Part 7

Tätä kovaa testamenttia itkee nyt myllärin muori, jopa soimaakin kuolevaa. Mutta kauan ei hänellä ole aikaa itkeä ... eikä ajatella myllärin kuolemista. Sillä kun kiinteä omaisuus on tällä tavalla jaettu, alkavat veli ja sisar vaatia yhtä tarkkoja määräyksiä myöskin karjasta ja irtaimesta. Kenelle on tuleva ne ja ne lehmät? Kenelle kolmivuotias härkä? Matin lehmiä on käytetty hänen veljensä talossa, kolme kertaa ilmaiseksi; siksi tahtoo velimies nyt kuolevalta nuoren härän, ja kenelle tulevat toiset puolet talrikeista, kaksi kappaletta, koska syöjiä ei ole niin monta kuin ennen? Paitsi kahta lehmää sanoo sisar ottavansa vielä toisen rainnan ja isomman, kuparisen kahvipannun, sillä hän se on hoidellut veljen lehmiä, myllärin eukon juoksennellessa joutavan jäljillä. Ja keitellyt on sisar yksinäiselle miehelle ruuat ja kahvit. Entä myllärin vaatteet, se hänen vielä uusi sarkapukunsa, muutaman vuoden vanha, minnekäs ne jäivät?

Kaikista tullaan tahtomaan kuolevalta määräyksiä.

Kuoleva voihkii ja valittelee. Julmaa on kuulla noiden onnettomien sanoja... Avuton ja yksinäinen hän on... Turhalta hänestä tuntuu ratkaista heidän riitojaan. Hän kysyy ainoastaan, eikö pappia jo ala tulla. Mutta ei sitä vielä kuulu näkyvän ... Mäkkyiskylän pitkällä ja suoralla tiellä. Täytyisi odottaa. Turha kehoitus: lähdettävä hänen on.

Itsensä täytyy hänen selvittää asiansa Jumalan kanssa. Erottava on tästä maailmasta, pidettävä sitä ihan kuin olemattomana.

Ja eikö hän jaksakin erota?

Eikö kaikki ala kirkastua hänen ympärillään?

Mylläri näkee jälleen sen valkean, joka ilmestyi hänelle unessa. Enkeli se oli tosiaan, eikä mikään ihminen, niinkuin hän oli kuvitellut ihmismielessään. Ei ihmisistä tässä apua: ainoastaan Jeesuksesta! Niin on avuton ihminen hädän hetkellä, viimeisen ja hirveän hädän, kuolemantuskan. Minne hän joutuu? Mylläri toistaa muiden riidellessä:'

"Tule, Herra Jeesus. Tule, tule!"

Niin meni tunti myllärin kuulematta, miten toiset tahtoivat vastauksia jaettavista irtaimista ... heinähangoista ja särkiverkoista. Myllärin sielussa on nyt kirkasta. Hän tuntee helpoituksen tulevan, tuntee jo lähestyvän Jeesuksen, jota hän on rukoillut avukseen. Kuolema joutuu...

Helppo on hänen pyytää luokseen lähimmäisiään, joista eräät lähestyvätkin, ja anoa heiltä anteeksi kaikkia rikkomuksiaan. Omaiset eivät kuule tällä hetkellä hänen kehoituksiaan, he riitelevät keskenään. Mutta ei se mitään tee, heti tulee helpoitus, hän näkee Jeesuksen astelevan itseään kohti ... hohtavasta ovesta. Hän on kaikesta irti, kaikesta...

Kaikestako?

Kaljupäinen veli ja myllärin muori riitelevät nyt siitä ruuhesta, jolla mylläri on käynyt kymmenet vuodet laskemassa pyydyksiään lampiin, kesäiltoina. Laskemassa omia kutomiaan verkkoja ... kudottuja hiljaisina talvipuhteina, monesti yksin istuen, suruissaan siitä, että vaimo on ollut poissa. Ruuhi on, kuten jo ilmaistu, vanha ja varsin laho, vaikka mylläri on sitäkin paikkaillut; kaikkihan loppuu aikanaan. Mutta silti käy siitä nyt ankara kiista. Niin, kiista sellainen, että muori viimein ikäänkuin karkaa lankonsa kimppuun, ajaakseen hänet pois talosta. Silloin menee myllärin sisar veljensä puolelle, hän tuuppaa muoria. Muori vimmastuu ja antaa lihavasta kämmenestään kälyään laihalle nenälle, jopa aikoo tarttua hänen tukkaansa. Käly myöskin puolestaan muorin tukkaan. Niin he ottelevat ovella, jolta katselijat väistyvät oikealle ja vasemmalle, enimmät nauraen.

Mylläri voihkii nurkassaan, yhä hiljaisemmin ja palavammin, kovin hiljaa:

"Tule, Herra Jeesus! Tule, tule, Herra Jeesus."

Myllärin silmät ovat kirkkaat. Omituisesti kirkkaat: ei niissä ole hänen tavallista katsettaan, vaikka sekin on ollut aikoinaan ihmeellisen kirkas, varsinkin silloin kun hän oli aivan terve.

Mutta vielä tulee niihin se tavallinenkin katse, vielä kerran.

Muori on joutunut alakynteen ottelussa kälynsä kanssa. Myllärin sisar on pitkä ja notkea, myllärin muori lihava ja leiniäkin kärsivä. Niinpä saa sisar tyrkätyksi vastustajansa luotaan; muori on kaatua, hän on iskeä otsansa paatisen takan nurkkaan. Loukattuna ja häväistynä katselee muori ympärilleen. Joku vieraista naurahtaa ... sepän oppipoikakin: sellainen se on, hävytön! Eipäs aina sellainen, vaan ainoastaan ihmisten nähden! Muori itkeskelee avuttomana, ja katsoo sänkyyn, jossa mylläri tekee kuolemaa. Nyt tulee muori miehensä luokse, ikäänkuin painautuen turvaan. Hän itkeskelee:

"Tällä tavalla runttiloivat minua ... elävältä syövät..."

Sitten hän itkee:

"Ja sinä kuolet. Miten sinä nyt voit, raiska? Kun ei tule edes pappia!"

Silloin ilmestyy myllärin silmiin se entinen katse, ja huulille, jotka kuume on polttanut kelmeiksi, merkillinen hymy. Samanlainen kuin hyvin kauan sitten, ja näkyy, että hänellä on vieläkin side tähän maailmaan, koskapa hän pyytää vaimoaan, tuskin kuuluvalla äänellä, tuomaan nuo todistajat siihen ihan lähelle.

Muori tuo todistajat. Niille sanoo nyt mylläri kuitenkin jättävänsä koko omaisuutensa, kaiken omaisuutensa, vaimolleen ... sille, jonka Jumala oli antanut hänen uskotukseen ja hänen vaalittavakseen.

Sitten koettaa mylläri nostaa kättänsä vaimonsa puoleen ja kuiskaa jotakin. Nyt hän kuiskaa:

"Sinä tulit, Herra Jeesus ... kuulit syntisen rukouksen..."

Vanhuksen pää hervahtaa syrjälleen, harmahtavalle pielukselle ... ylhäinen ja hymyilevä pää.

Muori iloitsee suruissaankin. Mylläri itse on kuollut.

Tähtimantteli.

Tämä tapaus mahtaa olla Amerikasta. Mistäpä muualtakaan? Missäpä muualla saattaisi olla enemmän humbuugia ... kuin Amerikassa?

New Yorkissa istuu siis, valtavassa pilvenpiirtäjässä, joka on kuin Babelin torni, kustannusliikkeen toimitusjohtaja työhuoneessaan. Hänen kasvonsa ovat valkeat taikka hiukan kellertävät niinkuin vanha porsliini. Nenä näyttää terävältä; korvien juuressa pitkät ja kiharat poskiparrat. Ruudullinen on tietysti hänen pukunsa, tuon nuoren miehen; se muistuttaa shakkilautaa.

Toimitusjohtajalla on tällä hetkellä pieni lomansa työn jälkeen, jona on ollut tarkastaa erästä englantilais-amerikalaista salapoliisikertomusta ja valita toiseen kirjaan kansikuvaa, englantilaiseen rakkausnovelliin. Hän oli löytänytkin kuvan jonkin parfyymilippaan päällyksestä: suuteleva pari, herrasmies hännystakissa, neiti vaaleassa leningissä ... kaikki väritetty vaaleansinisellä ja vaaleanpunaisella. Nyt, tupakkatuokiolla, salli hän varajohtajan saapua huoneeseensa, pakinoimaan kanssaan.

Varajohtaja on joka suhteessa hyvin pyöreä; niin, hänen muotonsa on melkein yhtä pyöreä ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun. Kullattujen sankalasien läpi kuultelevat hänen siniset silmänsä.

Mikä on tämä viimemainittu kirjallinen amerikalainen miehiään? Hän palveli äskettäin muutamassa myllynkivi- ja tahkotehtaassa, tuon liikkeen osakkaana. Joku aika sitten hankkiutui hän tähän kustannusliikkeeseen varajohtajaksi, melkeinpä perikadon partaalla häilyvään. Lihava ja ympyriäinen mies pelasti sen, ostamalla siitä varsin paljon osakkeita. Varsinaiseksi toimitusjohtajaksi antoi hän, entisen ja eroitetun jälkeen, mielellään tulla itseään oppineemman henkilön ... antoi ainakin toistaiseksi. Tämä oppineempi ja lukeneempi on arvoltaan maisteri; hän taasen siirtyi uuteen virkaansa eräästä amerikalaisesta valtalehdestä, luonnollisesti hiukan humbuugimaisesta, joka kirjoittelee valtavin otsikoin murhista ja palloilusta ja nerokkaista kansallisrunoilijoista ja kaikenlaisista tapaturmista. Miksi toimittaja lienee ruvennut toimitusjohtajaksi? Sitä voi olla vaikea tietää? Ehkä kunniankin kaipuussa ... tai hyvin yksinkertaisesti suurempien tulojen tähden kuin mitä lehti hänelle tarjosi. Sillä tästä perikadon partaalla häilyvästä kustannusliikkeestä onkin päätetty nykyään tehdä vahva liike, pystyvien ja vakavien miesten voimalla.

No niin; ainakin pitkät ajat eteenpäin on toimitusjohtaja ylempi ja varajohtaja alempi päällikkö, kunnes myllynkivi- ja tahkotehtaan osakaskin perehtyisi hoitamaan ensimmäisen kirjallisen kokeneen tehtäviä.

Siis toimitusjohtajalla on pieni lomansa, ja varajohtaja istuu pakinoimassa hänen kanssaan. Hauskoja tupakkatuokion pakinoita. Iloinen varajohtaja on jo puolestaan jutellut hupaisen kompansa ... tuollaisen mehevän, rakkausasioista: miesten juttuja. Niin hemaisevan, että jo reklaamiosaston hoitajakin, nuori harjoittelija, sekä pari miehistä konttoristia ovat ilmestyneet toimitusjohtajan huoneen ovelle, kuullessaan esimiestensä naurua, ja ehkä nauramaan mukanakin. Sellaisen jutun, että kaikkein etummaisessa huoneessa istuvat konttorineidit ovat paiskanneet välioven kiinni, taikka paremminkin ummistaneet sen varovasti, peljäten nuorta, mutta ankaraa toimitusjohtajaa: jos hän tahtoo, täytyy neitien aina kuunnella, mitä hän puhuu ... kuunnella vastaväitteittä. No, joku veitikka neideistä saattaa olla silti pujahtanut oven taakse kuuntelemaan.

Nyt kertoo toimitusjohtaja puolestaan tarinansa. Niin kovalla äänellä, että kainostelevien neitien täytyy eroittaa hänen sanansa ... sillä hän on todellakin huomannut välioven sulkeutumisen ... huvikseen ja harmikseen. Hän halveksii noita mamseleita ... usein itkeskeleviä tyttöjä, tekokainoja. Verkkaan, jäykästi ja loogillisesti kuvailee herra amerikalainen, kuinka hän rakastaa vaimoaan. Älkäämme turmelko hänen sanojaan selostelemalla niitä. Siten hän vain rakastaa.

Maisterin jutun loppuessa katsoo reklaamiosaston nuori hoitaja ällistyneenä miehisiin konttoristeihin, ja varajohtajan silmät kiiltävien sankalasien takana vilkastuvat, koska juttu hänestä oli hauska. Hän nauraa, hänen äänensä kumisee kuin tynnöristä ja lihava vatsa hytkähtelee.

Mutta tällä hetkellä, jolloin nyt itse toimitusjohtajankin hampaat paljastuvat lyhyeen ja terävään nauruun ja hän puhkeaa hiukan happameen hekoitukseen, tällä hetkellä lähestyy fantastinen runoilija Lauri Falk kustannusliikkeen ovea. Hän nousee hitaasti jo sisäportaita.

Lauri Falk on solakka, melkeinpä kookas. Hänen pitkänlainen tukkansa on ruskeaan vivahtava ja hieno. Kasvot vielä soikeammat kuin toimitusjohtajan, ja laihemmat. Silmät ovat luonnollisesti haaveelliset. Lokakuun ilkeältä sateelta, jota tihkuu paraikaa New Yorkin kaduilla, suojelee häntä tuulessa helposti liehuva mantteli, sellainen hihaton ja leveä viitta, joka tunnetaan taiteilijapiireissä nimellä tähtimantteli. Mutta manttelin alla kädessään on hänellä kauniisti sidottu käärö käsikirjoituksia ... runoja.

Näissä runoissa tallettaa Lauri Falk kauniita unelmiaan, monien vuosien hiljaisia haaveita, vuosien, joista hän on viettänyt ensimmäiset hyvin epäamerikalaiseen tapaan, enimmäkseen nukkumalla, ja seuraavat erilaisten sanomalehtien toimituksissa, viimeksi jossakin New Yorkin lehdessä, mutta huonommalla menestyksellä kuin nykyinen kustannusliikkeen päällikkö omassaan. Reportterinvirkansa antamia vähäisiä tuloja on Lauri lisäillyt kääntämällä hiukan jotakin kustantajille, sellaista kustantajien antamaa, mistä hän ei ole itse juuri välittänyt, hän kun nimittäin pitää syvimmin indialaisesta ja japanilaisesta runoudesta ja muusta sentapaisesta; käännöksistä on hänelle tullutkin kahdeskymmenes osa kustantajien voitosta.

Mutta sillä välin Lauri on pyrkinyt myöskin luomaan itselleen maailmasta omaa kuvaansa, ja hän on haaveillut sen antamista muille. Minkätähden? Laurilla nyt on se ihmeellinen halu. Siksi hän on kirjoitellut runoja, joista hän on julkaissutkin eräitä siellä täällä lehdissä, ja joista hän on tarjonnut tätä sarjaa äskettäin toisille kustantajille, mutta menestyksettä. Olivatko runot niin huonoja tai hyviä, etteivät ne ansainneet julkisuutta, mahtanee olla mahdoton selvittää. Kovasta kohtalostaan ei Lauri kuitenkaan vielä masentunut maan tomuun, vaan lähestyi tällä hetkellä tämänkin toiminimen ovea, hiukan keveässä maineessa ennen olleen, mutta nyt kuuleman mukaan uudistetun.

Lauri katselee tuokion sisäovea. Nyt uskaltaa hän yrittää sisään.

Jo ulkoportailla hän seisahtui hetkeksi ... miettimään kuinkahan käy täällä hänen unelmilleen? Vaikeaa on, ettei hän tunne toimitusjohtajaa paljon ... kerran lienevät toisilleen esitellyt. Mutta rajuksi mieheksi hän tietää maisterin. Ehkä hyljätään hänen runonsa täälläkin...! Ja kuitenkin: kuinka suuri ilo hänellä on niistä ollut!

Mistä seikoista nämä lauluset sitten laulavat? Niissä on lauluja keväälle ... ja armaalle kesälle ... jopa syksyllekin, jonka kolkkous kiihoittaa maistamaan maljasta, välkkyvästä maljasta. Niin, vieläpä ylistyksiä väkevälle talvellekin niissä on. Dionysos ajelee näissä runoissa panttereillaan, joiden talja on keltainen tai punertava niinkuin syksyn puut. Lempeä niissä on, tuota siunattua ja ohitse liitelevää onnetarta. Missä se liitelee? Maisemissa ja metsissä ... siellä visertävät siniset linnut ja punaiset linnut... Vapaudestakin ne linnut laulavat.

Viimein pujahti siis Lauri sisälle liikkeen ovesta, parhaiksi kuullakseen jostakin sisähuoneesta toimitusjohtajan naurun ja varajohtajan uudestaan kumahtavan naurun. Lauri tohti eteisestä ensimmäiseen huoneeseen ja kumarsi neideille ... tähtimanttelissaan ... pyysi voida puhutella herra toimitusjohtajaa. Muudan ketterä ja ystävällinen neiti lähti sisemmälle ja ilmoitti, pistäen päänsä toimitusjohtajan ovenraosta, että täällä oli eräs herra, joka tahtoi maisteria tavata. Lauri seisoi paikallaan, yskähteli ja seisoi. Riisui tähtimanttelinsa eteiseen. Nyt meni hän toimitusjohtajan luokse, konttoriherrojen väistyessä kynnykseltä hänen tieltään ja palatessa kukin paikoilleen.

Toimitusjohtaja oli äännähtänyt neidille, joka oli ilmoittanut hänelle tästä vieraasta: "Nyt niitä taas tuli!" Vielä ajatteli ja mutisi hän itsekseen: "Nyt niitä tuli ... kirjailijoita." Ja hän jäykistyi vakavasti työhönsä ... katselemaan tuota äskeistä rakkausnovellinsa kansikuvaa, hiukan violettia etikettiä. Ei hän Lauriin vilkaissut, joskin ajatteli tulijaa, vaikkei aavistanutkaan, kuka hän oli. Ei, toimitusjohtaja rypisti kulmiaan ikäänkuin Laurista mitään tietämättä ja puraisipa kelmeää ylähuultaankin ... valkea mies, hiukan kellertävä kuin vanha porsliini.

Meni hetki; edelleen ei toimitusjohtaja Lauriin katsahtanut. Saakoon tulija odotella. Mikä lieneekään? Miksi ei neiti, se hutilus, ollut ilmoittanut hänen nimeään? Ja miksi hän oli ainoastaan pistänyt päänsä sisälle herrojen huoneeseen?

Viimein sanoi toimitusjohtaja, ojentautuen pystympään ja katsellen suoraan eteensä, ikkunaan, josta näkyi katu ja sen valtavat pilvilinnat lokakuun tihkuvassa sateessa, sanoi lyhyesti:

"Mitä on asiaa?"

Lauri myhähteli jotakin epäselvää. Kuinka hän olisi ennättänytkään heti vastata?

Silloin toimitusjohtaja käännähti. Kiivaasti hän käännähti, hänen vaaleanharmaista silmistään lennähti Lauriin säkenöivä katse. Hän kysyi jälleen:

"Kuka te olette?"

Niin kuka? Turha kysymys: jo tunsi toimitusjohtaja Laurin.

Ja vielä peloittavampi kuin pikainen kysymys oli Laurista sitten se hymy, joka ilmestyi valkean ja hiukan kellertävän nuorukaisen huulille ... ohuille huulille hieno ja halveksiva hymy. Toimitusjohtaja oli jo tuntenut Falkin. Muistipa hänet paljoa paremmin kuin Lauri maisterin, joka oli nähnyt tämän reportterin aikoinaan eräissä kokouksissa. Niissä oli nykyinen toimitusjohtaja ollut pitämässä puoluepuhetta, jota vastoin Lauri tuli sinne ainoastaan toisen puoluelehden tilapäisavustajana... Olipa maisteri sitäpaitsi sattunut kuulemaan, että Lauri seurusteli niiden kirjailijain kanssa, jotka olivat ennen olleet tämän kustannusliikkeen asiakkaita, enimmät melkoisia vetelyksiä ... runoilijoita. Itsekin oli Lauri tuollainen runoilijantaimi, jopa taimista kaikkein kummallisimpia. Eikö maisteri ollut silloin tällöin nähnyt niitä pikkupaloja, joita Lauri oli pistellyt jonnekin lehtiin, nimellään varustettuina? Armoton vetelys oli Lauri Falk. Kuka se kertoikaan hänen vetelehtineen polyteknikossakin ilman mitään tuloksia? Vieläpä kuului hän joskus aikoinaan olleen jonkun maaseutulaisen kirjakauppiaan luona kesällä ... kylvänyt oli kaikki pellot unikoita täyteen, hahah. Ja yhtä hassuja olivat hänen runonsakin.

Vastenmielisyys heräsi toimitusjohtajassa melkein aina, kun hän ajatteli hiljaisen laadun runoilijoita. Ja nyt tuo Laurin pitkä naama! Vastenmielisyys lisääntyi yhä. Maisteri huomautti:

"Kuulkaas, kun tullaan liikkeeseen, on tapana ainakin esitellä itsensä."

Sen teki nyt Lauri Falk; toinen istui paikallaan, nimeään mainitsematta. Lauri seisoi, maisteri istui.

Ah, kun toimitusjohtaja ajatteli kirjallisuuden ja hänen kustannusliikkeenä suhteita, yltyi hänen kyllästymisensä kovasti!

Ei, tuollaisia tyyppejä kuin Lauri Falk oli hänen mahdoton ymmärtää. Kylvää unikoita, haha ... Kuten sanottu, miehen runotkin sitä mukaa. Niitä ei todella ostaisi kukaan ... jos Falk nyt oli tullut tänne sellaisia kauppaamaan. Mutta se oli erehdys, päätti toimitusjohtaja mielessään, se luulo, että Falk saisi runonsa tänne.

Niin päätti maisteri, hampaitaan yhteen purren. Sillä eikö tämä liike ollut ennen häntä saatettu melkein vararikon partaalle juuri tuollaisiin vivahtavilla runoilla ja kirjailijoilla? Silloin oli täällä kuhissut runoilijoita ... niinkuin kotonaan. Tuttavallisessa seurustelussa liikemiesten kanssa, kokemattomien: poikasten, jotka alkoivat kustannustoiminnan siten, että kalustivat komeasti huoneiston, ja sitten kintaat heti pöytään! Niin oli melkein säännöllisesti käynyt alkajille. Oli otettu tappio toisensa jälkeen sellaisesta, jossa ei ollut mitään yleisön aatteita ... esteettisistä runoista ja näytelmäkappaleista ja muusta... Noista muka oikeiden runoilijain tuotteista, kuten heitä nimitettiin heidän omissa lapsellisissa piireissään.

Jumala paratkoon, näistä menetelmistä oli uusi toimitusjohtaja tekevä lopun! Millä tavalla hän olikaan uudistava liikkeensä? Hän oli päättänyt kustantaa, oppi- ja hartauskirjoja lukuunottamatta, ennen kaikkea englantilaisia salapoliisikertomuksia ja rakkausromaaneja, joita terve yleisö käsittää... Ja amerikalaisista kynämiehistä ainoastaan niitä, jotka olivat myös kirjailijoita, eivätkä pelkästään runoilijoita. Sillä siinä asiassa on suuri ero: kirjailijat kirjoittavat proosaa ja proosallisistakin asioista, jotka kelpaavat pienemmässä tai suuremmassa määrin kenelle tahansa. Mutta runoilijat ... heistä eivät eräät osaa tehdä reklaamikseen edes kansallislauluja...

Tällaiset runolliset sielut ovat paitsi säälittäviä melkoisessa määrin harmittavia. Ja tuottivathan juuri he maisterin liikkeelle ennen muinoin pahimpia tappioita.

Mutta suorastaan vihaan kiihtyi nuori toimitusjohtaja, kun hänen mieleensä johtui, että eräät moiset kirjailijat saattavat kaikesta huolimatta sittenkin joskus, vuosien kuluttua, saavuttaa yleisön suosion, jopa rahallisen menestyksen. Että aletaan lukea vähitellen heidän runojaan! Ja aletaan niitä säveltää, laulaa, siteerata. Runoilijan nimeä mainitaan kuin mitäkin kummaa; hänen matkoistaan ja elämästään tehdään lehdissä hullunkurisen tarkkaa selkoa. Niinkuin merkittävienkin henkilöiden. Ja luullaan, että runoilijat vaikuttaisivat yleisön elämänkatsomuksiin ... yleensä selviä järjenlatuja kulkevan yleisön. Humbuugia on maailma täynnä.

Tuossa seisoi nyt yhä yksi sellainen suuruus ... olento, joka on kylvänyt unikoita. Aika puhaltaa ehkä hänestäkin yleisön ihmettelemän saippuakuplan... Sitävastoin jäävät todella miehenlatuja kulkevat monesti varjoon.

Toimitusjohtajakin on näet kirjoittanut jotakin...

Mutta tämä toimitusjohtaja ei ole jäävä varjoon! Ei niin totta ... kuin hän on pohjalainen. Pohjalainenko? Eikö sitten Amerikassakin, saati nyt sadussa, voisi olla pohjalaisia? Totuus vain on, että tämä mies vannoo sitä olevansa. Ei, hän on tekevä liikkeestään sellaisen, että se kannattaa! Hän on päättänyt voittaa. Jumaliste, kyllä hän osaa pitää puolensa kirjailijoita vastaan!

Maisteri sanoo Lauri Falkille:

"Teillä on tietysti kaupaksi runoja!"

Runoilija myöntää sen.

Toimitusjohtaja jatkaa:

"Tietysti, tietysti, runoja..."

Nyt hän nousee tuolistaan ja alkaa kävellä edestakaisin. Pistää kätensä noiden ruudullisten housujensa taskuihin. Puristaa jo hiukan nyrkkiä, mutta vasta housuntaskussa. Sitten hän toistaa:

"Runoja, tietysti ... hahah. Runoja..."

Maisteri heittää Lauriin sellaisia katseita ja hymyjä, joissa on molemmissa enemmän kuin sääliä ja ivaa: niissä on voitoniloa ja melkoista hermostuneen vihaa. Hän kävelee. Alkaa harpata yhä kiivaammin, nyökyttää vahvistavasti päätänsä ... kellertävää kuin vanha porsliini.

Nyt tulee kellertävä käsi esille taskusta, se puristuu nyrkkiin, joka huiskaa Lauriin päin. Kustantaja huudahtaa:

"Jumaliste, kyllä minä näytän kirjailijoille! En anna heidän petkuttaa itseäni..."

Vihdoin hän katsoo Lauriin, ja sanoo:

"No, tuokaa nyt tänne ne runonne... Niin niitä katsellaan, ja arvostellaan niitä."

Lauria luonnollisesti peloittaa hirveästi. Mutta mitä hän voi? Hänellä on nyt sellainen halu antaa oma kuvansa maailmasta muillekin ihmisille ... antaa siniset lintunsa ja punaisetkin pikkulintunsa. Runoilija siis aukaisee kauniisti sidotun ja hyvältätuoksuvan paperikäärönsä ja astuu kolme askelta eteenpäin, aikoen sovitella sirosti tehdyn käsikirjoituksensa toimitusjohtajan pöydälle. Johtaja on asettunut istumaan. Hän tempaa Laurin käsikirjoitukset käteensä. Lauri seisoo pöydän vieressä... Sitten tulee arvostelu. Maisteri, nyt paitsi kellertävä myöskin hiukan punainen, selailee kahisevasta paperista leikattuja liuskoja ... hermostunein ja huolettomin käsin, etsien sisällysluetteloa. Ja hampaitaankin maisteri puree. Hän katselee nyt jotakin otsikkoa ja sanoo:

"Kas niin, mikä tämä runo on? Hymni Dionysokselle. Haha, kuulkaas, miksi ette kirjoita: Virsi viinalle? Ja toiseksi: eikö runoilija tiedä, että Amerikasta on juuri tullut kieltolain maa? Kuinka saattaa meikäläinen liike julkaista humaltumisen ylistyksiä ... nyt vielä? Se ei lisäisi suosiotamme kansan silmissä ... ja tietäkää, että minä ... minä olen päättänyt ... jumaliste... Minä olen pohjalainen!"

Laurista on erinomaisen ihanaa varsinkin katsella täytetyn viinilasin värikästä välkähtelyä. Siksi hän huomauttaa:

"Hm ... mutta, mutta jospa kieltolaki on humbuugia... Jospa Dionysos-jumala ei sitä lakia tottele, vaan hänen lapsensa nautiskelevat maljoista yhäti ja yhäti..."

Toimitusjohtaja nauraa:

"Dionysos ... jumala, haha! Ja nauttivat maljoista! juovat viinaksia, tarkoitatte? No, se sikseen. Mutta vielä ei kieltolakihassutus ole kylliksi lauhtunut. On sitäkin aatetta kannatettava ... jos aikoo menestyä. Ja minä aion, niin totta kuin...: Sitäpaitsi, äskeiseen asiaan palataksemme: miksi hymni ... jumalille? Jos minä juon, niin minä juon... Puhun illan hauskoja, ja laulankin. Ja, suoraan sanoen, ihastuin joskus katselemaan naisväkeä ... teidän iässänne. Mutta nähdä jumaloita ryyppäämisissä ja naisissa, haha. Ei, tästä runostanne päättäen teidän runonne... Mutta arvostellaanpa vielä! Hyvä. Mikäs tämä runo on nimeltään?"

Toimitusjohtaja katselee sisällysluetteloa. Yhtäkkiä hän kysyy:

"Kuulkaapas, oletteko te käynyt Brasiliassa?"

Lauri Falk ihmettelee:

"Mitenkä niin?"

Maisteri vastaa:

"Sillä missä muualla kuin tropiikissa te olisitte nähnyt sinisiä lintuja? Minä ainakaan en ole meillä nähnyt ... kokonaan sinistä. Jaa, papukaijoja kylläkin. Puhumattakaan punaisista linnuista, joita teillä myöskin on."

Lauri alkaa selittää, ettei hän ole väittänytkään näitä lintuja yhdysvaltalaisiksi...

Toimitusjohtaja ei jouda kuuntelemaan; hän sanoo nyt, nauraen niin, että Laurikin alkaa närkästyä: