Part 2

Oli ruvettu makuuvaunuihin. Kaikki olisikin käynyt oivallisesti, jos vaan olisi ollut tilaisuutta jossakin seisahtua ja syödä aamiaista tai päivällistä -- neljää ruokalajia ilman mitään kiirettä niinkuin kotona Kaipiaisissa. Mutta se oli totta -- olihan nyt yö. Lapset koettivat siristellä silmiään että ne pysyisivät auki, ja tuijottivat ulos pilkkopimeään, jossa kipinät lensivät kuin lumihiuteet siellä kotona talvella. Angelika koetti kattolampun himmeässä valossa purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan, mutta tungos ja täriseminen olivat niin kauheat ja vastustamattomasti nukuttavat, että kynä putosi hänen kädestään ja öiset ajatukset muuttuivat miellyttäviksi unelmiksi kalkkalokäärmeistä ja tanskalaisista ritareista. _Lyon'issa_ levättiin yksi päivän, syötiin biffia ja peseydyttiin puhtaiksi. Kasse ja Masse, jotka olivat istuneet vaunujen ikkunassa ja saaneet päällensä kivihiilisavua ja pölyä, näyttivät mustilta murjaaneilta ja niitä täytyi ankarasti hieroa saippualla ja sienellä, ennen kuin vähänkään vaalenivat jälleen.

Pappa meni ulos salaperäisillä tuumilla ja toi kotiin silkkimekon mammalle, silkkiset kintaat Angelikalle, kaularusetin kullekin pojalle sekä pienen päivävarjon Eufrosynelle. Täytyihän sitä jotakin olla muistiksi silkkimatojen maasta.

Sitten taas ajettiin koko päivä ja koko yö, ennenkuin seisahduttiin Genuaan. Pappa meni tupakan poltto-vaunuihin, muut kaikki saivat olla naisina. Päivä kävi pitkäksi. Mamma nukkui. Angelika väliin luki "Redclyffen Perillistä", väliin kirjoitti päiväkirjaan. Eufrosyne vinkui yhä: "mitä minä teen? mitä minä teen?" kunnes kapalolapsi tehtynä mamman isosta huivista, nenäliinasta ja toisen veljen palttoosta vaati hänen äidillistä huolenpitoaan.

Genuaan saavuttiin kello 7 j.p.p. Nythän papan piti tulla korjaamaan aarteensa, jotka maltittomina tunkeutuivat vaunujen ovelle.

Minuutit kuluivat, vaan pappaa ei näkynytkään. Täytyi malttaa mieltä. Mutta aika vieri, minuutit kasvoivat jo puoleksi tunniksi, -- ehkä pappa harjoitteli ranskan kieltä jonkun viehättävän ranskalaisen kanssa. Odotussali tuli aivan tyhjäksi, eikä pappaa vieläkään näkynyt. Silloin kävi mamma todenperään levottomaksi. Hän meni ulos asemasillalle ja kääntyi kaikkein kohteliaimmalla hymyllään erään rautatieherran puoleen: -- soyez bien e cherchez mon homme qui... qui -- Mutta sitten hän sotkeutui ja herra pudisti päätään merkiksi, ettei ollut ymmärtänyt yhtään sanaa. Angelika koetti käyttää säännöllisintä kouluranskaansa, mutta ihmiset eivät täällä olleet parempia kuin meidän rautatietyömiehet siellä kotona, he eivät ymmärtäneet sanaakaan ranskaa.

Mikä nyt neuvoksi? Kasse ehdoitti että hän menisi pappaa hakemaan, mutta mamma tarttui säikähtyneenä hänen korvaansa, peläten että hänkin häviäisi. Masse itki ja Angelika, jonka mielestä todellisuus nyt oli yhtä romantillinen kuin "Perillisessä", toivoi itsekseen että tuo tanskalainen ritari vielä kerta esiintyisi pelastavana enkelinä.

Kun ei kukaan heitä ymmärtänyt eivätkä hekään ketään ymmärtäneet, menivät he vihdoin odotussaliin kaluineen kampsuineen ja istuivat siellä synkkiin mietteisiin vaipuneina papan katoamisen johdosta.

Katsokaamme nyt minne oli joutunut perheen pää, joka oli kiivennyt tupakanpoltto-vaunuihin, saadaksensa rauhassa polttaa sikaria ja lukea Figaro'ta.

Siellä ei silloin sattunut olemaan ketään. Pappa Tähtinen tunsi sydämmensä kevenevän useilla myriagrammeilla, kun huomasi itsensä yksinään sanomalehtensä ja sikarinsa kanssa. Hän nautti kumpaisestakin, nautti nauttimistaan -- kunnes puoleksi nukkui. Eräs konduktööri meni vaunun läpi, sanoen jotakin, jota hän ei käsittänyt. Pappa hymyili ystävällisesti unessa ja sanoi umpimähkään: eh bieng! Sitten nukkui hän oikein sikeästi, sillä samassa hiljeni kaikki hänen ympärillään ja kävi niin rauhalliseksi ja suloiseksi.

Niin kului joku tunti, ennenkuin hän aivan sattumalta heräsi. Ihmetellen minkätähden aurinko ei ollut noussut, hoiperteli hän muutamia askeleita eteenpäin pimeässä, ja muisti samassa, että rautatievaunuissahan hän olikin. Hän sai oven auki, ulkona oli yhtä pimeä. Missä ihmeessä hän olikaan? Ja juna oli seisahtunut! Hän ei käsittänyt mitään. Vihdoin raapasi hän tulta tulitikulla, valaisi sillä ympäristöä ja huomasi kauhistuksekseen, että hän useiden vaunujen ja koneiden kanssa oli sulettu erääseen pimeään liiteriin. Paikalla juolahti hänen mieleensä hänen turvaton perheensä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toinen oli, että mitenkä hän pääsisi tästä vankilasta. Hän koputteli, polki maata, huusi. Hän huusi niin kovaa, ettei ollut niin huutanut kuin poikana ollessaan. Vihdoin näkyi joku kuulleen häntä. Avain pistettiin lukkoon, ovi aukeni ja ulos hyökkäsi Saviniemen patruuna, puolikuolleeksi säikähtyneenä, raamuja käsissä ja kaulahuivirusetti niskassa. Hän selitti niin hyvin kuin vaan saattoi onnetonta tilaansa ja täytyi kärsiä se, että työmiehet makeasti nauroivat hänelle. Enemmän liikkeistä kuin sanoista ymmärsi hän nyt, että ne vaunut, joissa hän oli istunut, olivat tulleet irroitetuiksi muista sekä että juna oli vienyt hänen "naisensa" Genuaan. Vasta puolen tunnin kuluttua piti seuraavan junan lähteä. Siinä hän sitten meni ja löysi omansa epätoivon viimeisellä asteella sekä koetti sitten lohduttaa heitä ja itseään hyvällä kupilla teetä Genuan parhaimmassa hotellissa.

Seikkailu oli kuitenkin tehnyt perheeseen niin pahan vaikutuksen, että päätettiin heti seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Genuan ja Pisan välillä oli niin monta tunnelia, että Kasse rupesi niitä sormillaan laskemaan. Mutta kun hänen kymmenen sormeansa eivät riittäneetkään, otettiin Massen avuksi ja kun nekin loppuivat, täytyi Angelikan ottaa esille paperia ja kynä. Laskettiin niin että päät olivat mennä pyörälle ja vihdoin kirjoitti Angelika kauniilla käsialalla päiväkirjaansa: 15:s p. Marr. Näimme me 96 tunnelia Genuan ja Pisan välillä.

Poikien paraita huvia oli ääneen lukea asemapaikkojen nimet. Eräänä päivänä tavasi Kasse silmät teekupin kokoisina: B-o-r-g-o...

-- Borgå! -- Porvoo! -- huudahti Masse ihmeissään. -- Mamma, täällä on Porvoo Italiassakin! -- Saaneekohan täällä edes ostaa Porvoon tipoja [pieniä vehnäsiä]? -- huokasi mamma, jonka mieleen juohtui lämmin puolipäiväkahvi kotona Helsingissä, paksu kerma oman lehmän maidosta ja mainioita "tipoja" Brondin'ista.

Jonkun ajan kuluttua lähestyttiin taas asemaa. Konduktööri meni vaunujen läpi ja huusi: _Kervo!_

-- Kervo! -- riemuitsi Kasse. -- Pappa, pappa! Ikään tulimme Porvoosen ja nyt olemme Keravalla! Heillä on Kervo Italiassakin.

-- Silloin varmaankin on junan muutos, -- sanoi pappa, joka hätääntyneenä heräsi lyhyestä unenpätkästä. -- Mutta näkyväthän ne kirjoittavan sitä C-e-r-v-o. Voimme siis olla rauhassa. -- Ja niin saapuivat matkustajamme pitemmittä mutkitta Pisaan.

Angelika kiiruhti sanomaan Pisan kallellaan olevasta tornista, josta hän oli lukenut koulussa. Hänen selityksistään ymmärsivät Kasse ja Masse tornin semmoiseksi kuin Eufrosynen rakentamat tornit lastenkamarissa, jotka välttämättömästi kaatuivat, kun olivat jonkun korkeus-määrän saavuttaneet. Pojat kieltäysivät sentähden seuraamasta vanhempia ylös torniin, siksi kunnes pappa juhlallisesti vakuutti ei mitään vaaraa olevan pelättävissä. Pojat nolostuivatkin sitten aika lailla, kun huomasivat, että olivat päässeet tähän torniin yhtä onnellisesti, kuin jos olisivat nousseet Nikolaikirkon portaita Helsingissä.

Florenzissa tapasi perhe koko joukon ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia. Angelika tuli hyvin hyväksi ystäväksi erään nuoren tanskalaistytön kanssa ja Boboli-puutarhassa he tekivät ikuisen ystävyyden liiton eräänä iltana, kun satakieli lauloi ja kuuvalo loihti timantteja puihin ja pensaihin.

Kasse ja Masse panivat suurimman arvon kilpa-ajoihin Kasinossa. Hei, kuinka siellä lensivät nuo ruseteilla kaunistetut hevoset! Kuinka sanomattoman onnellisia olivat englantilaiset jockeyt, jotka ajoivat pieniä leikkivaunujaan, niin että pöly vilisi heidän ympärillään. Kasse ja Masse tunsivat palavan halun päästä tallipojiksi Florensiin.

Mutta eteenpäin sitä vaan mentiin. Kun tultiin Bolognaan, satoi rankasti. Asemalla huusivat eri hotellien omnibus-ajajat kilvan, itsekukin ylistäen omaa hotelliaan. Kaikkein kimakammin huusi "Albergo Pellegrino" ja Kasse ja Masse, jotka pitivät tätä nimeä erittäin ihanana, houkuttelivat pappaa kiipeämään Pellegrinon omnibukseen. Hotelli oli pieni, likainen ja kallis ja mamma rupesi voimaan pahoin öljynsekaisesta ruuasta ja sade yhä jatkui, jonka tähden pappa jo seuraavana päivänä osti matkaliput Venetiaan.

Mamma rukka oli yhä kipeä ja koetti parantaa itseään "Hjärnes testamente"-rohdolla, jota papalla oli mukana kotoa. Eufrosyne oli sinä päivänä hyvin kiusallinen ja hänen suunsa jauhoi lakkaamatta kuin mylly:

-- Mamma, mitä tuo on? -- Mamma, saanko karamellin? -- Mamma, mitä tekee tuo ukko? -- Mamma, mitä me saamme päivälliseksi? -- Mamma, minkätähden ei kasva appelsiinia Kaisaniemellä? -- Mamma, saako Masse kovertaa reikää Kassen saappaaseen? -- Mamma...

Angelika, joka Bolognassa oli ostanut uuden päiväkirjan, jonka kannessa oli teräksestä tehty palava sydän, luopui huoaten aikomuksestaan alottaa sitä jollakin runollisella kyhäyksellä ja rupesi pientä siskoa hoitamaan.

Venetiassa vastaanotti perhettä mitä ihanin kuuvalo, mutta he pitivät enemmän ponnistimilla varustetuista matrasseista ja illallisesta teen kanssa. Siis hotelliin.

-- Vossikka! -- huusi pappa.

-- Vossikka! -- kertoi Angelika.

-- Vossikka! -- vinkuivat Kasse ja Masse.

Mutta vossikkaa ei näkynyt. Yltympäri näkyi vaan kanavia ja niiden kirkas, musta vesi kiilui kuuvalossa. Pitkiä kapeita veneitä näkyi kaikkialla ja niiden kulettajat tarjoutuivat huutaen ja kirkuen viemään matkustavaisia sinne, minnekä pyrkivät.

-- Täytyykö meidän nyt vielä tänä iltana lähteä vesille? -- huokasi äiti.

Pappa löi otsaansa. Eihän Venetiassa olekaan vossikoita, kun gondooli-veneitä vaan. Mikä siis neuvoksi, jos ei gondooli! Melkein samassa istui perhe jo gondoolissa, joka liikkui kanavaansa myöten ihanassa kuuvalossa. Eufrosyne itki hiljaa väsymyksestä, Kasse ja Masse ihmettelivät, Angelika oli haltioissaan. Pojat sotkivat alituisesti sanoja: _kanava_ ja _gondooli_ sekä puhuivat _kanavoista_ ja _gondooveista_. Olihan tuo Italia kummallinen maa! Ei vossikoita, ei prenikka-ryssiä [prenikka = venäläinen mesileipä], ei nekkumummoja! Entä Venetia sitten, jossa oli paljaita kanavia ja niillä soutivat gondooleissa!

Pappa voi joukkonsa Markustorille, jossa tarjosi heille glassia. Se maistui lapsista vieläkin paremmalta kuin Löfström'in sokurileivokset, vaikka tuuli oli kylmä ja he värisivät ohuissa ruudukkaisissa vaatteissaan. Pikku Eufrosynellä oli ilonsa kesyistä kyyhkysistä, jotka tuhansittain laskeutuivat alas Markustorille, jossa heitä ei häirinnyt ajo eikä kärrien pyörät. Ne söivät leipämuruja lasten käsistä ja yksi niistä piti Angelikan kukilla koristettua hattua ruusupensaana sekä istui siihen.

Seuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja "huokauksien sillalla". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen, alkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi huoata syvemmin ja kovemmin.

Kirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.

Roomassa 11 p. Helmik. 188-.

Rakas Rosamunda!

Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. -- Joulu-iltana oli meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja, eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui, ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa. Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.

Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä kummallisesta, joka minulle tapahtui.

Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa. _Giulialla_, -- se äännetään: Dschiulia, -- on ihan samanlainen tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi, neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja -- elähän mitä! -- palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden! En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, -- kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että se herra -- minä näet tunsin hänen nyt, -- niin etkö voi arvata... hän oli... tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän, joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.

Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään. Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan, on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; -- ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää siitä yhtä paljon kuin minä. -- Hyvästi, rakas Rosamunda, kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.

Angelika.

Tähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea katseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He kuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion. Papan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona, Angelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset muistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen koti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo kotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi riemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä tuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman silmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi marjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. -- Maljasi, mamma, maljasi, Angelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Eläköön! huusivat Kasse ja Masse, ja pikku Eufrosyne vinkui: eijäköön!

EDELLINEN OSA.

Tulo.

Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18... Seuraavana päivänä avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.

Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli täynnä hiljaista odotusta.

Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa neuloen.

-- Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa, -- nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin! Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä... Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin käännettynä!... Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin ja muistanut panna makkaraakin pöytään... ne voivat tulla vaikka minä hetkenä, lapset.

Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:

-- Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten pito tuottaa niin suurta edesvastausta!... Vaan täytyyhän sitä jollakin tavalla elää!...

Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa _seitsemää_ vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!

-- No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan, sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat, jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi. Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden kanssa... Kumma, etteivät jo ole saapuneet!

-- Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! -- arveli Amadea, heittäen aran katseen kelloon. -- Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja nuorempi kuuluu sepittävän runoja.

-- Tyhjää! -- huudahti Konkordia neiti iloisesti. -- Sitähän sinäkin teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua lahjakkaaksi. -- Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa... hys, nyt soitetaan kelloa! -- Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle, pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.

-- Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! -- huudahti Amadea niin säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän heidän hiljaiseen asuntoonsa... Minun täytyy muistuttaa Miinaa teekeittimestä. -- Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.

Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni, astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.

-- Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, -- sanoi Konkordia neiti sydämmellisesti. -- Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja mamma?

-- Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, -- vastasi luuloteltu Kasse. -- Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.

-- Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä tyttö! Missä on siskosi Syrena?

-- Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, -- kuului huurteisen moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.

-- Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!

-- Bom! -- oikasi mainittu nuori mies kumartaen.

-- Mitä! Joko taas sanoin hullusti? -- huudahti Konkordia neiti hämmästyneenä. -- Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. -- Oletteko pyyhkineet jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa päällysnuttuja varten, -- paikat ovat numeroidut, niinkuin näette -- minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.

Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat. Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun. Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.

Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä, näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata enää kimmota.

-- Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, -- miettivät lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä, kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?

Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti, että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa. Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut muistutuksia tehdä.

Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.

-- Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, -- vakuutti Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset poskensa ja pyylevät kätensä.

-- Kuinka monta joululahjaa sait sinä? -- kysyi Svante vierustoveriltaan hiljaa.

-- Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten neljätoista. Entä sinä?

-- Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20 markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.

-- Ohoh! -- huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti pöytäliinalle.

Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: -- Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa pöytäliinaa!

Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa. Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.

-- Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, -- nauroi Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen vuoteelleen pienen mustan hyppijän.

Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat lapset yksin.