Tähtisen perhe ja Tilhispesä

Part 11

Chapter 113,113 wordsPublic domain

Parasta lienee että tyhjennän matkalaukkuni täällä odottaessani... (Vaatesäiliö aivastaa.) Ptsi! Luulenpa että minulla on naapureita. Sitähän minäkin että Kalle Vinkvisthan asuu täällä seinän takana. (Koputtaa viereisen huoneen ovelle.) Hyvää päivää, Kalle! Hauskaa että ollaan naapureita! (Kuuntelee. Vihainen ääni mumisee oven takaa.)... Mitä?... Rouva Snabelinkö? Ompelijatar? Hyi, luulenpa että muutan täältä pois! Kalle asuu varmaan toisessa päässä! (Aukaisee matkalaukun. Liikutetulla äänellä:) Äiti, kun on pannut tänne niin monta valkoista kaulahuivia! Voi, sitä äitiä! Kuusi paria sukkia ja kaksi tusinaa nenäliinoja; panen ne tänne pöydälle etteivät tule pölyisiksi... Hirveän huono pöytä tämä, ihanhan se liikkuu... mutta eihän sitä pidä niin paljon vaatia. (Toinen nojatuoli -- kuiskaa: Svante! Svante katselee hämmästyneenä ympärilleen.) Kuului aivan kuin joku olisi sanonut Svante!... Olen vielä ihan höperönä matkan perästä... Täytyneekö minun viettää yötä tässä pienessä nojatuolissa... (Istuu Kassen päälle.) Tädit ovat varmaan hilanneet nämä kotiin jostakin huutokaupasta, nehän ovat löyhät selästä niinkuin minun latinalainen sanakirjani ja kumma kuinka istuin tuntuu luiselta! Vaan mitäpä se tekee, kunpa vaan kestänevät. (Asettuu istumaan Massen päälle, joka hiljaa murisee.)... Johan minä taas kuulin jonkun ääntävän, se on varmaankin Kalle, joka asuu tällä puolella. (Menee sen seinän luo, jossa vaatesäiliö seisoo. Effi nauraa.)... Ei nyt ole asianlaita oikein, korvissani soi niin kummallisesti tänään. (Kamilla viheltää. Svante kääntyy hämmästyneenä.)... No, tiesinhän että Kalle sittenkin on läheisyydessä... (Koputtaa seinään.) Kalle!... Etkö kuule että koputan? Ehkä hän nukkuu ja puhuu unessa, (Kuuntelee. Kasse korsaa.) Niinpä niin... sitäpä juuri arvelinkin. Sinä pöllö, joka et herää... (Rahi sattuu työntämään hiilihankoa niin että se kaatua romahtaa. Svante säikähtyneenä:) Kummitteleehan täällä, -- ihan kerrassaan kummittelee. Mutta olenhan minä ennenkin semmoisia nähnyt, kun asuin Lintumäen vinnikamarissa, enhän minä vähistä huoli! Olkaat vaan! (Ottaa vaatteita matkalaukusta ja asettelee niitä osaksi pöydälle, osaksi vaatesäiliön päälle. Vaatesäiliö huokaa: oi, nyt en jaksa enää! Svante taaskin kääntyy hämmästyneenä ja kuuntelee epäluuloisena seinän luona. Nuottipidin laskee nuotit putoamaan ja kallistuu niitä nostamaan.)

_Svante_: Ei, tämä alkaa tuntua ilkeältä... Jos en _tietäisi_, että tilhiläiset ovat toisella puolella taloa, niin... (Nuottipidin siirtyy juhlallisena eteenpäin, pöytä kumartaa, nojatuolit nousevat pystyyn, vaatesäiliö halkeaa kahtia, rahi ryömii esille nelin kontin.)... Kissa vieköön!... tilhiset ne sittenkin ovat. (Nipistää Kassea korvaan.) Kas niin, tuoleilla on korvat, nöyrin palvelijanne!

Nyt oli mahdotonta eläville huonekaluille enää pysyä hiljaa, nimittäin päällysten alla. Ne putosivat niinkuin kotelot perhosista ja esille ryömi seitsemän iloista tilhistä, jotka rähisivät ja melusivat paremmin kuin joukko nälkäisiä vareksia. Svante puristi heidän käsiään ja kiitti näytelmästä, -- se oli niin heidän kaltaistansa. Ja kun Dika täti tuli sisälle lampun kanssa, oli hän vähällä tukehtua, kun kaikki huonekalut yht'aikaa hyökkäsivät häneen.

Uusi salaisuus.

Dika täti istui eräänä syys-iltana ruokasalissa puolukoita puhdistamassa. Sitä tavaraa tarvittiin talossa paljon, sillä tilhit ovat niinkuin tunnettu on hyvin ahneita kaikenlaisille marjoille. Syysaurinko oli juuri piiloutunut vastapäätä olevan kivikartanon taakse ja Dika täti sytytti lampun ja istui kiikkutuoliin sukkakudin kädessä.

Huoneesta toisella puolella porstuaa kuului yhtä mittaa surullisia viulun ääniä ja joka kerta kun ne venyivät oikein pitkään "cadens'iin", huokasi Dea täti ja katsoi sisareensa.

-- Poika parka, hän on varmaankin onnettomasti rakastunut! --

-- Joutavia! -- vastasi Dika täti reippaasti, -- hän söi liian paljon kaalia päivälliseksi ja semmoisesta tulee huono tuuli. Kun minä nuoruudessani joskus tulin sille päälle, että rupesin tuntehikkaaksi, antoi äitini minulle aina aika paljon rabarberia ja se auttoi mainiosti. Mutta sinussa se oli synnynnäistä eikä siinä auttanut minkäänlaiset kotirohdot.

Tilhiläiset alkoivat vähitellen saapua ja asettuivat toimeen lampun ympärille. Vastustamaton voima veti heitä tavallisesti Dika tädin puoleen; hänen läheisyydessään oli ilma niin raitis ja virkistävä ja hänellä oli tavallisesti muutamia jyviä heille siroittaa. Effillä oli tapana sanoa, että Dika täti maistui kuin pihlajanmarjahilla, -- katkeralta niille, jotka eivät häntä käsittäneet, imelältä ja hyvänmakuiselta niille, jotka häntä useammin maistelivat.

Tällä kertaa ennätti Kasse ensimmäisenä illan päämaaliin: puhelutunnille lampun ääressä. Hän kätki jotakin selän taakse ja koetti asettaa niin, ettei tädit näkisi mitä hän puuhasi. Mutta Dika tädin terävä silmä oli kohta keksinyt salaisuuden: sukka ilman kantapäätä.

-- No, herra Kasimir, mitä sinulla on käsityönä tänään? -- kysyi hän armottomasti iskien silmää ja työnsi marjaruukun syrjään nähdäksensä paremmin.

Kasse näytti sukkaa ja teki surkean naaman. -- Tämän sain eilen huviretkellä, -- sanoi hän huoaten.

-- Varjelkoon, -- sinähän saattaisit pujotella pääsi sen läpi, sehän on kuin kanuunan aukko. Näytähän tänne! Sitä ei käy enää parsiminen, sinun täytyy neuloa siihen toinen kantapää.

-- Eikö sitä saattaisi pistää kiinni nuppineulalla? -- kysyi Kasse ja tunsi huolensa kevenevän. --

-- Miksei, -- nauroi Dika täti. -- Neuvoisinpa sinua kuitenkin ennemmin käyttämään sukkapuikkoja... odotahan, niin saat lainata minun.

-- Kasse parka, -- keskeytti Dea täti kiikkutuolilta, -- kuinka olet mahtanut kastua jaloista.

-- Ole huoleti, Dea, nyt ei ole satanut viikkoon.

Sillä välin kun Dika täti meni sukkapuikkoja noutamaan, pirahtelivat muut tilhit sisälle. Spireaa vaan ei näkynyt. Kun Masse sai nähdä marjaruukun, teki hän suuren hyppäyksen ilosta, joka saattoi Mobellen hiljaa murisemaan unissaan.

-- Puolukoita! tuli ja loimeus, puolukoita! -- Ja hänen pitkät sormensa sieppasivat sukkelaan itselleen marjoja.

-- Masse! -- varoitti Effi sisko.

-- Sinä voit saada vatsaväännettä, -- arveli Dea täti levottomana.

-- Tilaisuus tekee varkaan, -- puolusti Masse itseään. Minkätähden teillä ei ole kantta ruukussa.

Samassa palasi Dika täti puikkoineen ja otti huostaansa Kassen sukan, ja poika asettui miettiväisenä hänen viereensä oppiaksensa vaikeaa temppua neuloa sukkaan uutta kantapäätä.

-- Missä Spirea? -- kysyi Dika täti kääntyen. -- Onko hänellä läksyjä?

-- Ei, hän istuu pimeässä meidän kamarissa, -- vastasi Kamilla. -- Minä luulen, että hän on pahoillaan jostakin.

-- Voi, ehkä hän on kipeä, -- huudahti Dea täti säälien.

Dika täti nousi. -- Minäpä katson, -- sanoi hän ja meni kamariin Spirean luo.

Hän tapasi tämän pöydän ääressä istumassa, pää käsien nojassa. Kaasulyhty kadulla valaisi huonetta himmeästi.

-- Mikä sinun on lapseni! Oletko kipeä? -- Dika tädin käsi hyväili hänen tukkaansa.

-- En ollenkaan, rakas täti. Hiukan vaan säikähtynyt ja alakuloinen.

-- Säikähtynyt? Mistä? Etkö voi sitä minulle sanoa?

-- Kyllä, mutta en ole tahtonut sitä muille kertoa. Minua on ajettu takaa...

Dika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä säihkyvän.

... eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna porttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin hänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas tielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän saattaa minulta tahtoa? --

-- Ehkä sinä erehdyt, -- vastasi Dika täti rauhoittuneena. -- Ehkä se on vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.

-- Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.

-- Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?

-- Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi poispäin, kun minä katsahdin häneen.

-- Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä tulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä ole levoton lapseni, kukapa _sinulle_ tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule nyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.

Spirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun oli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut läsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa. Silloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita, ja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis tappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.

Näytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut sattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa. Ja tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä toiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen salaisuuden perille.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli Spirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi vanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan viihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten jaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin pienellä lapiollaan.

Päivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli jättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden ja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin ikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina väliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.

Spirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli ollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa. Hän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan ja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.

Lapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante tehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut; sukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki, mitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä antamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku aarteessa.

Sillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä. Muutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset kulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta. Alkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä. Spirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä erään toverinsa luo.

Hänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta kävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona auttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?

Sitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta ihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun tehtävän, jonkun päämaalin...

Mutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi sitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti! Nyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin pensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.

Hän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.

Alkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt kadulle, -- olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän se aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin hoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta -- miltä suunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin, kun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä vastaan.

-- Fritz, -- huusi hän hätäisesti, -- tule auttamaan minua Dan'ia hakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä... hän ei ole voinut kauas ennättää.

-- Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, -- vakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä luokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.

He menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli kirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta taloon hakien lemmikkiään.

-- Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset sukat? -- kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei, toiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.

-- Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, -- arveli hän kauhistuneena, muistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun kulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.

-- Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on ajettu? -- kysyi hän, itku kurkussa. -- Hänellä oli harmaat sukat ja punainen lakki... eikä... olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat punaiset ja lämmin palttoo ja... eikö poliisi ole häntä nähnyt?

-- Mikä poika se oli?

-- No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki hänellä oli...

-- Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä olivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!

Spirea ja Fritz palasivat nyt turhilta retkiltään. Pimeä oli saavuttanut heidät, kaasulyhtyjä sytytettiin ja suru sydämmessä täytyi heidän palata kotiinsa. Pullosen vaimo oli mennyt poliisikamarille ilmoittamaan asiaa.

Kotona säikähtyivät kaikki, kun kuulivat mitä oli tapahtunut. Tilhiläiset juoksivat alituisesti ikkunasta ikkunaan voidaksensa mahdollisesti kaasun valossa nähdä pientä paksua palleroista kotiin palaavan, ja he säpsähtivät, jos ulkoa kuulivat pienintäkin liikettä. Spirea raukka oli ihan epätoivossa. -- Sehän on _minun_ syyni, _minun_ syyni, -- nyyhkytti hän. Minkätähden en pitänyt hänestä parempaa huolta... Mutta minusta vaan näytti, että hän koko ajan oli minun rinnallani. En ymmärrä kuinka hän olisi päässyt portista kulkemaan, niin etten minä olisi häntä nähnyt... Voi, Dan'ia, voi! En _koskaan_ suo tätä itselleni anteeksi...

-- Rauhoitu nyt, tyttö parka, -- lohdutti Dika täti, -- joka kääntyi levottomaksi tytön äärettömästä surusta. Eihän se tarvitse olla mitään vaarallista. Varmaankin on Dan hiipinyt johonkin pihaan, ja siellä ovat varmaankin korjanneet hänet. Huomenna he ehkä ilmoittavat hänet poliisikamarilla ja sinnehän on Pullosen vaimo jättänyt meidän osoitteen. Elä itke, lapseni, _vielä_ siihen ei ole syytä.

Dea täti istui kiikkutuolissa ihan masentuneena. -- Olenhan aina sanonut, ettei tule kuin onnettomuutta, kun rupeaa vieraitten lapsia hoitamaan. Poika on kai aikoja sitten kuollut... tiesi missä hän löydetään...

-- Elä säikäytä lapsia, Dea, -- kuiskasi Dika täti, joka näki Effin ja Kamillan kauhistuneita katseita. Ääneen sanoi hän: -- en minä yhtään vielä ole toivottomuuteen vaipunut; ei lapset meidän aikana niinkään helposti häviä. Nyt on minun ehdotukseni, että me kaikki panemme koreasti maata, -- sinäkin Spirea kulta, -- ja huomenna lähdemme me miehissä etsimään pientä kananpoikaamme. Minä lupaan että saatte olla poissa koulusta, sillä minä ymmärrän, ettei kukaan teistä kuitenkaan voisi vastata opettajien kysymyksiin.

Hän nyykäytti päätään ystävällisesti ja tilhiset olivat hänelle hyvin kiitolliset. He olivat niin säikähtyneitä ja pois suunnilta, etteivät saattaneet edes läksyjään lukea.

Kauan aikaa sen jälkeen, kun Kamilla oli sammuttanut kynttilän, kuuli hän Spirean nyyhkyttävän eikä kumpikaan heistä voinut nukkua, ennenkuin aamupuoleen.

Tiedustelemisia.

Ensimmäisenä päivänä ei saatu minkäänlaisia tietoja Dan'ista, eikä toisena eikä koko seuraavalla viikolla. Dika tädin väite, ettei pieni poika niinkään helposti häviä, ei pitänyt paikkaansa, vaan päinvastoin poika oli kateessa, vaikka sitä uutterasti hakivat poliisit ja matammit ja tilhiläiset.

Tilhispesässä oltiin mitä raskaimmalla tuulella. Tilhit eivät oikein tahtoneet toisilleen myöntää kuinka alakuloisia he olivat, mutta se tuntui jo itse ilmassa. Dika tätikin, joka tähän saakka oli pysynyt reippaana, alkoi surkastua, kun eivät ilmoitukset, tiedustelemiset eivätkä muut puuhat auttaneet. Hän vaivasi aivojaan ajattelemalla etteikö löytyisi jotakin uutta keinoa vielä, mutta jota enemmän aika kului, sitä enemmän synkistyivät toiveet.

Olisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut ja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti, kuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että kaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta näkynyt jälkiäkään.

Tilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja harmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.

Varsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen kaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä sen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin huoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla oleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset täten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä kieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.

Eräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona. Oli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika täti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden ja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen, etteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin Dan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä eikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.

-- Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, -- arveli Kasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.

-- Ehkä he ovat päässeet jälille, -- tuumasi Kamilla.

-- Ei tässä jaksa enää odottaa, -- valitti Masse, -- minä menen heitä hakemaan. -- Ja samassa hän jo oli etehisessä.

Vaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät hyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.

-- Me olemme löytäneet hänet, -- sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.

-- Ainakin olemme jälille päässeet, -- oikaisi Svante, pyyhkien silmiltään hiestynyttä tukkaansa.

-- Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi...

-- Kertokaa, kertokaa! -- huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla, mutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.

-- Niin, -- alkoi Svante, -- me olimme matkoillamme tulleet aina Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä takaisin...

-- Kun kuulimme Dan'in itkevän, -- keskeytti Fritz surkealla äänellä.

-- No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se _hänen_ äänensä, -- oikaisi Svante jälleen, -- meistä vaan tuntui...

-- Ettekö nähneet häntä? -- kysyi Spirea levottomana, -- hänestä tuntui ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.

-- Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme...

-- Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, -- kehoitti Dika täti, jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.

-- Kyllä, -- jatkoi Svante, -- me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen, mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä ikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen jälkeen emme enää mitään kuulleet.

-- Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, -- lisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet kärsimättömyydestä.

Dika täti näytti miettivän, -- Minusta tuntuu, että teidän perustuksenne ovat jotenkin löyhiä, -- sanoi hän. -- Olisihan se voinut olla vaikka mikä muu lapsi.

-- Eikö mitä, -- vakuutti Fritz, -- _minäkö_ en tuntisi _Dan'in_ itkua?

-- Minustakin kuului se _aivan_ semmoiselta, -- vahvisti Svante.

-- Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, -- lausui Dika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään mahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten suinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.

Tilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat paikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello oli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan aamuun.

Dika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle retkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan, mutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva toivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät nähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.

Lähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin levoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää levolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä -- pitkää nenää.

Vähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. -- Tuossa on talo, -- sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. -- Juuri tämä ikkuna oli eilen auki.

Spirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua lemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.

Estääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle koputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna uutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä hyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.

Dika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.

-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten huoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet. pienen pojan.

-- Vai niin, vai niin, -- on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei joka talossa, -- vastasi vanhus ystävällisesti.

-- Ei se ollut tuhkarokko, -- sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo olivat tyhjään rauenneet, -- vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja kaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.

-- Sehän on hirveätä! -- huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä yhteen. -- Onko rouva ilmoittanut lehdissä?

Svante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi surullisen.

-- Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut liikkeellä.

Spirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli nyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen luulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin piilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?

-- Eilen, -- jatkoi Dika täti, -- kulkivat kaksi minun pojistani täällä ohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä lapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku pojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin luvannut tulla täällä käymään.

-- Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin pannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.

-- Kuka se Jaana sitten on? -- kysyi Dika täti,

-- Se on kissani, -- vastasi neiti ja houkutteli sitä luokseen. -- Se on niin ihmeen hyvä ja se kulkee aina niin minun perästäni...

-- Mutta kyllä se oli lapsen ääni, jonka me kuulimme, eikä kissan, -- vastusti Svante, joka tunsi, että hänen arvoansa loukattiin. -- Minäkö en osaisi eroittaa lapsen ääntä kissan äänestä?

-- No, sitten se varmaankin lienee ollut suutarin Kalle tässä viereisessä kamarissa. Vanhemmat ovat pahoja sille raukalle ja hän huutaa useasti.

-- Kuinka vanha hän on? -- kysyi Spirea, jossa viimeisen toiveen kipinä vielä eli.