täti.

Kamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa määrin oli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta katseli jokainen ja paljon naurua se herätti.

Epäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi valkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin henkilön läsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin pimeys.

Kaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja surumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat he kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat häntä. Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni hän ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus vaipui hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä surullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!

Myöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut apteekkari Pillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa persoonassaan tuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha, siristelevät mutta suopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään. Spirea istui salissa läksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen huoneessa kuulusteli Eufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta syystä myös vetäytynyt sinne kirjoineen karttoineen.

Kun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi häntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti kirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni käskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea apteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti askeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle kättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: -- kas, neitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja...

Äkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi jatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen huoneeseen, ja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia salaperäisin sanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla ventovieraan herran kanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla ihmeitten tekijän kanssa? Oliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi ritarillisen sydämmensä käyvän levottomaksi. Mutta ei _hän_ kaikessa tapauksessa tahtoisi urkkia Spirean salaisuuksia.

Kaisaniemellä.

Eufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona leivotuita mesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä lauantain iltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja mäet Kaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui hän luokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja Kamillaa mäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut lähtivät iloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti, jokainen vetäen jälessään "Mustia", "Pelleä" tai "Kettua" tai mikä minkinnimistä kelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku toisella käsivarrella ja toisella veti hän kelkkaansa "Iloa", joka oli hiukan ruostunut kesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.

Mäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt muutamia lyseolaisia.

-- Hyi, kuinka ikävää! -- huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän hakea itsellemme toinen mäki.

-- Eikö mitä, tämä on kaikista paras, -- sanoi Eufrosyne, -- sovimmehan nyt täällä poikain kanssa.

-- Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, -- ihmetteli Selma.

-- Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he mennä tiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme syömään.

Eufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen paikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi kelkalle ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet sinkoilivat ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset sirosti poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko ruumista tärisytti nopea kulku.

Ei huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä kohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan. Mutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta tyttöjen tai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä tarjoutui vetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen nosti maasta Annin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen hänelle. Kolmas ajoi Selman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli melkoisen suuri nenä ja huusi hänelle samassa: -- tehkää hyvin ja kääntäkää pois nenänne, että pääsee sivuamaan!

Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin taitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien, hurraavien toverien seuraamana.

Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.

-- Nytpä vasta kummia nähtiin, -- huudahti Kamilla, kun Effi punaisena ja hengästyneenä palasi ajosta. -- Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?

-- Ei ole hätää, -- vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto vähitellen pääsivät voitolle, -- minä sidon pienen huivini päähän.

-- Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin...

-- Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin lohdutamme itseämme mesileipäsillä.

Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen ympärillään.

-- Sinäpä et ole milläsikään, -- tuumasi joku tytöistä. -- Jospa se olisi ollut _minun_ uusi lakkini, niin itkisin harmista.

-- Ja se se sitten auttaisi, -- nauroi Effi. -- Minäpä sanon teille, etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä poliisikamarille ja ilmoittaa asian.

-- Poliisikam... puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. -- Kenenkä kanssa?

-- Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. -- Ja Eufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. -- Meidän täytyy lähteä nyt, että ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla kotona kello seitsemän.