Part 9

Myöskin Han-lin oli nähnyt vanhan Fan-hu-li-tsen plakaatit. Nyt tahtoivat hänen erinomaiset ystävänsä häntä, ryhmänsä etevintä miestä, ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin rahojen jakamiseksi oikealla tavalla. Pohdittiin asiaa. Han-lin vietiin vanhan Fan-hu-li-tsen taloon. Joukossa oli paitsi miehiä, sekä palmikottomia että palmikollisia, myöskin pieni sarja naisia, joista eräät olivat runoilijattaria. Kaikkia, sekä miehiä että naisia, mainittiin kirjailijoiksi, jopa runoilijoiksikin, sillä Kiinassakin mahtaa runoilija olla jo ammattinimi. Mutta seuraan oli tunkeutunut eräitä sellaisiakin, jotka eivät olleet kirjoittaneet vielä mitään, eivätkä jotkut ehkä aikoneetkaan juuri kirjoittaa, vaan joita heidän miehensä tai rakastajansa taikka rakastuneensa sanoivat runoilijattariksi, koska näet rakkaus vie kiinalaisilta järjen yhtä helposti päästä kuin europalaisiltakin. Nämä vaimoset taikka rakastajattaret puolestaan tahtoivat kovin mielellään lantteja vainajan säkeistä, ken lapsilleen, ken vaatteisiinsa; ja eräät heistä päästä runoilijan nimellä ehkä vielä keisarin hoviinkin ... hovinaisiksi, hovineideiksi, keisarin siniseen paviljonkiin: mikä kiinalainen kunnia.

Nyt vakuutti tämä runoilijain piiri vanhalle Fan-hu-li-tselle, että piiri sellaisenaan oli runoudelle tarvittava lautakunta. Fan-hu-li-tse ensin haukotteli; sitten mietti hän asiasta sen, että hän saisi joka tapauksessa lautakunnan muodostamisesta kunnian lisäksi kunnollisen palkkionsakin. Hän haukotteli uudestaan ja suostui parhaan harkintansa mukaan näiden sekä palmikollisten että palmikottomien ehdotukseen. Olihan Fan-hu-li-tse keisarin valtuutettu ja sai järjestellä asian ... ja jonkunhan se oli tehtävä.

Asia oli siis nyt järjestetty. Lautakunta jakoi inhimillisen järkensä ja tuntonsa nojalla rahoja enemmän tai vähemmän myöskin ystävilleen.

Mutta siitäkös nousi melske! Taivaan valtakunnassa oli muitakin kirjailijain hengenheimolaiskuntia kuin Han-linin. Erään sellaisen mainioin mies oli Kung-ki-tse, kotoisin Hei-lung-kiangista, entiskiinalaisuuden säteilevä edustaja. Pekingissä hän ei asunut, mutta nyt hän sinne riensi. Tällä kirjailijalla oli tapana ja etuna esiintyä hyvin kiinalaisena. Hän oli varsin pitkä ja paksu runoilija, aito-nankingin-nahkaisessa takissa; olipa hän antanut kynsiensäkin kasvaa yhtä pitkiksi kuin palmikkonsa, jota hän taasen oli jatkanut, puhtaan kiinalaisuuden selväksi merkiksi, jonkinlaisilla jouhilla, koska hänen kaikkea kiinalaisinta taivaaseen asti ylistävät runonsa eivät hänen mielestään todistaneet sitä vielä tarpeeksi edullisesti. Hän rakasti, kuten oikeat kiinalaiset aina, erikoisesti riissiviiniä ja ooppiumia; ne molemmat hurmasivat Kung-ki-tsen mieltä yhtä paljon kuin hänen kannattajainsa suurta joukkoa hänen runonsa, jotka kilisivät kuin kulkuset tuulella temppelin räystäässä. Kung-ki-tse oli kuullut Hei-lung-kiangiin Fan-hu-li-tsen plakaateista. Hän oli tosin ajatellut, että jotakin täytyisi tehdä, jos oli aikomus pitää todellisten runojen puolta, ja niin olivat hänen ystävänsäkin hänelle kirjoittaneet ja puhuneet. Mutta sitten oli Kung-ki-tse nukahtanut viinipaviljonkiin, ihanan tekolammikon keskelle, ja samoin nukkuivat hänen ystävänsäkin, sillä kiinalaiset ovat yleensä maailman veltointa väkeä, sen me europalaiset voimme ylpeydeksemme uskoa. Liian myöhään Kung-ki-tsen nurkkakunta teki nyt mitään; olivathan toiset jo päässeet valtaan. Silloin näiden runoilijain silmät pyöristyivät ällistyksestä, ja heidän äänensä, kun he vihdoinkin kokoontuivat Pekingiin, johtajanaan paksu ja pitkäpalmikkoinen Kung-ki-tse, pauhasivat juhlallisesti oikeudenmukaisuudesta: olivathan näet myöskin eräät Han-linin ystävät saaneet roposensa.

Nyt Kung-ki-tsen ystävät päättivät, että ensi kerralla oli heidän vuoronsa jaella rikkaan kiinalaisen kultasäkeistä ... nuo sekä palmikolliset että palmikottomat ystävät, niin miehet kuin naiset, joista suurinta osaa mainittiin runoilijoiksi ja runoilijattariksi, vaikka heissä oli paljon pelkästään kynäilijäin ammattikuntaa.

Meni joku aika, jälleen vaativat kirjailijat, että heille oli annettava rahaa säkeistä. Silloin puikahti Kung-ki-tsen joukko vanhan Fan-hu-li-tsen taloon ja sai hänet päättämään, vakavilla puheilla ja uhkauksillakin, lautakuntaa muutettavaksi sillä tavalla, että siihen tulisi enemmistö Kung-ki-tsen runouden kannattajia, todellakin hyvän runouden, kun niin sattui. Fan-hu-li-tse suostui, parhaan harkintansa mukaan, joskin häntä harmitti, mitä nyt Han-linin ystävyskunta tästä liitosta sanoisi. Sitten Fan-hu-li-tse haukotteli.

Nyt alkoi se melske. Sillä jakotilaisuuteen tulivat myöskin toisen ryhmän miehet ja naiset, kirjailijat ja muut. Niin, tulivat entistä lukuisampina pienet ja sirot kiinattaretkin, vaikka heidänkään parvensa ei vielä jaksanut vastata Hei-lung-kiangin Kung-ki-tsen laumaa. Ja kun siinä sitten väiteltiin runouden eduista, ja poskipäät alkoivat muuttua tummanpunaisiksi, ja kiinatarten kasvot porsliiniakin valkeammiksi, ja suorat sanat vapiseviksi ... eivätkä kirjailijat enää viitsineet luoda silmiään toisiinsa, vaan miettivät koston säteilevää päivää, niin kimmahti niiden rahasäkkien välistä, joista enimmäkseen Kung-ki-tsen ystävät saivat tällä kertaa ammentaa, tavaton demooni. Se oli vähän niinkuin luuranko. Keltainen se oli ... ja irvistelevä. Suu leveä ja verestävä. Sormiaan, joissa oli, ikäänkuin mandariinilla, hyvin pitkät kynnet, ojenteli se kerjäläisen tavalla. Silmät olivat ulkonevat ja tuimat ... viikset kuin kissalla. Ja se sähisi ja naukui. Nyt se aikoi tanssia runoilijain keskellä... Ah, he sitä tuskin huomasivat, niin hartaasti ajattelivat he asioitaan, ja sillä tavalla paholainen tanssi, että sai heidät kaikki tanssimaan ... sadun kuosiin. Hyppelemään toisiaan vasten, karkaamaan kiinni toistensa palmikkoihin tai sileiksi kammattuihin päihin. Kauniit kiinalaiset kirjailijat tappelivat pian ankarasti keskenään. Niin, häpeällinen voivotus ja melske kuului kauas Kong-tsen suurimmasta ja kalleimmasta temppelistä keisarillisen palatsin vierestä.

Kauan he tappelivat. Viimein toki lakkasivat.

Mutta seuraavassa jakotilaisuudessa he tappelivat uudestaan.

Vanha ja harmaa Fan-hu-li-tse, lauhkea rauhanmies, koetteli heitä sovitella. Viimein hän haukotteli ... hän väsyi. Pyysi Taivaan Pojalta eroa lautakuntaa järjestämästä, ja sai sen pienellä eläkkeellä. Sitten hän haukotteli jälleen ja eli tyytyväisenä kotonaan. Keisari Meng-hoang valitsi lautakuntaa asettamaan milloin mitäkin muita kirjailijoita.

Joka vuosi kuului taistelu Kong-tsen temppelistä, kerran vuodessa, taistelu sanoilla ja patukoilla. Kauniiden kirjailijain ystävyskuntia, joita sanottiin puolueiksi ja jotka sekaantuivat keskenään ja vaihtoivat jäseniä sikäli kuin kukin jäsen näki kirjallisuudelle parhaaksi, oli varsinkin nyt hyvin monta. Tuhat ja kaksisataa ja viisikymmentä ja seitsemän oli niitä neljän viimeisen vuoden kuluessa, paitsi sitä, että eriäviä mielipiteitä lisäsivät kaikista puolueista eronneet lempeät yksityiset. Useat niistäkin runoilijoista, jotka olivat eläneet ikänsä ei ainoastaan poissa Pekingistä, vaan maakylissä, riensivät nyt lähelle Kong-tsen jaloa temppeliä. Emmekö puhu totta? Sen parempi, jos erehdymme. Ne, jotka olivat ennen laulaneet jokien lumpeista tai kuusta, joka opastaa soutavia neitosia illalla kotiin, taikka Tshinin-maan ihanista mulperipuista, miten he nyt lauloivat? Jotkut olivat sydämellisesti puolustaneet köyhää talonpoikaa tai maininneet jotakin kulia parempana kuin koko Pekingin elämää; luulen, että heidän laulunsa oli nyt köyhyydellä kiemailemista ... jos he olivat ajatelleet kultasäkkejä. Niiden kitara, jotka olivat muinoin virittäneet sen rakkaudelle ja miehuudelle, soi kuin rikkonainen kulkunen.

Katso, tulihan Pekingiin jopa itse Fung-tsu, Mandshuriasta saakka. Kirjavalla hunguusiratsulla ajaen, tukka ei edes palmikolla, vaan suuttumuksesta hajallaan. Kong-tsen kalliissa temppelissä hän tosin huusi, etteivät vainajan jättämät rahasäkit olleet oikein puhtaita. Että ne antoivat tilaisuuden maineen hankintaan niille, jotka tahtoivat mainetta. Että ne saattoivat viedä syrjässä pysyviltä kylärunoilijoilta ... ne pienetkin riikinkukon höyhenet, mitä heillä oli; että oikealle runoilijalle kulta on paitsi pahaksi myöskin tarpeeton, koska hänellä on yhtä vähäinen vatsa kuin muillakin kunnon ihmisillä, jotka aina saavat maailmassa ponnistella ilman lahjoja: niin vähäinen, että se tulee toimeen kourallisella riissiä päivässä. Niin, että runoilijalle on hyväksi ponnistella kaikilla muilla aloilla kuin runouden, osatakseen elävästi runoilla; jopa ettei hänellä pitäisi olla kattoakaan päänsä päällä, sillä kaikkialla kierrellen hän näkee ihmiset ja maisemat yhäti uusina ja tuoreina, ja ennättää aina kuitenkin tehdä sen, mitä runouden jumala, mahtava Kuei-sing, määrää. Näin viisasteli hullu Fung-tsu ... kunnes sai osansa rikkaan mielien kultasäkeistä, sillä hän tahtoi nyt rakentaa itselleen Mandshuriaan kiinalaisen porsliinipaviljongin, jonka räystäissä soittaisivat tiukuset.

Kong-tsen jalosta temppelistä kaikui melske siis päivin ja joskus öisinkin, Kiinan ihanaisina kuutamoöinä. Se huolestutti Taivaan Poikaa. Oi, hän rakasti runoutta jonakin kansansa elämänkatsomusta jalostavana. Mutta kun hän oli pitänyt runoilijoille juhlia, näin varmaankin se paholainen, joka oli päässyt vainajan säkeissä temppeliin, oli muuttanut heidät aivan tavallisten ihmisten kaltaisiksi, koska he noin metelöivät. Miksi hukkasivat he täten monta kuutamoista hetkeä, jolloin olisi voinut syntyä kaunis runo taivaan kuningattarelle? Oliko vainajasta todella hyötyä?

Tulisiko tosiaan kiinalainen kirjallisuus vahvemmaksi kuin se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli vahvempi kuin nyt?

Mutta joskus syntyi viisaan Kong-tsen valkeassa ja vihreässä temppelissä myöskin hiljaisuus. Kauniit kirjailijat nimittäin väsähtivätkin.

Kerran oli tällä tavalla hiljaista. Oli myöhä ilta, oli syksy. Taivaan Poika istui paviljonkinsa parvekkeella katsellen kuuta, nuoren keisarinnansa kanssa. Paperiseinä oli vedetty syrjään ... ainoastaan verhon helmet kiiltelivät oviaukossa.

Niin tyyntä oli, että bamburuovot tuskin suhisivat.

Silloin alkoi kuulua jostakin suloista laulua. Keisari Meng-hoang sanoi:

"Laulaako satakieli chrysanthemum-kukan varistessa?"

"Ei se ole satakieli, oi Taivaan Poika", vastasi pikku keisarinna, helmassaan runoilla kirjailtu viuhka.

"Mutta Kong-tsen nimessä, laulu on kuin satakielen", virkkoi keisari.

Pikku keisarinna sanoi tähän:

"Tämä laulu on Li-tai-pen, tiedän varmaan. Kuunnelkaamme häntä; kirjailijat ovat hiljaa."

He kuuntelivat laulua, yksinäistä, riemuitsevaa ja samalla sydäntäsärkevästi surullista. Kun sävel hetkeksi vaikeni, ikäänkuin ajatuksissaan, alkoi keisarinna selittää:

"Li-tai-pe on sellainen runoilija, jonka runoa minkään kopioitsijan on mahdoton väärentää, niin valtava on hänen laulunsa. Teiltä on mennyt aika, oi Taivaan Poika, seuratessa kirjailijain ääntä. Mutta pikku orjattarenne tietää kaikki. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä, missä Li-tai-pe nyt elää. Pekingissä hän ei ainakaan ole. Mitä hän on runoillut? Ettekö tiedä, että hän on runoillut, kuinka Sininen virta vierii alas meren helmaan ... eikä koskaan sieltä palaja? Ei muuta. Vierii maisemissa, joissa hän liukuu venheessään, kultaisten huilujen soidessa, kauneudesta juopuneena. Ah, hän on laulanut, ettei hän kerää kultia ennenkuin on nähnyt Jang-tse-kiangin vierivän tuhannet kerrat täten lännestä päin. Ratsulauluja hän on runoillut. Ja porsliinipaviljongin, jossa pari rakasta ystävää istuu ... nauttien viiniä ... hopeisen lammin keskellä, joka heijastaa kaunista kaarisiltaa. Kuitenkin hän on yksinäinen ... ja kovin köyhä mies. Mutta hän ei muista köyhyyttään ... eikä muista edes runojaan, sillä hänellä ei ole kirjuria, joka kopioisi niitä. Itse hän unohtaa ne: ainoastaan tuuli taikka ihmisten mielet pelastaa eräitä niistä ... niinkuin nyt tuo luutunsoittaja. Uskon, että sellainen olento, joka rakastaa yhtä paljon talven lunta kuin kukkivia mulperipuita, on myöskin sairas, koska hän ei rakasta itseään."

Taivaan Poika huudahti:

"Miksi hän ei siis tule tänne jalon vainajan kultasäkkien ääreen?"

"Oi, luulen, ettei Li-tai-pe muista niitä", vastasi pikku keisarinna. "Hän lienee hyvin hajamielinen."

Taivaan Poika sanoi:

"Hän on siis mieletön. Unohtaa vilun ja helteen visertäessään! Mutta, kautta Kong-tsen, hän on siis ... mikä lienee. Hänet on kutsuttava tänne luokseni!"

"Antakaa Li-tai-pen olla niinkuin hän tahtoo", vastasi keisarinna peljästyneenä.

"Hänet on kutsuttava", väitti Meng-hoang. "Taivaan Poika tahtoo hänet, oikean itämaisen runoilijan ... joka runoilee, ei tee suuria romaaneja eikä mittoja. Nähtäköön hänet riikinkukon sulilla koristettuna. Niin, kultaiseen häkkiin pistän tämän satakielen."

Keisarinnan sanoista välittämättä toteutti Meng-hoang tahtonsa. Li-tai-pe haettiin, jostakin kaukaa. Korotettiin ministeriksi ... ja annettiin hänelle paljon kultaa, että hän saisi laulaa huolta ja surua vailla.

Nyt oli Li-tai-pe arvossa ja koristettu. Hän jakoi kultaansa paitsi Kiinassa rakkaille viinikauppiaille kaikenlaisille muille... Mutta jonkun aikaa Pekingin piireissä laulettuaan hän karkasi, ei tiedetty, minne.

Taivaan Poika vihastui. Julisti kaikille maaherroilleen, että jos sen ja sen näköinen mies piileskelisi heidän alueillaan, oli hänet tuotava keisarille; mutta oli kuoleman uhalla kielletty vahingoittamasta vangilta ainoatakaan suortuvaa, sillä hän oli keisarin ystävä, jolle tahdottiin lahjoittaa riikinkukon höyhenistä tehty viitta.

Li-tai-pe löytyi viimein ja vietiin Meng-hoangin paviljonkiin. Keisari olisi nyt todella pannut hänet kultaiseen häkkiin; pikku keisarinna sai hänet siitä estetyksi, koettaen selittää, miksi Li-tai-pe oli karannut omaan elämäänsä: siksi, että hänellä oli hovissa ja Kong-tsen temppelin lähellä hirvittävän ikävä. Saattoihan sydän pakahtua häpeästä kuunnellessa runoilijain kiivailua. Keisarinna tahtoi siis Taivaan Poikaa antamaan Li-tai-pen mennä. Meng-hoang ei kuitenkaan siihen suostunut. Olihan niin ihana kuulla kaunista runoa itsensä tekijän suusta...

Yhden laulun lauloi Li-tai-pe vielä hovissa. Se oli laulu surusta. Siitä henkii tuska syvempi kuin meri ... sanaton ja sanomaton, niin ihana tuska, että ainoastaan Li-tai-pen runot voivat sen ilmaista. Mitä teki hän sitten? Hän joi itsensä kuoliaaksi.

Sitä me lännen käytännölliset kirjailijat emme usein tee.

Härkätaistelijan tarina.

Espanjan pääkaupungissa, tuon Europan omituisen kolkan, jota sanotaan auringon ja riemun maaksi, näkee paljon kerjäläisiä. Niitä lienee yhä nykyäänkin Madridissa yhtä runsaasti kuin vuosisatoja sitten ... samanlaisia kummalliseen muotoon vääristyneitä rampoja kuin Velasquezin ja Goyan maalauksissa.

Varsin komeina kohottavat eräät Madridin palatsit ilmoihin huippujaan, suurten yhtiöiden tai rikkaiden yksityisten kivimuurit, jotka ovat joskus kruunattuja ikäänkuin pienillä marmoritemppeleillä tai joiden kupooleissa levittävät siipiään kultaiset enkelit ja kotkat.

Tällaisten yläluokan hotellien ja alemmilta tarkasti suljettujen klubien eteisissä seisovat lakeijat kirjavissa livreoissaan ja suurenmoisissa asennoissa, avaten ovia aikailijoilleen, joko peritystä tahi keinotellen saadusta kullasta äveriäille.

Mutta samojen hotellien ja klubien portailla kiertelee kurjia raukkoja, kerjäläisiä. Niitä on pienessä Madridissa varmaankin enemmän kuin missään muualla Europassa. Rääsyisiä äitejä, jotka pusertavat povelleen alastomia ja itkeviä sylilapsiaan; miehiä, jotka näyttelevät kulkijoille katkenneiden käsiensä tynkiä... Ja kaikki he huutavat kilpaa, sekä miehet, naiset että isommat lapset:

"_Misericordia!_ Sääliä, armoa ... Jumalan nimessä!"

Madridin uusilla ja leveillä kaduilla, sillä niitäkin on muutamia, ryömii maassa rampoja. Joltakin on talvinen vilu ja kosteus saattanut turmella jalat kelvottomiksi. Eräät heistä, koska sääristä ei ole kävelyyn, vetävät itseään käsillään katukäytävää pitkin, istuen karvattomaksi kuluneella pukinnahkalla. Se on huonoa matkantekoa... Vähän väliä kohoaa kerjäläisen jalkana käytetty käsi pyytelemään onnellisemmilta almua.

Jos sitten lähdetään tuollaiselta uudelta kadulta kuin esimerkiksi Calle de Alcalá, joka on Madridin melkeinpä komein ja valoisin, jopa hyvinkin ylellinen, ja poiketaan läheisille kujille, niin kuuluu ensimmäisessä kadunkulmassa sokeain yksitoikkoisesti hyräjävä valitus, tavallisesti määrätyillä paikoillaan seisovien. Heidän silmänsä joko tuijottavat kaihin peitossa taikka verestävät jonkin kiusaavan taudin tähden... Kauempana pyytelevät naiset katselijaa palavasti kotiinsa, näkemään nälkään nääntyviä lapsiaan, siis usein varsin kunniallisessa tarkoituksessa, nuo onnettomat äidit.

Lähes kokonaisen kaupunginneliön täyttävä Espanjanpankki on mahtava rakennus. Monikertainen ... marmoria, muistaakseni. Mutta tämän kansallispankin seinämillä istuu talven pakkasöinä vaivaisia, sillä tulisessa Espanjassa on talvella oikeita kylmiä, varsinkin korkeassa Kastiliassa. Niin kovia, että ne vetävät epätasaisten katujen vesikuopat riitteeseen. Tällaisinakin öinä ovat useat kerjäläiset kadulla. Outoa on nähdä heitä tuossa pankin seinämällä. Kuka uskoisi heitä edes ihmisiksi? Paremminkin muistuttavat he jonkinlaisia goottilaisten kirkkojen räystäihin veistettyjä kummituskoiria taikka Goyan julmia mielikuvia. He istuvat nimittäin kyyryssä, pää painettuna niin syvälle polvien ja säärten väliin, ettei päätä oikein eroita; heidän ruumiinsa on käännetty sillä tavoin kasaan, kaikki nivelet yhteen myttyyn, että he ovat melkein pallomaisia. Käsivarsillaan suojelevat he niskaansa, työntyneinä pilasterin ja seinän kulmaukseen. Niin, he ovat kuin riepukasoja, joita ilmaisee eläviksi olennoiksi ainoastaan hengitys ... yskästä korahteleva. Joku säälivä pistää nukkuvien niskaan kolikon; sillä he saavat aamulla ensimmäisen murunsa leipää, ensimmäisen kupposensa paloviinaa.

Tällaista on valtapaikoilla; mitäpä siis enää puhua noista syrjäisemmistä kaupunginosista! Siellä on tietysti köyhiä paljon enemmän kuin keskustan katukuopissa. Menemmekö _El Rastrolle_, isolle torille Madridin eteläosassa? Siellä myödään kojuissa ja paljaalla katukivityksellä rievunkappaleita ja kaikenlaista romua, joita kurjat vielä kuitenkin voivat käyttää: lumppuja ... muutamasta centimosta palasia esimerkiksi hienoston vanhoista gobeliineista: oikeita kerjäläisten kuningasmantteleita!

El Rastron ympärillä on paljon niiden köyhien asumuksia, joilla on jonkinlaista asumusta ... vaja tai kellari savea pirskuvan kujan varrella.

Espanja on osittain ankaraa maata; siellä saattaa ihmisellä olla vaikeutensa elää.

Ja Madrid rakennettiin sen autioimpaan osaan, Kastilian erämaahan, joka värisee talvella kylmää ja palaa kesällä keltaiseksi.

Auringon ja riemun maa on Europan harvimmin asuttuja paikkoja. Mutta kuitenkin se on ylhäinen ja loistava.

Kaikkein merkillisin on näky kuninkaallisen palatsin edustalla ... marmorista ja muista arvokkaista kivistä rakennetun. Palatsin pihalla pidetään joka aamu vahtiparaati. Silloin ratsastelevat siellä rakuunat tanssivilla arabialaishevosilla, verhottuina punaiseen ja kultaan tai siniseen samettiin ja keltaisiin koristeihin. Sapelit välkkyvät käsissä, välkkyvät kuin kiilloitettu hopea; höyhentöyhdöt heiluvat lakeissa niinkuin keskiajan ritarien kypäreissä. Näin hypitellään ratsuja, näin välkytellään aseita ... kun taas palatsin kullatun aitauksen toisella puolella, isolla pihalla, torvet räikkyvät, henkikaartin tehdessä siellä temppujaan. Mutta aitauksen läpi kurottelevat sadatkin kerjäläiset käsiään pihalle, ehkä kuninkaan puoleen, joka ilmestyy mahdollisesti parvekkeelle. Todentotta, kerjäläiset piirittävät linnaa päivin ja öin, rauhallisesti istuen, maaten, seisoen tai kävellen sen ympärillä, kyyröttäen hiekassa yöt ja loikoen päivät kiihtyvässä auringonpaisteessa ... purren väliin leivänkappaletta, milloin sitä saavat.

Vetelehtijöitä kullassa ja rievuissa: espanjalaista _grandezaa_.

Silti on tämä ainoastaan grandezan pinnallinen muoto.

Sillä odottakaahan. Siinä grandezassa saattaa olla parempaakin... Moni lienee nähnyt, että espanjalainen voi katsoa suoraan silmiin! Ettei hän petä kaupoissa ... italialainen on paljon ovelampi. Ja tietää, että espanjalainen on ylpeä kunniastaan.

Siitä oikeasta grandezasta on sommiteltu seuraava satu, jonka aihe kuultiin kerran Madridissa.

Espanja on ankara maa, kuten sanottu. Ihmekö, jos Kastilia, sen ankaran ydin, luo köyhiä? Luonnon köyhyys ehkä kiihoittaa pyrkimään rikkaaksi ikäänkuin keinottelemalla ... ja loistamaan kullalla, joka tulee muutamien harvojen osaksi.

No niin, eräistä mahtaa satuni sankarikin olla keinottelija jollakin tavoin. Hän on näet härkätaistelija. Mikäpä muukaan sadussa, joka kertoo Espanjasta? Hänen nimensä olkoon Pablo Maria.

Hänen vaimonsa nimi on Estrella.

Kiitos pyhälle Neitsyelle, vielä ei siro Estrella ole mikään köyhä ... ei mikään kerjäläinen! Eikä kenties sellaiseksi tule!

Vielä ei hän kiertele poikansa kanssa Madridin valkeain palatsien ovilla, ei harhaile säälittävänä komealla Calle de Alcalálla. Ei asu El Rastron, rieputorin, lähettyvillä ... saati sitten nuku öitään Prado-esplanaadilla, jossa vaivaispalmut talvella vapisevat kylmässä, olkiin käärittyinä.

Ei, talosessaan Madridin uusimmassa osassa asuu härkätaistelija Pablo Marian leski ... uljaan _toreadorin_, jonka lisä- ja kunnianimi oli _El Arrojadito_, mikä merkitsee melkein yhtä kuin sana Peloton.

Korkealla kummulla hän asuu. Kummulle näkyy lumessa säteilevä Sierra Guadarrama aution erämaan ylitse.

Nuori Estrella voi hyvin ... puettuna huntuihin ja samettiin ... miesvainajansa jättämillä rahoilla saatuihin. Ja yhtä hyvin elää Pablo Marian poika, pikku Alfonso.

Onnellinen Estrella! Ei käynyt sillä tavoin kuin Pablo Maria jo pelkäsi, nimittäin, että Estrella ja Alfonso joutuisivat kurjuuteen.

Ja tämä pelastuminen on El Arrojaditon ansiota! Vielä elää Espanjassa grandeza!

El Arrojadito syntyi Sierra Guadarraman liepeillä. Se vuoristo tai alppi on Kastilian korkeuden apulaisena luomassa ylängön talvea yhtä tylyksi kylmyyden puolesta kuin sen kesä on julma kuumuudessaan. Guadarrama liittää talvelliseen viluun vielä sumunsa, jotka vyöryvät syksyllä ja talvella alas huipuilta; se sumu viiltää joulu- ja tammikuun aamuina Madridin notkelmissa melkeinpä läpi luiden ja ydinten, jopa useasti vielä maaliskuussa. Eikä pelkästään aamuisin: välistä joulun ympärillä on pääkaupunki kaiket päivät kiedottu hyytävään sumuun niinkuin käärinliinaan. Silloin saatetaan tulisessa Espanjassa yskiä ja köhiä kovasti ... köhivät paremmatkin ihmiset kuin kaduilla makaavat kerjäläiset...

Sierra Guadarrama, karu ja tyly vuori! Sen liepeillä siis syntyi Pablo Maria El Arrojadito. Isä kuului olleen vuohipaimen ... eikä äitikään hienompaa sukua, vaan vuohi- ja lammaspaimen.

Ja kumminkin nousi Pablo Mariasta härkätaistelija! Jopa kuuluisa härkätaistelija, jolle annettiin lisänimeksi El Arrojadito! Melkein ihanin kunnia kuninkaan ja arkkipiispan jälkeen, mitä Espanjassa voi saavuttaa.

Pablo Marian synnyinlaakso palaa kesällä kulolle, ja talvella se on harmaa ja kuolemaan asti synkkä. Maakuopassa asuivat hänen isänsä ja äitinsä, niinkuin monet muutkin talonpojat kuuluvat asuvan. Jonkin tornimaisena ylenevän ja mustan kallionsärmän juurella... Kuinka he olisivat voineet rakentaa itselleen kartanoa ... edes kivistä, sillä metsää ei Espanjassa ole ... puuta tuskin edes kattilan alle, varsinkaan köyhillä...