Part 10

-- Elähän nyt, Masse, -- nyt olet julma. -- Spirea heitti häneen moittivan katseen. -- Minä ymmärrän, että Perpetua pitää paljon opettajattarestaan, mutta hänen sijassaan olisin minä ennen osoittanut sitä ompelemalla hänelle esiliinan kuin runoja sepittämällä.

Kamillaa näytti arveluttavan ja vähitellen täytyi hänen järkensä myöntää, että Spirea olikin oikeassa, ja nyt hän häpesi, että niin ajattelemattomasti oli paljastanut ystävänsä heikkouksia.

Muut koettivat kaikenlaisilla hauskoilla tempuilla lieventää hänen pahaa tuultaan, ja ilta kului siten yhtä hauskasti kuin tavallisesti. Vieno surumielisyys sekaantui kuitenkin iloon, olihan tämä taas viimeinen ilta pitkään aikaan, kun he istuivat näin hauskasti kaikki yhdessä.

Viimeinen ilta! Huomenna sai lähteä kotiinpäin ajamaan kulkusten helistessä ja täytetyillä matkalaukuilla. Poikain huone oli ääriään myöten täynnä saappaita, vaatteita, salaperäisiä kääryjä ja kaiken maailman roskaa. Svanten viulu pilkisti sokuritoppapaperista, -- laatikon oli hän sattunut rikki polkemaan. Luistimet, kirjat, lottopelit ja karamellitötteröt työnsivät toisiaan tuoleilta. Spirea lateli jo tavaroitaan matkalaukkuunsa; häntä auttoivat hyväntahtoisesti Fritz ja Masse, jotka alituiseen pistivät jos jonkinlaisia kääröjä siihen.

Dea täti käveli ympäri taloa hiljaisessa levottomuudessa. Hän vaan aavisti, etteivät lapset joutuisi valmiiksi, ja mitenkä hän sitten itse pääsisi Porvooseen, johonka häntä jouluksi oli kutsunut naimisissa oleva veljensä poika. Yhä enemmän hän vakaantui siinä luulossa, etteivät lapset joutuisi seuraavana päivänä lähtemään ja ettei hän ennättäisi pukujansa tarkastaa, eikä antaa Mobellelle tarpeellista joulukylpyä sekä että kaikki jollakin tavoin menisi myttyyn.

-- Spirea kulta, saanetkohan nyt kaikkea tuohon matkalaukkuun sopimaan? Ethän vaan pane musteastioita ylös alas vaatteiden väliin? -- Mitenkä nyt joudut valmiiksi koulun juhlaan lähtemään?

-- Kyllä minä valmiiksi joudun, hyvä täti, -- vastasi Spirea iloisesti. -- Pojathan auttavat minua. Kamillalla ja Effillä on melkein kaikki jo sisään pantu, ja minä puolestani lupasin auttaa poikia, koska tiesin saavani puolta enemmän sopimaan matkalaukkuihin kuin he.

-- Sen kyllä uskon. Mutta elähän nyt, Spirea kulta, liian paljon itseäsi vaivaa. Tulet sitten kipeäksi huomiseksi, etkä pääse lähtemään. Spirea hymyili. Dea täti aina ajatteli tauteja. Milloinkahan sitä piti olla vakaa ja rohkea ja reipas, jos ei kotimatkalle valmistaessa! Rakas koti! Hän katseli mielihyvällä niitä pieniä kääryjä, joita hän oli pannut sisälle, joissa oli joululahjoja ja joita oli ollut niin _hirveän_ hauska valmistaa. Siellä oli rahin päällys äidille, tohvelit isälle, kintaita ja tinasotamiehiä Knuut'ille ja ohjaksia sekä Noakin arkku pikku Seb'ille. Ja nyt saisi taas olla hänen hevosenaan! Hän oli vielä sievempi kuin Dan, olihan hän hänen oma pieni, pystynenäinen veikkokultansa.

Dan tuotiin ylös jäähyväisille. Hän oli punaposkinen ja iloinen sekä ojensi käsiään heille kaikille. Tilhiläiset antoivat Pullosen vaimolle koko joukon pieniä kääryjä Dan'ia varten ankarasti varoittaen, ettei niitä saisi Dan'ille näyttää, ennenkuin joulu-iltana, eikä puhuakaan niistä. Hyvin ikävältä tuntui sanoa Dan'ille jäähyväiset. Mutta tämä nuori herra otti asian hyvin kylmäkiskoisesti, löi nyrkillään suoraan Massen nenään ja raapasi Kamillaa, niin että hänelle tuli raamu otsaan, Mutta kaikki Dan'in teot otettiin mielihyvällä vastaan.

Me saamme joululahjamme näin edeltäpäin, -- nauroi Kamilla. -- Odotahan sinä veijari, kun takaisin tullaan, niin puristan sinut kuoliaaksi.

Päivällispöydässä puhuttiin enimmäkseen joulusta; tytöt melkein unhottivat, että heillä oli edessä jotakin niin tärkeää kuin joulujuhla.

-- Minä olen pyytämällä pyytänyt isältä polkupyörää, -- sanoi Fritz Amatus suu täynnä potaattimuhennusta.

-- Rakas lapsi, sinä taitat sillä jalkasi, -- varoitti Dea täti.

-- Ja minä suurennuslasia, -- sanoi Kasse, -- joka piti luonnontieteistä. -- Ensi syksynä laitan minä näyttelyä corabus'eille ja hämähäkeille.

-- Minä olen houkutellut itselleni ilmapalloa, -- maiskutteli Masse, -- semmoista, jonka näimme Köpenhaminassa. Hei vaan...!

-- Jumala varjelkoon meitä, Max! -- huudahti Dea täti kauhistuneena. -- Etkö ole kuullut, että ilmapallot tavallisesti tarttuvat puihin tai putoavat järviin tai lentävät suoraan ylös kuuhun...

-- Kuuhunko! Sitä innokkaammin haluan nyt tästä lähtien sitä. Ajatteleppas, Dea täti, kuinka huokealla sinä pääsisit matkustamaan minun kanssani! Evästä vaan tarvittaisiin matkalle! Hei, me menisimme aika hurakkaa aina ukon luo kuuhun ja hänen akkansa luokse myös!

-- Entä mitä Svante itselleen tahtoisi? uteli Kamilla.

-- Minä tahtoisin... tahtoisin...

-- Pasunaa! -- liitti Masse. -- Viulina paralla on ääni painuksissa, niinkuin useasti suurille laulajattarille tapahtuu, ja nyt aikoo Svante ruveta pasunaa puhaltamaan.

-- Hiljaa sinä! Minä toivosi itselleni -- _kangaspuut!_ -- Viimeinen sana tuli ikäänkuin väkisin Svanten kurkusta.

-- Mitä maailman ihmeitä! -- Kangaspuut?! -- Masse heitti lusikan maitoonsa, niin että tirskui ylt'ympäri ja sai moittivan silmäyksen Dika tädiltä.

-- Niinpä niin, kangaspuut! Minusta on kutominen hauskaa ja Spirea luulee että minulla on siihen taipumusta. Minä olen kutonut pölyliinoja Lintumäen Saara-tädille.

-- Voi, Svante kulta, kudo minulle silkkimekko, -- vinkui Kamilla.

-- Ja minulle doffelipalttoo, -- Effin ruskeat silmät vilkkuivat veitikkamaisesti. Svante oli nimittäin joku aika sitten tiputtanut hänen palttoohonsa rikkihappoa, kun hänen piti koettaa saada pois muutamia käsniä kädestään. Ja hädässään oli hän silloin vakuuttanut antavansa hänelle uuden sijaan.

-- No, no, kunhan vaan hiukan odotatte, -- vastasi Svante hyvillään. -- En minä ota syykseni, jos ette saa mitä tahdotte.

-- Minä nimitän sinut hovikutojakseni, -- lausui Masse juhlallisesti.

-- Ja minä tilaan tusinan nenäliinoja semmoisilla reunuksilla, joita ei voi hävittää, -- liitti Fritz Amatus, joka syksystä saakka oli hävittänyt vaan kahdeksan nenäliinaa.

-- Mitä, hävitätkö sinä reunuksia? -- nauroi Kamilla. -- Meidän täytyy tästä lähtien ommella kiinni Fritz'in nenäliinat yhdestä nurkasta, niin etteivät pääse putoamaan.

-- Mutta nyt on kello kohta neljä, -- sanoi Dea täti levottomasti, kun koko seurue lörpötteli, niin että unhottivat syödä. -- Tulette liian myöhään joulujuhlaan.

Lusikat liikkuivat vähän aikaa suiden levätessä. Sen jälkeen syöksyivät kaikki paikoiltaan ja kiiruhtivat ulos. Tytöt menivät joulujuhlaan. Pojat juoksivat eteläsatamalle kuluttamaan siellä viimeiset rahansa kelkkamäessä. Sitten tulivat he kotiin ja panivat maata jo kello puoli yhdeksän.

Seuraavana aamuna olivat huoneet hiljaiset ja tyhjät ja Miina vuodatti kyyneleitä keittiössä. Dea täti käveli huoneesta huoneeseen hylätyn äidin tavalla, Mobellen seuraamana, joka riiputti korviaan ja näytti surumieliseltä. Dika täti keräili kaikenlaisia pikkukatuja, jotka makasivat siellä täällä, muistuttaen hänen seitsemästä iloisesta tilhistään. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka hänen vanha sydämmensä oli sulanut siitä päivästä, jolloin he ensi kertaa pujahtivat hänen huoneeseensa.

Tilhiläisten "aprillinarraaminen".

Oli 31 päivä maaliskuuta. Dea täti palasi päivälliselle oltuansa kahvilla ruustinna Fjäderholmin luona. Hän oli punainen ja hyvin toimessaan ja veti päivällispöydässä pienen punaisen sahviaanisen kukkaron taskustaan.

-- Ajattelepa, Dika, tämän minä löysin Abrahamin kadulla ihan jalkojeni juuresta! Ja siinä on 115 markkaa ja 97 penniä. Voitko ajatella moista kummaa!

Massit ojensivat kaulansa ja Fritz Amatus pyysi saada katsella löytöä.

-- Kuinka hauskaa, täti! -- huudahti Kamilla veitikkamaisesti, -- nyt on sinulla varaa kutsua meitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.

-- Taivas varjelkoon! Pitäähän omistajan saada omansa, arvaathan sen. Nyt on sanomalehdissä ilmoitettava asiasta.

-- No mutta, täti, -- Kamilla heitti Dea tätiin rukoilevan katseen ja tämä ei lainkaan huomannut veitikkaa silmäkulmassa, -- mutta, täti, voithan kuitenkin ottaa siitä _vähän_ löytöpalkaksi ja sitten pidät meille kestiä.

-- Lapsi kulta, lausui Dea täti arvokkaasti, se ei käy laatuun. Minä aijon jättää kukkaron takaisin omistajalle _ynnä sen kokonaisen sisällön_.

-- Vovoih! -- huokasivat kaikki pienet teeskentelijät. Dika täti pysyi levollisena.

-- Saanko katsella tuota aarretta? -- sanoi Masse, jonka aivoissa pyöri kaikenlaisia vallattomia ajatuksia.

-- Hm, onhan se "fiini"... kuusi osastoa, sata markkaa paperirahassa, jäännös hopea- ja vaskirahassa. Saatat nyt ottaa edes nuo kaksi ykspennistä. --

-- Masse, kuinka voit noin puhua...? Dea täti näytti loukkautuneelta.

Päivällisen jälkeen tunkeutuivat kaikki tilhiset Massien huoneeseen, yksin Spireakin oli vallattomalla tuulella. Masse johti puhetta:

-- Huomenna on ensimmäinen päivä huhtikuuta, mikä myös "aprilliksi" sanotaan! Ymmärrättekö yskän... Ilmoitus tulee lehtiin aamusella... meillä on kaikilla kuukauslupa... me pukeudumme valepukuihin... kumarramme ja vaadimme Dealta kukkaron. Osaammehan selvittää, minkä näköinen se on sekä sisästä että ulkoa.

-- Kyllä! kyllä! Mutta meitä on liian monta.

-- Effi on liian pieni ja Spirea ei osaa teeskennellä. Niistä kahdesta ei ole mihinkään, meitä tulee siis olemaan viisi vaan...

-- Minä olen ennen katselijana, -- tuumasi Svante.

-- Ei, sinusta tehdään kauppaneuvos, -- sinulla on semmoiset sääret. Ja Kassesta tulee ylioppilas. Kamilla ja Fritz muuttuvat ylhäisiksi naisiksi...

-- Entä sinä itse?

-- No, minä nyt sovin vaikka miksi, esimerkiksi näyttelijäksi.

Spirea lupasi auttaa pukemisessa ja kiire tuli jokaiselle hankkia sopivia vaatteita. Dika tädille uskottiin niinkuin ainakin koko salaisuus ja Spirea, joka hiukan oli pelännyt että hän ei suostuisi koko yritykseen, tuli iloiseksi, kun näki että Dika täti piti asiaa niin viattomana kuin se itse teossa olikin.

Pari tuntia myöhemmin tuli Kamilla kotiin tuoden muassaan ketunnahkaturkin, atlasilla päällystetyn, komean lakin sekä käsineet seitsemällä napilla varustetut. Effi oli hilannut kotiin Ella Melinderin sisaren nadon doffelipalttoon Fritz'ille ja Masse oli hankkinut kaksi hienoa turkkia itselleen ja Svantelle. Kasse sai tyytyä Svanten talvipukuun, joka ulottuikin hänelle kantapäihin saakka.

-- Onpa onni että Dea täti on lyhytnäköinen, muuten saattaisi tuntea napit Svanten palttoossa, -- sanoi Kamilla ihastuneena. -- Muista nyt, Kasse, että sinä olet köyhä ylioppilas, joka äskettäin on saanut isältään sisäänkirjoitetun kirjeen, joka sisälsi 115 markkaa 97 penniä...

-- Mutta eihän ylioppilailla ole punaisia sahviaanisia...

-- Joutavia, -- keskeytti Masse, -- olethan saattanut lainata sitä morsiameltasi.

Svante näytti oivalliselta kauppaneuvokselta muhkeassa turkissaan, jonka majavannahkainen kaulus oli nostettu korvia ylemmäksi, lakki oli otsaan painettu. Hänellä oli niinkuin Massellakin valeparta ja viikset, miehuuden edesauttamiseksi. Fritz Amatus oli sievä tyttö samettihattu päässä ja huntu silmillä ja Kamilla rikas rouva ketunnahkaturkissa ja kultaisissa rannerenkaissa.

Kun kaikki olivat puetut, pidettiin pari harjoitusta, jolloin Effi mainiosti näytteli Dea tädin osaa.

Illallispöydässä olivat tilhiset niin täpösen täynnä naurua, että vähinkin syy saattoi heidät nauramaan oikein sydämmen pohjasta. Dea täti oli vaipunut syviin mietteihin tärkeän ilmoituksen johdosta, joka oli oleva ensimmäinen hänen kädestään lähtenyt kirjoitus, joka tulisi painetuksi lehtiin.

Dika täti sitä vastoin iski silmää seurueelle, kun joku viittasi huomispäivään; häntä huvitti silminnähtävästi ja hän kuunteli hajamielisenä Dean valituksia.

Huomispäivä valkeni. Tilhiläiset koettivat kilvan narrata toisiaan mitä sukkelimmalla tavalla ja Effi riemuitsi, kun oli saanut Dika tädinkin juoksemaan sillä hätähuudolla, että kahvi kuohui hellalle.

Dea täti ei malttanut kahvia juoda, ennenkuin oli saanut "Hufvudstadsbladetin" käsiinsä ja sieltä lukenut ilmoituksensa. Hänestä oli melkein tuntunut niinkuin sensuurin pitäisi keksiä siinä jotakin vaarallista yhteiskunnalle ja kieltää koko numero ilmestymästä.

Neljännestunnin kuluttua soitettiin eteisen kelloa ja Effi toi sanan, että eräs herra tahtoi puhutella neiti Amadea Tilhistä.

Dea täti nousi; jännityksestä vapisevin polvin astui hän ulos saliin tukkansa silitettyään.

Pitkä, nähtävästi varakas herra, siniset silmälasit nenällä esitteli itsensä kauppaneuvos Svindelberg'iksi ja kertoi hävittäneensä kukkaron.

-- Niin -- vastasi Dea täti kohteliaasti, mutta varovaisesti, -- olen kyllä löytänyt erään kukkaron, mutta tehkää hyvin ja selvittäkää, minkä näköinen se oli.

-- Punasta sahviaania, kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97 penniä, -- kuului turkinkauluksesta.

-- Aivan oikein... kauppaneuvos on silminnähtävästi oikea omistaja, ja suurimmalla ilolla minun on kunnia antaa teille takaisin...

-- Pitääkö olla löytöpalkkaa?

-- Oi, ei -- pyydän... olen kaikeksi onneksi... aivan tarpeetonta...

Kauppaneuvos otti markan taskustaan, pani sen pöydälle, kumarsi ja meni.

Mutta ovessa sattui hän törmäämään yhteen hyvin lihavan rouvan kanssa ketunnahkaturkissa, ja tämä murisi jotakin "kömpelömäisyydestä" ja "epähienosta käytöksestä". Dea täti kiiruhti sovittamaan ja pyysi vierasta sisään astumaan.

-- Nimeni on Eudoxia Pepparstein, -- sanoi rouva ylpeästi, -- ja minä...

-- Minä ilmoitan sisarelleni, kiiruhti Dea täti sanomaan. -- Tehkää hyvin, istukaa.

-- Minä tulen ilmoituksen johdosta... Dea täti vaaleni.

-- Olen hävittänyt kukkaron...

-- Oliko se punainen? -- änkytti Dea täti,

-- Oli, 115 markkaa 97 penniä sisässä, kuudessa osastossa.

Dea tätiä vapisutti ikäänkuin horkassa.

-- Täällä oli ihan juuri kauppaneuvos Svindelberg, joka myös oli kadottanut kukkaron...

-- Ja hän sai sen? -- huusi Eudoxia äänellä, joka oli puoleksi tukehtunut naurusta, mutta joka Dea tädin korvissa kaikui kuin koston pasuna.

-- Enhän minä muuta tainnut, kun hän...

-- Mutta minun _täytyy_ sanoa, -- puhkesi rouva sanomaan ja nousi vihaisena, se on _todellakin merkillistä_.

Samassa ilmoitti Effi että kaksi herraa etehisessä kysyi Dea tätiä.

Tunteella semmoisella, kuin jos hänen olisi pitänyt mennä ukkosta piiloon, siirtyi Dea täti etehiseen, jossa häntä odottivat nuori keikari punottuine viiksineen ja suurine liikkeineen ja vaatimaton ylioppilas. Hän ei nähnyt, että ketunnahkaturkki hänen takanaan pyöritti Effiä kerran ympäri.

Keikari esitti asiansa: -- Olen lukenut erään ilmoituksen kukkarosta...

Ylioppilas virkkoi ujosti: -- Minäkin olen lukenut eräästä kukkarosta ja se on minun.

Dea täti raukka tunsi kurkkunsa kuivuvan.

-- Oliko siinä rahaa?

-- 115 markkaa 97 penniä, -- vastasivat molemmat herrat yht'aikaa.

No, tämäpä vasta jotain! Tuo kauppaneuvos oli varmaankin veijari. Hänen täytyi mennä Dikalta neuvoja kysymään. Vaan ennenkuin ennättikään lähteä, astui sisälle nuori kaunotar, päällysnutussa nahkareunus, silmällä sininen huntu, ja kyseli kainosti kukkaroa kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97 penniä.

Nyt oli Dea tädin mitta täynnä. Hän ei vastannut mitään neidin kysymykseen, hän hyökkäsi sisään Dikan luo, eikä nähnyt kuinka herrat etehisessä sulkivat kaunottaren veljelliseen syliinsä ja kuinka Effi sieppasi keikarilta toisen komean viiksen.

-- Dika, Dika, -- huusi Dea täti punaisena ja miltei itkien. -- En voi tätä enää kestää. Meidän täytyy lähettää poliisia hakemaan.

-- Mikä nyt hätänä, Dea kulta, kysyi -- Dika täti viattomasti. -- Onko Mobelle saanut hammastaudin?

-- Ei, mutta etehinen on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat tuota kukkaroa ja minä jo annoin sen eräälle. Voi, Dika, meidän täytyy heti lähettää poliisikamarille sana.

-- Ehkä sinä erehdyt, -- puhukaamme lähemmin noiden ihmisten kanssa.

-- Enhän minä erehdy, -- vastusti Dea loukkaantuneena, -- heidän pitää kaikkien saada 115 m. 97 penniä...

Kun tädit tulivat saliin, niin mitä saivatkaan nähdä? Kauppaneuvos, ketunnahkaturkki, näyttelijä, ylioppilas ja kaunotar syöksivät heitä vastaan, huutaen täyttä kurkkua: Aprillia! Aprillia! Aprillia!

Raskas taakka alkoi hitaasti vieriä Dea tädin sydämmestä -- kaikkihan hänessä kävi hitaasti -- ja aavistus asian oikeasta laidasta heräsi hänen mielessään.

Tilhiläiset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa häneen.

-- Dea täti, Dea täti, ethän vaan ole meihin suuttunut? Rakas Dea täti! Kiltti, hyvä, ihmeellinen Dea täti, etkö muista, että tänään on ensimmäinen päivä huhtikuuta? Et saa suuttua, kuuletko! Mobelle saapi kahvia vehnäsen kanssa, kun vaan et suutu.

Dea täti leppyi pian, eikä lienekään vielä ennättänyt suuttua. Itse teossa oli hänestä tieto siitä, että kaikki oli ollut vaan ilveilyä, niin suuri hyvä ja hän oli niin säikähtynyt, että hyvin vähän huomasi pilaa, jota hänelle itselleen oli tehty. Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä ja lempeästi vastasi hän kaikkien noiden kummallisten vieraitten hyväilyksiin. -- Hyi, kuinka minua säikähdytitte! -- virkkoi hän vaan.

-- Niin, täti hyvä, kyllähän me olimme hiukan ilkeitä tällä kertaa, -- lausui Kamilla katuvaisena, -- mutta et voi arvata, kuinka hirveän hauskalta se ensin meistä tuntui.

-- Minun oli koko ajan sinua sääli, -- vakuutti Masse, -- joka keksijänä tunsi hiukan omantunnon vaivoja.

-- No, eihän se nyt sentään ollut niin vaarallista, -- lohdutti Dea täti. -- Jälkeen puolen päivän kutsun teitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.

-- Ei, ei, ei, -- huudettiin innokkaasti. -- Me kutsumme sinua ja Dika tätiä ja Mobellea. Sinä olet kaikkein paras täti maailmassa Dika tädin jälkeen. Eläköön Dea täti!

Dika täti nyykäytti päätään lapsille omalla, luottamusta herättävällä tavallaan. -- Suo minulle anteeksi, Dea, että myönnyin lasten leikintekoon, arvasinhan minä, ettet sitä pahaksi panisi... Mutta nytpä kävi joku etehisen ovessa...

-- Se on eräs rouva, joka kysyy kukkaroaan, -- ilmoitti Spirea. Ja koko seurue purskahti iloiseen nauruun.

"Kun ei ole huonekaluja."

Ilveily I:ssä näytöksessä.

Kaikki olivat saapuneet paitse Svante. Tämä, joka kävi viimeistä lukukautta koulussa ja jonka tenttaamit kohta piti alkaa, oli pyytänyt saada eri huonetta, voidaksensa lukea häiritsemättä ja tädit olivat sentähden vuokranneet hänelle huoneen toisella puolella porstuaa. Fritz Amatus, joka tähän saakka oli asunut Svanten kanssa, oli saanut uuden toverin nimeltä Mikael Stubb, kymmenvuotias, viaton normaalikoululainen keltanokka.

Oli ilta ennen Svanten tuloa. Seurue istui illallispöydässä ja nautti olutjuustoa ynnä potaattihaudikkaita.

-- Onpa nyt koko harmi, -- huudahti Dika täti rypistynein kulmakarvoin, -- huonekalut Svanten huonetta varten saadaan vasta ylihuomenna. Siksi saa poika parka nukkua paljaalla lattialla ja istua turkkilaisten tavoin omilla jaloillaan, -- liitti hän hymyillen.

Dea täti ei huomannut leikin tekoa, vaan hämmästyi yhtä paljon, kuin jos hänelle olisi tarjottu viettää yönsä porttikäytävässä. -- Voi poika parkaa, kuinka häntä sitten paleltaa, -- ethän voine...

-- En, en, arvaathan minun leikkiä laskevan. Me annamme kantaa sinne rautasängyn ja tuolin, niin tulee hän toimeen ensi päivinä.

-- Minä annan hänelle kiikkutuolini ja yöpöydän, -- arveli Dea täti hyväntahtoisesti.

-- Ja minä vaatelaatikkoni, -- huudahti Kamilla innostuneena.

-- Ja minä annan hammasharjani, sillä sitä en kuitenkaan muista käyttää, -- huusi Masse, syrjästä katsoen Dea tätiin, joka oli sen hänelle joululahjaksi antanut.

Effi oli istunut hiljaa, mutta hänen vilkkuvista silmistään näkyi, että hän ajatteli jotakin kepposta. Kun keskustelu hiljeni, hyppäsi hän paikoiltaan, löi kätensä yhteen ja huusi: -- tiedänpä, tiedän mitä me teemme! Rakas, kulta Dika täti, sano että me saamme, se olisi niin hirveän hauskaa!

-- Eufrosyne on aina niin raju, -- huokasi Dea täti, -- joka jo luuli tuntevansa ukkosen ilman lähestyvän itseään.

-- Niin, minä olen keksinyt... että kun Svante tulee... ja hänen huoneensa on tyhjä, niin me... me laittaudumme huonekaluiksi, niinkuin siinä näytelmässä, ja asetumme hänen huoneeseensa... Hänhän tulee huomisiltana... me emme sytytä kynttilöitä, panemme vaan uunin lämmitä, ja hän, joka on niin lyhytnäköinen!...

Effi saattoi tuskin puhua naurun tähden ja muut tunsivat heti, kuinka suuremmoinen tuo aate oli. Dika tätikin lupasi auttaa. Dea tätiä peloitti, että jos Svante saisi hermokohtauksia säikähdyksestä, mutta mikään ei voinut hillitä vallattomuuden henkeä. Ilta kului valmistuksissa ja kaikki odottivat huomisiltaa suurella jännityksellä.

Puoli tuntia ennen Svanten tuloa alkoivat nuo elävät huonekalut harjoittaa osiaan; Dika täti oli arvannut, että taiteilijat muuten pian väsyisivät jaloista ja käsistä. Spirea, joka oli luotettavin, sai kunnian olla pöytänä. Hän asettui lattialle polvilleen, sai ison tarjottimen päänsä päälle ja pöytäliinan, joka peitti kaikki.

Kasse ja Masse rupesivat nojatuoleiksi. He istuivat kahdelle rahille pöydän kumpaisellekin puolen, ojensivat käsivartensa tuolin nojien näköisiksi ja saivat keltaisia puuvillapäällyksiä kasvoilleen ja kaikille jäsenilleen.

Kamillalla ja Effillä oli vaikeimmat tehtävät. Heidän piti olla olevinaan vaatesäiliönä ja asetettiin päät kumarruksissa vastakkain, -- käsillään nojasivat he tuoliin, joka oli ilman selkälautaa, ja heidät peitettiin tummanvärisellä isolla huivilla, joka pingotettiin niin, että se muodosti selviä kulmia ja nurkkia. Pieni kuvastin ripustettiin seinään sille kohdalle ja muutamia pieniä kaluja pantiin salvetille, joka peitti vaatesäiliön.

Fritz Amatus tehtiin nuottipitimeksi. Hän asetettiin rallille, hänen päälleen pujotettiin vanha musta hame, hän painoi kyynäspäänsä lujasti kylkiä vastaan ja ojensi kätensä, niin että niissä saattoi pysyä nuottilehti. Stubb'ista tuli rahi, joka vaatimattomasti kätkeytyi uunin luo.

Kun kaikki olivat asettuneet ja tuli leimusi uunissa, kuului Svanten soitto. Dika täti meni aukaisemaan. Hauska humina kuului huonekalujen joukosta, mutta äkkiä hiljeni kaikki. Etehisestä kuului seuraava keskustelu:

_Dika täti_: -- Kas tuossahan olet jälleen! Terve tulleeksi, poikani! Kuinka jaksaa viulusi ja kuinka sinä itse jaksat? Niinkuin näet, tulet nyt uuteen ympäristöön (aukaisee oven Svanten huoneeseen); kunpa nyt viihtyisit hyvästi!

_Svante_ (kumartaa): Kiitoksia paljon! Mitenkä voivat tilhiläiaet ja Mobelle ja Dea täti?

_Dika täti_: Hyvästi vaan, kiitos. Mobelle on kuitenkin saanut hammastaudin. Nyt menen ja lähetän Miinan tänne lampun kanssa. Astu sisälle ja nauti takkavalkeasta sillä välin. (Menee.)

_Svante_ (katselee ympärilleen): Vai niin... tämä on nyt siis ylioppilaskortteerini! Hiukan tyhjältä täällä näyttää, mutta kyllä huone silloin tulee täyteen, kun tilhiläiset tulevat käymään... Kas tuossa on nuottipihtini! Kuinka hyvä Dika täti on ollut, kun on muistanut viuluani. Mitähän nuottia ne ovatkaan panneet minulle tähän?... "Yksin", laulu pianon mukasoitannolla, tehnyt Collan... Menisin vaikka takaukseen siitä, että nuo ovat Kamillan nuotit.