Part 6
Monta vuotta kärsi mylläri jotakin salaista tautia, jonka lääkärit huomasivat vatsasyöväksi. Eivät siinä auttaneet lopulta mitkään rohdot.
Nämä kolme viikkoa on hän yöllä, erikoisen sairaana ollessaan, joskus valitellut. Alkanut valittaa yhä vaikeammin, ja kun myllärin muori, toinen heistä kahdesta, jotka asuvat myllytuvassa, on tullut miestänsä katsomaan, on hän tavannut myllärin hourailemassa, ei täysissä tajuissaan. Houreissaan se on valittanut, ei valveilla koskaan vielä vaikeroinut! Taivaasta ja Jeesuksesta on mylläri puhunut.
Tähän hourailuunkin alkoi myllärin muori viimeisten viikkojen ajalla jo niin tottua, samoin kuin hän oli tottunut myllärin monivuotiseen kivuloisuuteenkin, että muori oli saattanut nukkua viimeiset yönsä melkein yhtään heräämättä ... tuolla toisessa kamarissa, vielä tätä salia pienemmässä. Siellä oli hän kuorsannut vähän niinkuin mylly jyrisee.
Mutta tänä aamuna, noin puoli tuntia ennen nykyistä hetkeä, oli muori herännyt huutoon, joka kuului seinän takaa ... Myllärin huutoon, haikeaan ja vaikertavaan. Vaimo oli kavahtanut pystyyn ja tullut katsomaan, mikä myllärillä oli. Oli pelännyt, että joko mylläri kuolee.
Kun muori tuli alushameisillaan saliin, ei mylläri kuitenkaan enää huutanut eikä valitellut ... raiska. Mutta hänen kaulansa korisi... Sakeammin kuin koskaan ennen kävi henki Matin kaulasta, raukan. Niinkuin kuollut hän makasi, selällään ... kasvot taaksepäin vinossa, suu vähän auki. Muori oli sytyttänyt tupaan lampun ... hikeä oli hän pyyhkinyt myllärin laihoilta kasvoilta, ja sitten istahtanut tähän sängyn ääreen.
Ei vaikerrusta enää myllärin huulilta. Ja myllärin kasvotkin ovat niin rauhalliset!
Mutta näyttää niinkuin ne kasvot loistaisivat... Ja kähinä käy sairaan kaulassa yhä: sellaista ei myllärin muori ole kuullut milloinkaan. Joskus hengitys ihan seisattuu. Pitkiksi ajoiksi, jotka ovat vaalijasta pitkiä ... kuin maailman loppu. Sitten se taas alkaa, ahtaasti, vaivalla ... ikäänkuin huokaillen.
Lihava emäntä ajattelee, että jospa nyt mylläri kuolee! Eihän siinä mikään auta, kuolemaan se tauti lopulta vie. Muori alkaa muistella heidän entistä yhteistä elämäänsä ... hyvää mylläriä... Ja alkaa itkeä. Pyyhkii pieniä silmiään paitansa rintamuksilla ja takkuisella tukallaan. Lyhyt palmikko heilahtelee.
Nyt hän itkee jakkaralla ääneensä ... aivan ulahtelee. Myllytupa on muuten hiljainen. Ei edes kaappikello pirtissä naksahtele, sillä se on jäänyt vetämättä, koska mylläri, joka aina itse vetää kellonsa, on potenut täällä salissa.
Sydäntä viiltää muorilta myllärin vaiva, tuo käheä hengitys. Niin loistavat kuitenkin sairaan kasvot ... jumalisuutta loistavat...! Koko ikänsä on mies ollut hyvä sille, jonka Jumala antoi hänen vaimokseen... Sääli on muorilla ... sellaista hyvää miestä...
Mutta sitten, myllärin kuolemista ajatellessa, johtuu emännän mieleen, että kuinkas käy, jos mylläri nyt kuolee? Ei hän ole tehnyt testamenttia eikä heillä ole lapsia. Mutta kun ei ole testamenttia, joka määräisi, että omaisuus tulisi leskelle, niin muorille annetaan puolet omaisuudesta ja lopun vievät myllärin sukulaiset, veli ja sisar ynnä heidän lapsensa!
Tällainen pälkähtää emännän päähän. Hän kohottaiksen, ja pienet silmät, joista valuu kyyneleitä poskille, tulevat teräviksi. Mielessään sanoo muori:
"Sellainen se on, tuo itse ... mylläri. Kyllä se on luvannut pitää leskestään huolta, milloin on puhe siihen sattunut. Mutta nyt...! Ja ihmisille se on rahojaan antanut, velkakirjaakaan ottamatta, sen tietää muori: on siitä myllärille harmitellut. Näistä vain, ei siitä, että Matti on antanut papeille, sillä pitäähän niille ja pakanoille... Kunnasta viime vuonna muuttaneelle kappalaisellekin pisti taskuun sata markkaa ... salaa, lähdön hetkellä, ja pakanalähetykselle on rahaa lähettänyt, että saisivat valottomat tietää Jumalan ja Jeesuksen valkeudesta... Sellainen se on, oikea hyvä mies, mutta vaimonsa unohtaa!"
Jos muut rupeavat kuolemaan, tekevät he testamenttinsa! Eikös tämä usko milloinkaan kuolevansa, vaikka on vuosikaudet ilmoitettu hänelle ylhäältä taudilla kuolemasta?
Kun Vänskin vanha ukko kuoli, tai ennenkuin hän kuoli ... oli lähtenyt leikattavaksi kaupunkiin ... minkä purun tähden lienee ... niin, kun hän kuoli, hankki hän sitä ennen kirstun itselleen. Siihen nostatti itsensä, ja ajoi ruumiskirstussa kaupunkiin leikattavaksi, kirstu reessä: jos kuolisi leikattaessa, olisi jo valmiina kirstussa. Naurattaa tällainen oikein... Mutta asioista se kaljupäinen ja kuuro ukko piti huolen. Mutta tämä, mylläri! Ei ole testamenttia tehnyt... Ja pian hänen sukulaisensa vievät muorilta kaikki.
Johan nyt on ihme... Kun se kuolee näin!
Ei kuulu hengitystä taas moneen minuuttiin. Koskaan se ei ole ollut niin kauan hengittämättä yhteen holliin. Sykkineekö sen sydänkään enää? Muori koettaa myllärin sydäntä. Hän näkee sairaan poskilla kyyneleitä. Voi raiskaa! Koskeneeko häneen? Ei sydän muorin mielestä enää syki. Siunatkoon, kyllä se nyt kuolee!
Mylläri on juuri nähnyt kaunista unta: ollut olevinaan lapsuutensa kodissa, tummaisessa talossa Mäkkyiskylän reunamalla ... pienen talollisen poika. Kesäisen luonnon helmassa hän oli unessa, pienenä ... kotitöyryn alla. Käytti purossa äsken vuolemaansa vesimyllyä, johon hän oli tehnyt jauhinkivet, tamppikoneet ja kaikki.
Se lapsuuden laakso oli unessa sanomattoman kaunis... Vienosti suhisivat siellä koivut. Mäkkyiskylän harju, joka ympäröi laaksoa niinkuin laajan kattilan reunat, sinersi ihmeellisessä autereessa. Ja tämän Jumalan antaman kauneudenko vai minkä tähden lienee myllärin ollut niin haikea olla, siinä kesän keskellä, pikku poikana, hänelle tuttavan puron rannalla. Niin ihanasti haikea, että hän alkoi itkeä ... ikäänkuin surusta, että hänen täytyisi kaikki tämä jättää. Sairas itki hiljaisesti ja kuumasti unessa, siitä nuo kirkkaat kyyneleet hänen poskillaan.
Mutta katso, silloin tuli hänen luokseen jokin olento, valkea ... ikäänkuin enkeli valkeissa vaatteissa, ja lohdutteli häntä ... kuten olisi luvannut hänelle vielä jotain ihanampaa.
Mutta samassa sairas heräsikin, unen loppumisen järkytyksestä ja hänen sisälmyksissään uudestaan alkavasta, entistä rajummasta kivusta sekä myös muorin käsien kosketuksesta. Sillä muori nyki nyt häntä valveille, Muori nyyhki.
Myllärin silmät aukesivat hiljaa, hän katseli ympärilleen... Ja tunsi kipunsa sellaisena, ettei koskaan ennen. Hän huokasi, eroitti hämyssä vaimonsa ja muisti äskeisen unen. Johtui ajattelemaan, että odotettu loppu saattoi olla lähellä. Muori hoki hänelle itkien:
"Mitenkä sinä jaksat? Kun valitti niin, että säikähdin ... jos kuolee. Eikä sydänkään tykkinyt... Ihanko sinä kuolet?"
Muorin puhe keskeytyi jälleen parahtavaan itkuun ja hän painui kumaraan jakkaralla, pyyhkimään paitansa rintamuksilla silmiään. Nyt hän jatkaa:
"Tahtoisitko sinä mitä? Rohtoja ... tai kahvia. Vai pitäisikö lähettää hakemaan pappia ... jos sinä kuolet? Ja veljesi ja sisaresi lapsineen, ne korpit, vievät minulta kaikki ... kun ei ole testamenttia."
Mylläri oli yltyvässä kivussaankin vielä niin suuresti unensa lumoissa, että hän tuskin jaksoi ajatella, mitä muori oli tarkoittanut testamentilla. Sitten hän kuitenkin muisti, miten muori oli ennenkin siitä puhunut. Hän hymähti mielessään ymmärtävästi ja säälivästi vaimolleen ... samalla kuin kivun julmat vihlaisut ja haikean kaunis uni vakuuttivat hänelle yhä enemmän, että loppu saattoi tulla. Totta hän siis halusi selvittää asiansa papin kanssa, Herran palvelijan! Kipu kiihtyi kovin. Vanhus voihkaisi kerran jo valveillaankin ... ja sanoi sitten vaivalla, että taitaisi nyt olla parasta lähettää hakemaan pappia.
Ulvahtaen kavahti muori paikaltaan, pyöriskeli neuvottomana sinne tänne ja sanoi täyttävänsä myllärin tahdon. Hoki, että tottahan myllärin veli, jolla on iso talo, antaisi hevosta papinhakuun, sillä hevosta ei pienellä myllytilalla ollut. Tilan toisessa rakennuksessa, mökissä myllytien haarassa, asui seppä; hän saisi lähteä kirkolle hakemaan pappia ... tai kävisi sen tässä lumisohjassa lennättämässä tänne Kalle, sepän oppipoika. Muori hyypperöi salista tupaan ja ulos, lähettämään seppää tai sepän oppipoikaa kylään ja kirkolle. Mylläri jäi yksikseen.
Myllärin päässä vilahti tuo sepän oppipoika. Eikä se vilahdus ollut hänestä kirkas ... ah, tuhansin verroin kirkkaampi oli unessa nähty paikka ... se kiiltelevä puro. Ja vaimon mainitsema testamentti-asiakin tuntui hänestä nyt epämieluiselta. Samalla jatkoivat hänen ajatuksensa nukkuessa alettua latua; jatkoivat hänen elämänsä kulkua sitten niiden päivien, jolloin hän oli rakennellut pikku poikana leikkimyllyjä.
Jatkettava niiden oli ... loppu saattoi todella tulla, niin poltti taudin tuli. Alkoi janottaa. Mylläri supisi:
"Oi, Latsarus... Salli, Jeesus, hänen pistää sormensa pää veteen..."
Mylläri näki itsensä nuorukaisena... Maailman lapsi oli hän silloin; oli maistellut väkijuomiakin ... muutaman vuoden... Ja tansseissa käynyt ... naisväen tähden... Joutuisasti olivat ne vuodet menneet... Mutta ei ollut se oikeaa elämää, ei elämää Jumalan tahdon jälkeen. Muisti antaneensa naisväen mielistyä häneen ... antaneensa ihan kuin leikillä, sen enempää heidän kanssaan aikomatta ... Toinen niistä kahdesta oli monta vuotta odotellut häntä, kuihtunut ... ja sitten oli kuollut ... siitäkö lienee, että hän otti tämän.
Ja siitäkö onkin mylläriä rangaistu, siitä, että hän nuorena oli huikenteleva? Rangaistu toisella ihmisellä: nytkin, vielä vanhoillaan, vaimo sepän oppipojan kanssa ... ja testamentista muistaa puhua...
Mylläristä tuntuu kaikki omituisen lohduttomalta. Se ammoin sitten kuollut tyttö, ehkä toisenlainen kuin tämä, ilmestyy hänen sieluunsa syyttävänä ja alakuloisena ... uskollisin silmin.
On melkein hyvä, että muori meni tästä ... puhelemasta. Unessa hersyneet kyyneleet jatkavat hiljaista virtaamistaan ... mennyttä, nuorta aikaa muistellessa ja tuntiessa, niinkuin usein ennenkin, että ihminen on maailmassa ikäänkuin yksinään ... ystävänään ainoastaan Jumala!
Sekö tyttö se näkyi hänelle unessa? Kuinka hän, kauan sitten unohdettu, nyt ilmestyi, kuten häntä kutsumaan?
Niin haikea on vanhuksen olla, niin suloiselta tuntuu tässä haikeudessakin oleminen, niin suloiselta vieläpä yksinäisyyden tunne, että hän, koska sitäpaitsi kipu tekee peljättäväksi ajatuksen, että toinen ihminen kiusaisi häntä nyt asioiden pohtimisella, sulkee muorin palatessa silmänsä ja sanoo tahtovansa ainoastaan vettä poltteisiinsa. Mylläri sulkee suunsa ja makaa valittamatta. Muori tuo hänelle kauhalla vettä; se ei kuitenkaan janoa lievitä. Muorin sanoihin ei mylläri vastaa; tuskin kuuleekaan niitä. Ne sanat kiertyvät jälleen tuohon testamenttiin:
"Nythän se itse seppä lähti... Mutta kun se menee lainaamaan hevosta veljeltäsi, niin eikö se lanko rynnänne heti tänne ... piinaamaan potilasta. Ja viemään minulta kaikki!"
Tällä tavoin pyrkii muori hokemaan yhä samaa asiaa; niin että myllärin täytyy lopulta sanoa, hänestä lepoon päästäkseen:
"No, olehan, muori... Lienen sinustakin pitänyt huolta."
Muori nurisee siihen jotain epäselvää, ja mylläri tajuaa kyllä, ettei hän ole tyytyväinen, koska asioista ei olekaan pidetty huolta täysin niinkuin muori tahtoisi: ei tehty tuota paperia, joka takaisi vaimolle koko tilan irtaimistoineen ja kaikkineen. Ei ole mylläri sitä sietänyt tehdä.
Ja ollaanko nyt todellakin niin pitkällä, että ihmisen olisi luovuttava kaikesta? Sitä vakuuttavat yhä tuskat... Oi, ne polttavat ja pistävät ja huimaavat. Päässä alkaa kolkuttaa. Olisiko nyt testamentti tehtävä, luovuttava Hiesun myllystä ja kaikesta?
Ja tuolleko olisi kaikki annettava, vaimolle? Miksikä sen pitikin vielä hiiskua sepän oppipojasta? Sellainen kelvoton miehenalku, parhaiksi miehen ikään päässyt. Ja siihen nyt on muorilla... Kaikki saattaisi nyt joutua näille kahdelle. Rakas Hiesun mylly ja maatila, jotka mylläri on hankkinut omalla työllään. Oli jättänyt vanhemmalle veljelleen pienen kotitalon, vaatimatta siitä itselleen paljon muuta osuutta kuin yhden ainoan kapineen, vanhan kaappikellon, suvussa pitkät ajat kulkeneen, tuon saman, jonka ääntä hän tässä johtuu kuuntelemaan, sitä kuitenkaan eroittamatta. Niin, vetämättä se on muorilta jäänyt, se on selvä. Myllärin aikana ei se ole ollut vetämättä kuin pari kertaa hänen pitkässä iässään.
Muori on sellainen. On se jättänyt huolehtimatta muutakin... Lehmiä hoitamaan on pitänyt silloin tällöin hakea myllärin sisar ... kun muori on viipynyt kirkonkylässä tai muualla... Se juuri on rangaistus myllärille, tämä, että vaimolle ovat olleet väkijuomatkin mieleisiä... Kylän pojat, huikentelevat ja hulttiot, niitä hänelle ensin kuljettivat ... ja kutsuivat hänet luokseen... Sitä tekivät siihen aikaan kun vaimo oli vielä nuori... Nyt hän on vanha, joskin mylläriä nuorempi... Niin, se tuntui ensin katkeralta. Mutta kestää se täytyi. Tosinhan myllärin sopi laskea leikkiä myllymiehille, milloin vaimo ei ollut kotona, veikeillä ja rauhalliseksi tekeytyä... Naurahtaa, pirtin sängyssä loikoen ja kohottaen seinälle jalkojaan, silloin vielä ketteriä ... naurahtaa:
"Niin, nyt tässä saan nostaa jalkani seitsemännelle seinähirrelle, kun eukko on kylässä ... tienaamassa."
Näin sanoi mylläri miehille. Mutta raskas oli hänen mielensä siitä, että tiesi vaimon, jonka tähden hän itse oli herennyt tippaakaan maistamasta ja silmäänsä naisihmisiin vilkaisemasta, kulkevan sellaisilla teillä ... tuon hänestä niin kauniin vaimon. Kuinka hän rakasti muorinsa vilkkaita ja iloisia silmiä! Raskasta se oli ... kuin olisi tehty koko elämä tyhjäksi. Juuri parhaiksi oli mylläri silloin ehtinyt saada myllytilankin ostetuksi ... niin vaimo ... jumala rankaisi sen tähden, että mylläri oli ollut ... maailman lapsi. Liian myöhäistä oli sitten enää katua, muuttua ... tämän yhden naisen kohdatessaan.
Toisella tavalla oli herättävä. Jumalan mielen mukaan.
Sillä ihmekö, jos vaimo alkoi tulla sellaiseksi? Kun he eivät saaneet lapsia.
Kovin rankaisi Jumala mylläriä: ei antanut hänelle perillisiä rakkaaseen Hiesuun, vaikka hän oli tarkoin kivennyt sen pellot ja säästänyt metsää perijääkin varten.
Oli, vaimossa ei suurin vika lienekään. Itsessään myllärissä se lienee ... Jumalan käsittämättömissä neuvoissa. Näin on mylläri usein miettinyt, vaikkei vajanainen ihmisen järki ole tahtonut oikein sitä hyväksyä.
Ehkä ei hän ole saanut perillistä senkään tähden, että hän on rakastanut niin paljon tätä maallista, joka on katoavaa? Hiesua ja sen hiekkaisia peltoja, ruohorunsaita niittymaita ja metsiä.
Mutta kuitenkin on vaikea ajatella jättää niitä muille kuin omalle perijälle. Missä on se oma?
Nytkö jätettävä kaikki ... tuolle, joka ehkä ottaisi siihen hullun pojan? Parinkymmenen vuoden ikäisen ... kelvottoman. Ja poika hävittäisi kaiken ... ja jättäisi hupsun mummon... Mitäs muuta! Tekisikö mylläri edes oikein määrätessään omaisuutta sillä tavalla haaskattavaksi?... Koko rakkaan Hiesunsa...
Ja nyt oli kaikesta luopumisen hetki tullut ... Onko se todellakin tullut? Tuskat yltyvät, mylläri tuntee päässään pimenevän...
Pian ei hän kuule enää muorin itkuakaan eikä hänen tahtomisiaan. Sairaan pää on pudonnut pielukselle, hän on taas mennyt horroksiin.
Kuluu pitkän aikaa. Mylläri herää jälleen, korkealla otsallaan ja laihoilla poskillaan kuumeen hirveä hehku; herää sellaiseen kipuun, että se saattaa hänet voihkimaan. Hän voihkii:
"Auta, Jeesus ... auta, Herra Jeesus."
Mutta edessään näkee hän, hämärtyvillä silmillään, harmaassa aamussa, joka alkaa verkalleen valjeta, velimiehen, kolmesta sisaruksesta vanhimman, sekä sisarensa ja vaimonsa. Ja vielä muuta kansaa kauempana ... kamarin ovella ... Ketä lienevät.
Ne muut ovat tulleet katsomaan myllärin kuolemaa, sairaan sukulaisten mukana: näillehän seppä oli ennenkaikkea antanut tiedon, pyytäessään myllärin veljeltä hevosta.
Vanhan myllärin veli on pitkä ja vankka. Hänelläkin on paljon otsaa, niinkuin myllärillä, mutta se ei ole kapea ja ylevästi nouseva, vaan hänen hiukseton päänsä näyttää pyöreältä kuin mikäkin suuri mukula. Hänen sieraimensa ovat hiukan pystyssä ja aivankuin auki kaikille vaistoomisille; silmänsä terävät ja vilkkaasti pälyilevät, huulet paksunlaiset.
Sisar on kapeakasvoinen, tavallisesti vähäpuheinen. Ankaraksi heränneeksi ja tylyksi emännäksi mainittu ... melkein aina mustissa vaatteissa, nytkin musta huivi silmillä.
Veli rientää sanomaan, kun myllärin sekainen katse hiukan selvenee ja hän alkaa voihkia, sanomaan:
"Mitenkä se vointi nyt on? Kyllä ... kyllä se on niin, että hullusti taitavat olla jutut. Mutta kuulehan sinä", jatkaa hän myllärin muorille, sillä muori koettaa työntyä langon ja kälyn välistä miehensä luokse, "kuulehan sinä, vie ne pännäsi pois! Kyllä meidän veli tietää itse, kenelle ja miten hän annettavansa antaa. Ja antaa niinkuin on laki ja asetukset, se on parasta."
Niin, myllärin muori koettaa työntyä miehensä luokse, käsissään mustepullo ja kynä. Onhan näet myllärillä, taidostaan ja kunnostaan kuululla, joka on ollut pitäjän luottamusmiehenä monissa toimissa, onhan hänellä toki pullo mustetta ja ruostunut kynä. Puhumattakaan jo siitä, että hän on niitä tarvinnut kirjoittaakseen Lähetysseuralle lehtiä tilatessaan ja lähettäessään sille rahaa pakanoita, sielunsa pimeydessä onnettomuuteen tuomittuja, varten. Paperia ei muori ole kuitenkaan tässä sekaannuksessa ja tuskassa vielä löytänyt. Muori hoppuaa vastaukseksi langolleen: "johan nyt on kummat ... Vai en minä saisi mieheni kanssa... Johan minä sanoin, että kun näinä, korpit, kuulevat, että sinä ... niin ovat nokkimassa minulta kaikki ... kun ovat korppeja! Minkätähden sinä et tehnyt testamenttia ennen ... etteivät repisi minua ... kuin kerjäläistä. Kaikki ne repivät ... silmät päästä vaimoltasi. Matti-raiska, jaksatko sinä nyt? Kirjoittaisit nyt, koukertaisit ... kynsilläsi. Jaksaisit sen verran ... vaimollesi, jonka Jumala on sinulle antanut." Viime sanoille purskahtaa veli nauruun. Mylläri tavoittaisi hänelle ojennettua kynää, ajattelemattakaan sillä tehdä mitään ja epäselvänä omista ajatuksistaan. Mutta käsi ei nouse kynää ottamaan. Mitä, niinkö heikko on käsi? Ei se enää nouse. Onko tosiaan nyt loppu ihan lähellä? Ja mistä nuo ihmiset puhuvat? Nyt taitaa sisar sanoa, matalalla ja tylyllä äänellään:
"Niin, minustakin se on parasta, että jaetaan sillä tavalla kuin laki ja kirjaimet säätävät. Sellaisen vaimon kuin sinun ei sietäisi saada sitäkään."
Tästäkös myllärin muori kiihtyy. Hän pousaa, puolustaa itseään; haukkuu kälyä, hän itkee. Tyrkyttää myllärille mustepulloa ja parahtelee.
Viimein selviää mylläri sanoakseen hiljaa, raskaasti huokaisten, ettei hän jaksa kirjoitusneuvoja ottaa. Ei nouse käsi enää; loppu on tullut.
Kovin parahtaa silloin myllärin muori. Mutta tästäkin itkusta hän pääsee pian ja ehdottaa, kenties jonkun ovensuussa seisovan kylänmiehen neuvosta:
"Vai et jaksa, voi voi. Jumala sinua siunatkoon ... kuolee se nyt... Mutta todistajille jaksat sanoa... Tulkaa sitten, hyvät ihmiset, todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä ... ennenkuin ei saa ääntä ... että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko! Minulle mylläri antaa kaiken ... niin se on aina tahtonut, sen ovat kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee, tuo sisar ... niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella ... voi, jos ennättäisit saada pappia... iloksesi, odota, ehkä se... Kuuletko, miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!"
Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii. Nyt hän hädissään jatkaa:
"Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat."
Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka vetäytyy hämärään nurkkaan.
Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren, jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua... Taikka tuntee ikään kuin nousevansa lentoon ... niinkuin lintu siivillään. Ne jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä nyt hänen sielunsa vaipuu taas ... ei, lentää jonnekin ... Taivaan saleihin ... ehkä...
Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat ... kesällä. Mutta ei ole kesä. Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta, Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen, sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten... Mutta ei kuitenkaan hänelle ... varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä ... se kaataisi kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on veljen kanssa aina yhtä mieltä.
Ei niin ollen heille myllypuolta ... he saakoot sen mökin, jossa seppä Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot... Ehkä muori kuitenkin vaalii myllärin pihlajia ... ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita... Ja säästää koko rakkainta Hiesun osaa.
Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa. Oi, Latsarus...
Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän vain itse pääsisi parempaan elämään...
Katua hänen pitäisi ... syntejään. Kuinka se oikein oli? Viimeksi muutama kuukausi sitten et hän lainannut tuhatta markkaa naapurille ... joka olisi käyttänyt hänen mielestään rahat talokeinotteluun ... Olisi pitänyt lainata, ehkä ei pyytäjän tarkoitus ollutkaan keinotella tällä kertaa. Ja anteeksi pitäisi anoa muitakin syntejä. Onhan niitä. Jo nuorena tehtyjä... Kova mies ja ahnas mies hän on mielestään ollut; osannut hommata itselleen Hiesunkin, hyvän paikan... Vaikkei hän jaksa enää muistaa, missä muussa tilaisuudessa hän viimeksi oli saita kuin kieltäessään tuota tuhannen markan lainaa, niin... Täytyy katua ... herätä edes viimeisillä hetkillään. Täytyy luopua maallisista ... ilomielellä ... antaa ne kenelle tahansa. Taikka antaa niinkuin heikko ihmisjärki oikeudenmukaiseksi katsoo. Siis vaimolle, joka on hänelle laillisesti läheisin ja vaalisi parhaiten Hiesua, parhain osa. Ja toisille omaisille muuta.
Anottuaan riiteleviltä vettä janoonsa ja saatuaan äänensä nopeastikin kuuluville, koska sekä sisarukset että muori sattuivat pitämään häntä tällä hetkellä tarkoin silmällä, pyytää mylläri luokseen todistajia. Heille hän lausuu viimeisenä tahtonaan, että itse mylly ja myllytuvan puoli Hiesun tilaa on jäävä hänen vaimolleen, mutta seppä Kuvajan asuma mökki hänen veljelleen ja sisarelleen sekä heidän perillisilleen, mutta ei ennenkuin Kuvajan vuokra-aika loppuu.