Part 8

"Ja te muka runoilette rakkaudelle. Minä puolestani käsitän sen sanan hiukan toisella tavalla. Rakkaus, hahaa. Sen neuvon annan teille, että kokekaa ensin sitä ... sitten kirjoittakaa toisin: esimerkiksi rakkaudesta, joka vie avioliittoon ja hommasta elättää lapsiaan. Mutta siniset linnut ja punaiset linnut, hahaa...! Ja mitä näen? Minä tässä katselen ... enkä löydä sarjastanne esimerkiksi ainoaakaan isänmaallista runoa! Mitä te luulette voitavan näistä runoistanne lausua kansanopistoissa ja kokouksissa? Sanokaapas, mitä?" Lauri ei tosiaan tiedä, mitä. Hän huomauttaa: "Hm... Joku hyvin suuri runoilija, muistaakseni Heine, laulaa, ettei isänmaallisuutta tarvitseisi kantaa ritarinmerkkinä rinnassaan. Minä koetan kuvata Amerikaa ... sen metsiä, suuria järviä ja ihmisiä. Kehua rakastavansa isänmaata..." Toimitusjohtaja hämmästyy suuresti: "Kehua? Hahah, te kehutte itseänne! Merkillinen mies. Minä sanon, että Amerikaa täytyy paitsi kehua oikein huutaa sen ylistystä. Vahvistaa sen suurta kansallista itsetuntoa. Joudummehan usein isänmaallisiin ponnistuksiin... Ja yleisö pitää sellaisesta. Ei me tarvita mitään velttoutta niissä asioissa! Ei mitään Heinejä ... saksalaista... Kuulkaas nyt. Tämä on päätökseni: viekää te runonne kotiin! Työntäkää ne uuniin!"

Toimitusjohtaja nousee paikaltaan. Hän kävelee kiivaasti edestakaisin, kulmat rypyssä. Hän sanoo:

"Ja onko sisällyksessänne yhtään ainoaa sonettia tai tertsiiniä? Vai ei niitä muka satu olemaan! Sanokaa suoraan, ettette osaa niitä tehdä. Se on taituruutta. Sisällystäkö te muka tavoittelette? Haha, mitä sisällystä! Lapsellisen lemmensiunaamisen lisäksi sinisiä lintuja, punaisia lintuja. Ja te tarjoatte noita runojanne meille. Ei, sanon minä!"

Toimitusjohtaja kävelee yhä, toistaa:

"Ei, ei!"

Hän jatkaa:

"Ei. Teitä on jo liikaa... Te saatte narrata narreja... Tahtoisitteko te ehkä meiltä sata dollaria lahjaksi? Odottakaas, kyllä minä näytän teille! Minä puhun asiat suoraan. Olen pohjalainen. Tässä tulee uusi järjestys. Teitä ei täällä tarvita. Kuulkaahan, miten minä kirjailijoita kohtelen. Eilen tuli tänne eräs alabamalainen runoilijatar. Hänelle oli annettu etukäteistä viisi dollaria. Nyt panin velan uloshakuun. Kylläpäs toi eilen sen vastineeksi erään käännöksen, eikä se paljoa maksanut, sillä käännöksellä hän eilen suoritti velkansa. Mutta käännöksestä en antanut hänelle mitään. Tietysti hän itki. Itkeköön! Kyllä minä näytän kirjailijoille... Jumaliste, minä olen pohjalainen!"

Maisteri jatkaa kiivaita sanojaan, joista eroittuu ainoastaan: "Kyllä minä näytän...!"

Sitten:

"Minä puhun teille suoraan..."

Vielä kiivaammin hän kiroaa ja sanoo:

"Luuletteko minua petkuttavanne!"

Yhtäkkiä hän astuu pöydän ääreen, ottaa Laurin hyvältä tuoksuvat liuskat ja heittää ne hänen jalkoihinsa, ja valkea mies, hiukan kellertävä niinkuin vanha porsliini, huutaa:

"Menkää ulos täältä!"

Lauri Falk yskähtelee vähän, noukkii liuskansa, aikoo suuttua, ja menee ulos.

Lauri ehtii jo levittää manttelin hartioilleen, silloin rientää kaikkein etummaiseen huoneeseen, jossa konttorineidit istuvat Lauriin katsomatta ja tähystellen työhönsä, niin säikähtyneet ovat he toimitusjohtajan äänestä, silloin rientää jostain Laurin luo varajohtaja, jonka muoto on melkein yhtä ympyriäinen ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun. Hänen siniset silmänsä kiiltelevät kullattujen sankalasien läpi; hän puhuu Laurille: "No, älkäähän vielä menkö, tulkaa minun kamariini. Maisteri on vähän ankara... Mutta ehkäpä minä voisin välittää teille työtä, jos sitä tarvitsette. Ainahan sitä tarvitsee! Ettekö kirjoittaisi meille jotain? Mitä tahansa! Me tarvittaisiin esimerkiksi ... lasten kuvakirjaa. Ja liikeapulaisten marssi. Osuuskunnalla on pian vuosijuhla, johon meillä painetaan juhlajulkaisu. Juhlaruno on päätetty pyytää ... sangen eteviltä runoilijoilta. Te osaatte kyllä kirjoittaa ... tunnen teidän runojanne. Kuulkaa, sillä tavalla pääsisitte alkuun. Tällaisesta marssista maksaisivat asianomaiset hyvin. Ettekö? Mikäpä siinä, ei sen tarvitse olla erinomainen, osaattehan te riimejä ... ja voimakas tahti tarvitaan. Tahi muuta työtä? Te tunnette kieliä, teette käännöstyötä, oikein tarkkaa, hienoa. Me kustannettaisiin ranskalaisuuttakin, sehän on todella iloista lukemista ... herättää uteliaisuutta ... siinä on rakkautta, se menee. Tahi nyt muistankin: me tarvittaisiin myöskin kaniininhävitysseuran marssi."

Lauri naurahtaa ja menee ... ensin varsin pystynä. Sitten, pilvenpiirtäjän valtaovella, yhä hiljaisemmin.

Mitä ajatelleekaan Lauri.

Ja mitä ajattelee amerikalainen toimitusjohtaja?

Viimemainittu naurahteli Laurin poistuessa iloisesti ja mutisi itsekseen pöytänsä äärestä:

"Sillä tavalla minä näistä pääsen!"

Hän aikoi jo kutsua varajohtajan kuulemaan tarkemmin, kuinka hän kohteli narrillista Falkia. Mutta nyt kohottaakin hän vasemman kätensä, valkean ja hiukan kellertävän, vanhan porsliinin väriselle otsalleen. Mikä onkaan hänen mieleensä johtunut? Hän nousee paikaltaan, hän kävelee pari askelta, näyttää miettivältä. Viimein painaa hän pöydällään olevan amerikalaisen sähkökellon nappia. Tulee asiapoika, toimitusjohtaja käskee poikaa, joka seisoo perusasennossa hänen edessään, juoksemaan kirjailija Falkin perässä ja käännyttämään hänet takaisin. Se herra lähti juuri täältä, hän ei voi olla kaukana. Kuitenkin muuttaa toimitusjohtaja yhtäkkiä päätöksensä ja sanoo tavoittavansa kirjailija Falkin itse ... asiapojan ei tarvitsekaan juosta. Maisteri menee eteiseen, ottaa päällystakkinsa, ruudullisen kuin shakkilauta, ja sateenvarjon. Tuokiossa astelee hän vankkana ja reippaasti kadulla.

Kas tuolla, korkean pilvenpiirtäjän kulmalla, tavoittaakin hän vielä Laurin. Hän joutuu Laurin viereen. Pyytää anteeksi äskeistä käytöstään, lyö Lauria leikillisesti olalle ja sanoo:

"Tämä elämä on nyt sellaista. Ei auta: välistä joutuu loukkaamaan kanssaihmisiä. Mutta olkaa vain närkästynyt ... jos tahdotte; ainakin myönnätte, että minä olen suora mies. Ja nyt kai sovimme, eikö niin? Sillä olen valmis tunnustamaan erehdykseni ... jos täytätte toivomukseni. Palveluksesta vastapalvelus."

Lauri Falk tyytyy kävelemään maisterin kanssa, joka kysyy sitten, tunteeko Falk erästä hänen liikkeensä kustannuksella ilmestynyttä historiallista kirjaa? Sen kirjan nimi on se ja se ... esimerkiksi Panaman keisari.

Lauri Falk ei juuri tunne tätä kirjaa, koska hän on vetelyskin, kuten ehkä valkea ja hiukan kellertävä herra sanoisi, joten Amerikan miehekkäät historialliset romaanit eivät oikein maistu hänestä. Maistuneeko tämäkään? Lieneekö siinä sinisiä lintuja taikka punaisia lintuja? Kirjan nimen hän tosin on nähnyt liikkeen komeissa reklaami-ilmoituksissa. Nyt huudahtaa toimitusjohtaja Laurille vastineeksi, päätänsä painavasti nyökyttäen:

"Ettekö tunne? Hm ... mutta se on erinomaisen hyvä kirja! Se on tosiaan hyvä... Opettavainen kansalle... Antaa tietoja ... historiastamme, Panamasta, joka pian valloitetaan. Ja se on selvää tyyliä, jota yksinkertaisinkin kansanlapsi ymmärtää. Niinpä todistaakin kirjan menekki, että se on hyvä. Painos, kaksi viikkoa sitten ilmestynyt, on ihan lopussa. Sanokoon pääkaupungin arvostelu mitä tahansa siitä, maaseutulehtien suosio näyttää syvien rivien tahdon. No niin, kuten sanottu, tästä hyvästä kirjasta eivät New Yorkin arvostelijat ole vielä virkkaneet mitään. Ja pelkäänpä, etteivät ne siitä välitä ... varsinkaan runolliset sielut heistä. Mutta jos he sitä moittivat, panen minä lehtiin ilmoituksen, että he ovat sitä moittineet; silloin huomaa selvästi, että kirja on yleisön kirja, koska esteettiset haaveksijat sitä moittivat. Mitä seuraa? Kirjan uusi painos menee vielä paremmin kuin ensimmäinen. Ei minua nujerreta! Olen pohjalainen! Mutta ... tahdotteko sen kirjan? Minä annan sen teille, ilmaiseksi tietysti. Aluksi sen ... sitten muita... Tehän olette sanomalehtimieskin? Kirjoittakaapa siitä kirjasta arvostelu lehteenne! Ettekö voi? Lehdessänne istuu siis näin lujasti se vakinainen arvostelija? No hyvä. Minä sovitan asian toisella tavoin. Minä annan teille tilaisuuden kirjoittaa meidän lehteemme. Teette sen vaikkapa salanimellä, ellei lehdessänne suvaita, että kirjoitatte vastapuolueen äänenkannattajaan. Minun puolueeni lehdessä on minulla vielä sananvaltaa. Telefonoin sinne, ja teidän arvostelunne otetaan. Minä takaan, että siitä maksetaan hyvin. Minä lähetän tuon romaanin teille kotiin. Mikä on osoitteenne? Mutta tehkää työnne pian! Teettekö sen? Minun sanani pysyy! Ja sittenhän nähdään, eivätkö runonne, jos nyt ... todellakin..."

Kuinka menettelee Lauri Falk? Laurilla nyt vasta on ihmeellinen halu antaa muille maailmasta oma kuvansa ... yhtä hyvä halu kuin valkeallakin miehellä! Menestyksen toivossa lempeä Lauri Falk suostuu.

Jo kahden vuorokauden kuluttua astelee Lauri sitten sen sanomalehden toimitukseen, jossa nuori maisteri ennen oli virkamiehenä. Sinisen tähtimanttelinsa alla on Laurilla kädessä kauniisti sidottu käärö melkoisen kiittelevää arvostelua tuosta Panaman keisarista, jota ei liene ollut koskaan sen enempää kuin Laurin lintujakaan ... arvostelua toimitusjohtajan suosittelemasta kirjasta ... oudon kirjailijanimen tekemästä. Kirja oli Laurin mielestä kyllä tavanomaista, kuivaa humbuugia, historiallisia tietoja, eikä henkilöitä, vaan helppohintaisia sankareita, ja Laurin tunteman elämän asemasta sotakirveitä ja nuolia.

Lehdessä otetaan tämä arvostelu kylläkin vastaan ... joskin toimitussihteeri mainitsee, että romaanintekijä on salanimi; naurahtaa, että sen vuoksi kirja kai meneekin niin hyvin kaupaksi. Lauri kysyy silloin siinä, kuka tuon salanimen takana sitten on. Toimitussihteeri arvelee, ja muut toimittajat vahvistavat arvelun todeksi, että hän on tuo maisteri ... valkea ja hiukan kellertävä mies, meidän kustannusliikkeemme uusi toimitusjohtaja.

Laurilla on tähtimantteli! Hän ottaa arvostelunsa takaisin ja repii sen kappaleiksi. Sitten hän poistuu, heilahteleva mantteli hartioillaan.

Kultasäkit ja Li-Tai-Pe.

Rikas mies kuoli ja haudattiin ja joutui iankaikkiseen vaivaan.

Tämä oli köyhien ja heidän lastensa käsitys, sillä mitä oli rikas mies tehnyt? Hän ei varmaankaan ollut ostanut tai puijannut tyhmiltä tahi nälkävuosina hätään joutuneilta talonpojilta maatiloja eikä myönyt niiltä metsiä niin tyhjiksi, ettei hänen alueellaan juuri korppikaan löytänyt varpua istuimekseen. Tämä tapahtui näet kaukana meiltä, Kiinan valtakunnassa.

Niin, Kiinassa hän eli, satumme sankari. Äärettömässä Taivaan valtakunnassa... Siellä halkoo mahtavasti vierivä Sininen virta viljavia tasankomaita, temppelien räystäissä riippuu tuulella kiliseviä kulkusia, ja portteja vartioivat kultasuomuiset lohikäärmeet.

Siellä rikas mies eli. Ooppiumia, jota europalaiset sittemmin pakottivat kiinalaisia polttamaan, hän kaupitteli varmaan jo näinä aikoina runsaasti, ja huijasi uskottavastikin kiinalaisissa pankkiiriliikkeissä sekä teetti riissipalkasta työtä satamien kuli-raukoilla. Myöskin lienee hän osannut mielistellä mandariineja joitakin lisenssejä hakiessaan, ihastuttaen sitä varten noiden herrain puolisoita hienoimmilla silkkikankailla, joita hän toi lahjaksi näille ihanille naisille.

Sellainen mies hän oli, tämä kiinalainen... Tietysti oli hänellä vinot silmät, kulmikas pää, matala otsa ja merkilliset huulet; leveän suun verestävä ylähuuli riipuksissa paksun nenän alla.

Paholaisista mahtavimman, U-tshangin kynsiin hän köyhien mielestä joutui, ja se oli useain mandariinienkin käsitys, milloin he sattuivat puhumaan totta.

Mutta mitä hänestä julkisesti arveltiin? Mitä hän itse arveli omasta kohtalostaan? Tuskinpa uskoi hän eläessään itselleen sellaista ikuisuutta. Ei ainakaan vakavasti ... muutoin hän ei ehkä olisi ollut sitä, mitä hän oli. Niin, tuskin hän edes ajatteli olevansa tavallinen kiinalainen ooppiumikauppias ja muuta sellaista, joskus kaikkea sitä suuressa mitassa.

Mutta sen verran lienee hänen sydämessään vilkahtanut jotain kansanomaista ja ihmeellistä, että hän kaipasi olla jollakin tavalla ikuinen. Väittäväthän lähetyssaarnaajat, että pakanoissakin ja siis myöskin kiinalaisissa piilee jonkinlaista iankaikkisen elämän kaipuuta, vaikka hämärää.

Tämä kiinalainen tahtoi niin ollen elää vielä kuolemansa jälkeen ... saatuaan rahoillaan maailmassa paitsi haluamaansa elämää suuren kunnian niiden ihmisten suusta, jotka eivät olleet joutuneet hänen tähtensä kärsimään. Elää kuoltuaankin maailman kunniassa hän ikävöi ... edelleen siinä maallisessa Taivaan valtakunnassa, jossa hän oli rikastunut ... ja loistanut pitkin kynsin niinkuin mandshu ja mandariini ja vaatettanut, köyhien sanan mukaan, itsensä kalliilla liinavaatteella ja hienoimmalla Kiinan silkillä.

Mitä hän teki saavuttaaksensa ikuisuuden? Teki ennen kuolemaansa testamentin, luovuttaen kultasäkkinsä ei suinkaan talonpojille ja kuleille, joilla hän oli poltattanut ooppiumia ja teettänyt työtä riissipalkoilla, vaan kauneille kiinalaisille kirjailijoille. No, hänen sukulaisensa, jotka saivat näistä häikäisevistä rahoista ainoastaan kolmannen osan, olivat luonnollisesti säädöksestä harmissaan. Mutta mitä se auttoi? Testamentti lienee Kiinassakin testamentti ... ja rikas mies halusi itselleen ikuisuutta. Iankaikkisesti olisi hän elävä Kiinassa, kaikkein korkeimmalla tavalla, sillä kirjallisuus samoinkuin kuin muutkin taiteet oli silloin Kiinassa ylhäisessä kurssissa. Kirjailijain mielestä jalointa ... rahan jälkeen. Ylevä keisarikin harrasti ja suosi erikoisesti runoutta. Mutta vaikka muutkin kuin keisari suosivat kirjallisuutta, suosivat keisarin esimerkkiä noudattaen, niin väitettiin senaikaista kirjallisuutta heikommaksi kuin se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli ollut vahvempi. Ja silloiset kirjailijat arvelivat tähän heikkouteen syyksi sitä, että he olivat heikkoja kukkaron puolesta. Kirjailijain väitteellä oli sievoinen voima, koska he väittivät kynillään; olivathan kynistä luonnollisesti enimmät juuri kynäilijäin käsissä.

Missäpä tarjoutui sopivampi tilaisuus tehdä itsensä ikuiseksi kuin tekemällä itsensä kirjailijain ylistämäksi? Niiden ammattilaisten piirtämäksi kronikkoihin ja historioihin, jotka olivat enimmän soveltuvat sellaiseen työhön.

Testamentti jätettiin vahvistettavaksi keisarille, joka vahvisti sen mielihyvällä. Se oli nyt tekevä kirjallisuuden todellakin paremmaksi kuin se oli ollut ennen.

Mutta kuinkapa lienee käynyt. Uskommeko, että kullan jumalasta on Kiinassa kauneuden jumalaksi?

Eikö kullassa, tyhmien omaisuudesta kynsityssä ja ooppiumilla hankitussa, piile kullan jumala, omituinen demooni? jokin kiinalainen pahahenki? Niin, eikö kulta tuoksahda samalta kuin uskoisimme sen omistajankin sielun tuoksahtavan? Ja eikö mammonan mukana jäänyt Kiinaan sen hankkijan sielu, vaikka hän itse oli jättänyt maailman? Tai ehkä ei jättänyt, sillä kenties hän jäi itse elämään kultansa keralla ... kuten hän elää toivoi, Nyt ne, jotka satuttivat kätensä hänen jättämiinsä, koskettivat hänen sieluunsakin ... ja joutuivat palvelemaan vainajan henkeä. Lähetyssaarnaajat nimittäin kertoivat Kiinassa palveltavan hartaasti vainajia ja henkiä.

Minkänäköinen lienee ollut se henki, jota tämän tavattoman rikkaan kuoltua palveltiin? Luultavastikin sellainen, jollaisiksi kiinalaiset veistävät epäjumaliensa kuvat. Keltanaamainen se varmaankin oli; silmät pullottivat epäjumalan päässä, suu oli leveä ... ja keltainen käsi kurottautui suoraksi ... kun henki hyppelehti ja loikki. Viekkaasti se tähysteli ja synkästi tuijotti, ja joskus tämä isovatsainen ja laiska epäjumala alkoi karjuakin. Oikea kiinalainen kummitus jumalankuvaksi.

Ylevä keisari siis vahvisti testamentin. Hän oli nimittäin jo itsekin alkanut ajatella, pitäisikö hänen auttaa kiinalaista kirjallisuutta auttamalla kiinalaisia kirjailijoita, jotka aina valittivat puutettaan. Nyt tulvahti apuun tarvittava kultamäärä hänelle ikäänkuin kuusta ... vainajan näkymättömästä kädestä. Keisari antoi ensin sinetöidä sen ison kellarin, jossa kuolleen miehen rahasäkit Pekingissä olivat ... rikas mies oli näet elänyt viimeiset aikansa tuossa kukkulain kultaisessa kaupungissa. Antoi sinetöidä keisarillisin lohikäärmeenkuvin, etteivät asiattomat, kulit ja varkaat, pääsisi kynsimään vainajan omaisuutta. Sitten ryhtyi jalo keisari miettimään, kuinka hän jakaisi kiinalaisille runoilijoille näitä kultia. Samalla uneksi tämä Taivaan Poika, nimeltään Meng-hoang, miten kullat jalostaisivat kerran kirjallisuuden avulla hänen kansansa sielua.

Kuinka sitten Taivaan Poika järjesti kultien käyttämisen? Oli tietysti perustettava lautakunta. Kuka sen perustaisi? Keisari Meng-hoang kunnioitti syvästi kirjailijoita ja tahtoi sallia heidän itsensä hoitaa asioitaan. Ketkä ymmärtäisivät paremmin kuin he, miten kirjallisuuden ylevä asia oli järjestettävä?

Nyt Meng-hoang päätti jättää lautakunnan perustamisen kaikkein enimmän kunnioitetun runoilijan huoleksi. Se runoilija asuikin nykyään Pekingissä, tuossa keisarin omassa valtaistuinpaikassa, jossa keltaiset ja taivaansiniset liput riippuivat kauppojen kilpinä ja kullatut ja punaiset temppelit säteilivät pitkien katujen päässä. Tämän vanhan ja arvokkaan runoilijan nimi oli Fan-hu-li-tse. Syntyisin oli hän Tshinin-maasta. Harmaa Fan-hu-li-tse oli varsin pitkä mies, sillä Kiinassa kuuluvatkin olevan maailman pisimmät miehet. Kellertävä ja punertava hän oli; hänen harmahtavat viiksensä ulottuivat rinnoilla asti, ruskean ja silkkisen hameen rinnoille. Mutta hänen palmikkonsa juuressa heilui kaunis riikinkukon sulka, kiinalainen kunniamerkki, keisari Meng-hoangilta saatu. Verkkaan ja juhlallisesti käyskenteli Fan-hu-li-tse, ja puhui aina viisaasti ja sukkelasti. Ja hän haukotteli usein.

Mistä ansiosta oli Fan-hu-li-tse saanut riikinkukon pyrstösulista pisimmän? Todellisesta ansiosta. Nuorempana oli hän kirjoittanut paljon kaunista, Kiinan kansan parhaaseen henkeen... Kiinalaisesta talonpojasta, joka kulkee aamulla varhain työhön ja sulkee illalla silmänsä lepoon; hiljaisesta talonpojasta, joka syö oman peltonsa hedelmiä ja juo oman kaivonsa vettä. Silloin oli hän vielä elänyt synnyinseudullaan, siellä ihanassa Tshinin-maassa. Mutta olipa hän saanut kunniamerkkinsä toisellakin tavalla. Nuoruutensa lopulla oli Fan-hu-li-tse nimittäin joutunut samaisen rikkaan miehen tutuksi, joka nyt oli kuollut. Ja kuinka mahtoi ollakaan: kultaa itselleen kasaavan kiinalaisen läheisyys lienee vaikuttanut häneen sillä tavalla, että hän lauloi pienen kiitoslaulun tuolle tavattomasti rikastuvalle ... kymmenen vaaksanpituista liuskaa, ylistäen hänen nerokasta päätänsä ja kuvaillen ooppiumikauppiasta hyväntekijäksi ja pitkäkyntistä mandariiniksi, koska kiitetty oli näet juuri siihen aikaan voinut ruveta kasvattamaan pitkiä ylimyskynsiä. Tästä kepposesta sai Fan-hu-li-tse rikkaalta mieheltä paitsi jonkun verran metallikolikoita myöskin suosituksia niille ylhäisille, joiden tuttu ooppiumikauppias jo oli. Suosituksia Pekingiin. Nyt muutti Fan-hu-li-tse Pekingiin ja siihen kaupunginosaan, jossa mandshut tai mandariinit vai mitä he lienevätkään, asuivat; se on varsinaisen kiinalaiskorttelin sisässä kuin rengas isomman renkaan. Siinä korkeiden kaupunginosassa asui koko joukko muitakin sellaisia, joiden päähineissä törrötti riikinkukon pyrstösulka. Lukuunottamatta virkamiehillä näki sitä koristetta siellä eräillä oppineillakin, kiinalaisilla professoreilla, ylioppilastutkintoaan viisikymmentä vuotta suorittaneilla ja paljon kiinalaisia kirjaimia osaavilla, ryppyisillä niinkuin kuumaan veteen pudonneet kissannahka-kintaat. Nämä oppineet ne hommasivatkin, virkamiesten avulla, oivalliselle runoilijalle samanlaisen höyhenen kuin he olivat itsekin elämänsä lopulla saaneet, sekä hänen nimeensä jatkon, jonka hän olisi jo nuorempana ansainnut; _tse_ merkitsee näet mestaria.

Tapahtumamme aikaan eli vanha Fan-hu-li-tse auttavan mukavasti; entisiä laulujaan hän ei laulanut, eikä juuri ylistyksiä millekään rikkaille miehille, mutta eli uusilla ja hyvillä kirjoituksillaan, joskaan ei sellaisilla kuin ennen ihanassa nuoruudessaan. Fan-hu-li-tse, kunnon mies, oli jo, kuten sanottu, vanha.

Koska Fan-hu-li-tse tunsi rikkaan vainajan ja saattoi siis parhaiten tietää hänen toivomuksensa, niin Taivaan Poika määräsi nyt hänet kokoamaan tuon jalojen kirjailijain lautakunnan. Loistavan hovijoukkonsa saattamana kävi keisari runoilijan luona antamassa tätä suosionosoitustaan. Yksin jäätyään Fan-hu-li-tse ... ensin haukotteli. Sitten toteutti hän tarkoin Taivaan Pojan antaman käskyn ja heidän kahden sopiman ensi toimenpiteen suunnitelman toteuttamiseksi. Meng-hoang ja Fan-hu-li-tse olivat päättäneet, että vainajan kultasäkit, jotka olivat vielä hänen kellarissaan, kuljetettaisiin sadalla vahvalla sonnilla siihen ylimystön kaupungin keskellä olevaan hienoimpaan kortteliin, missä keisari itse asui; sen korttelin nimenä on keisarin kaupunki. Tässä Pekingin kallisarvoisimmassa ytimessä sijoitettiin säkit itsensä Taivaan Pojan palatsin vieressä olevaan suurimpaan ja kalleimpaan temppeliin, Kong-tsen eli Confuciuksen temppeliin. Sillä tavalla tahtoi keisari kunnioituksesta runoutta kohtaan ja siitä syystä, että kun rahoja jaeltaisiin niitä kaipaaville kirjailijoille, saisi hän helposti kutsua kirjailijat luokseen kauniiseen porsliinipaviljonkiinsa ja pitää heille siellä heidän kunniansa mukaisia juhlia ... kaunoisin puhein kaunokirjallisuuden merkityksestä kansan jalostajana.

Niin tehtiin. Vainajan kullat kuljetettiin Kong-tsen valkeaan ja vihreään temppeliin. Sen jälkeen laati ja antoi Fan-hu-li-tse kirjoittaa ja naulailla Pekingin pisimmille kaduille plakaatteja, että sellainen mies oli kuollut ... nero, joka oli jättänyt kuollessaan kaikki rahansa maailmaan ja enimmäkseen Kiinan kauniiden kirjailijain hyväksi; sekä että kirjailijain ja runoilijain oli nyt riennettävä muodostamaan lautakuntaa, joka jakeleisi pitkäkyntisen ylimysvainajan rahasia.

Monet kirjailijat ja runoilijat huomasivat näitä plakaatteja ... monet keskenään kilpailevat ja riitelevätkin ryhmäkunnat. Vikkelimmät ja älykkäimmät olivat kuitenkin erään etevän ja suuresti suositun kirjailijan ystävät ... sillä luultavasti on Kiinassa kirjailijoillakin ystäviä, aivankuin muillakin kuolevaisilla, vaikka kirjailijat ovatkin arvonimeltään kuolemattomia. Tämä kirjailija, kyllä hyvä siitä huolimatta, että hänen kadehtijansa kiukuissaan väittivät hänen saavuttaneen Kiinassa erikoisen suosion ainoastaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut päässä tavanmukaista kiinalaista palmikkoa, vaan hän oli antanut tukkansa kasvaa niinkuin mikäkin nykyaikainen europalainen, jopa väritti sitä vaaleaksikin, se kirjailija oli Han-lin. Sellaisen mielenosoituksellisen tukkatempun olisi luullut loukkaavan kaikkia Taivaan valtakunnan poikia, koska siellä pidetään ihmisenä muka ainoastaan mustatukkaisia, kun taas muita sanotaan valkeiksi paholaisiksi. Kuinka suvaittiin niin ollen tätä vaaleaa kirjailijaa? Kauniit kiinalaiset kaunokirjailijat väittivät sen mahdolliseksi siitä syystä, että Kiinassa sattui siihen aikaan kulkemaan jokin harmittava ja ilkeä muukalainen virtaus ja muoti, Japanista tullut, kukapa sen tietänee, mistä. Mutta tosiaan oli tämä kirjailija uskaltanut käydä Japanissa, entisten kirsikankukkien ja meidän aikana mainiota europalaisuutta kohti nousevan auringon maassa. Kadehtijat kirkuivat hänen oppineen japanilaisilta paitsi taitoa kulkea europalaisissa housuissa myöskin japanilaista runoutta. Eikö asia ollutkin selvä? Missä kiinalainen ennen oli nimittänyt runojaan esimerkiksi -- meidän kielisillä vastineilla asiaa selvittääksemme -- romanssiksi taikka terssimetriksi tahi hippotaurometriksi, siinä Han-lin käytti japanilaisia nimityksiä, sellaisia outoja ja naurettavia kuin _haikai_ ja _aihai_. Mutta japanilaiset, tarkat runouden tuntijat, kiittivät todella häntä, ja ne kiinalaiset, jotka pitivät hänen runoistaan, ihastuivat pitämään hänestä vielä enemmän tämän kiitoksen johdosta ... tyynestä Han-linista, jolla oli kylläkin muukalaisesti pystyyn käännetyt ja vaaleat viikset.