Part 5

Eikä Raud ilmaissut hänelle nyt enemmän kuin koskaan ennenkään, miten hän itse väistymättä pysyi oikeudessa. Ei ... vaikka hänen sanoissaan vilahtelikin sellainen asiaintila. Opettaja ei kohtaloaan valitellut.

Vieläkin käveli hän kappaleen matkaa. Tahtoi nousta tuonne toiselle harjulle, joka on hiukan kylää korkeammalla ... näkemään suurta mertä, Viron ja Suomen siltaa.

Mutta kun hänen silmänsä sattuivat siihen vasemmalla olevaan kartanoon, jonka uusi tiilikatto on mainittu, ei hän saattanut olla hiukan rypistämättä otsaansa, liian aikaisiin uurteihin mennyttä ja hermostuneesti punertavaa. Sillä se kartano on kylänvanhimman, erään hänen julkeimman vihollisensa taikka oikeammin sanoen oikeuden vihollisen.

Ja toinen vihollinen jälleen asuu tuolla evankeelisen kirkon vieressä. Kirkko näkyy notkelmasta ... venäläisen kirkon vihreän katon takaa. Asuu lumivalkeaksi kalkitussa pappilassa. Tämä vihollinen tahi poloinen on kylän luterilainen kirkkoherra.

Koulumestari Raud huokasi itsekseen kuitenkin:

"Oi Aate! Auta minua unohtamaan oikeuden viholliset, uskomaan totuuden lopulliseen voittoon! Milloin jaksan minä, heikko ihminen, kulkea läheltä kylänvanhimman taloa ja oman kirkkomme pappilaa? Sen täytyy toki tapahtua. Ihmisyys vaatii kehittämään parempia puoliaan, ja se tapahtuu! Silloin olen voittanut itseni ... vaikka ei oikeus näennäisesti voittaisikaan. Aate, anna uskoa, tao raudaksi Raud!"

Silloin oli hän jo lopettanut säännöllisen aamumatkansa ... nähnyt sinisessä usvassa auteroitsevan meren. Nyt hän kääntyi jälleen kotiin, arkisiin askareihinsa: varaamaan itselleen leipää talveksi, hoitelemalla maidonantajaansa ja pientä perunapeltoaan.

Tässä istuu hän nyt, kuten kerrottu, takkansa ääressä, aamiaista valmistamassa ja itseään Kantilla vahvistamassa.

Mutta vahvistus ei voi aina heti onnistua. Tänäänkin putoaa kirja välistä hänen polvilleen. Perunavesi alkaa porista. Sen tähden ei kuitenkaan ole kiirettä. Silakat ja tilkan maitoa on hän jo pannut kattilaan.

Raud tuntee mielensä katkeroituvan.

Mikä onkaan hänen kohtalonsa?

Eikö Eestin uljaan tasavallan hallitus todellakaan muista häntä? Anna hänelle oikeutta? Hänelle, joka on sortunut vihollisinaan kiivaana vastustajana.

Hän on viimeinkin valittanut tilaansa hallitukselle ... ei kenellekään muulle. On täytynyt valittaa. Mutta apua ei kuulu.

Sen sijaan voivat hyvin ne henkilöt, jotka ovat paitsi syyllisiä hänen onnettomuuteensa myöskin rikkoneet isänmaata ja kansakuntaa vastaan, nimittäin ennen muita kirkkoherra ja tuo kylänvanhin. He jaksavat mainiosti ... ja kantavat rinnassaan kunniamerkkejä.

Tapahtuma on seuraava:

Joku vuosi ennen suuren maailmansodan alkamista opiskeli Raud, joka ei vieläkään ole vanha, venäläisten seminaarissa. Mikäpä muu auttoi: ei ollut tilaisuutta valita kansallisia kouluja, sillä niitä ei monta silloin sallittu, ja vähiäkin piti sortaja tarkoin silmällä. Raud oli köyhä, saksalaisen aatelisherran omistaman moision alustalaisen ainoa poika. Melkeinpä kuin orjan poika... Niin, tämä oli eestien maan sadat vuodet kestäneen halpuudentilan jatkoa. Isä-poloinen kuoli siihen aikaan; vähän sitä ennen äiti. Ja niinpä oli Raudille tullut köyhyyden lisäksi myöskin yksinäisyyden vaikeus. Mutta olipa nuorella Viron pojalla ryhtiä ... oli kansallista mieltä! Joskin hän sai lukea venäjäksi ... opiskellen talvet osittain niillä varoilla, jotka hän hankki työskentelemällä kesäisin moisioiden pelloilla ... niin intoa hänessä oli, isänmaallista intoa. Eestien maa oli levoton. Rahvas ryhtyi, katkeroituneen Kullervon tavoin, polttamaan ylimysten moisioita. Sen kapinan kukisti kuitenkin venäläinen hallitus, saksalaisten aatelisten kanssa liitossa; yhdessä ne sitten hirttivät Eestin kullervoista kansaa. Mutta Kullervo ei hirtettynäkään kuollut, vaan odotti aikaansa! Ei koston, vaan oikeuden aikaa...

Kun maailmansota puhkesi, täytyi venäläisten hiukan höllätä sitä nuoraa, jolla he aikoivat Eestin kuristaa. Heidän täytyi ... kapinan pelosta: kukapa tiesi, vaikka Saksa yllyttäisi Viroa nousemaan? Sinä vuonna valmistui Raud lasten opettajaksi. Hän taisi silloin monenlaista muutakin kuin kurssinsa. Hän oli opetellut monta asiaa itsekseen ... mikäli hänelle jäi aikaa, sillä yhä edelleen teki hän kesät ruumiillista ja henkistä ansiotyötä ... viime vuodet rautatierakennuksissa tuolla idempänä. Tutkinut oli hän luonnontieteitä paljon laajemmin kuin ryssien seminaarissa opetettiin ... jopa lukenut filosofiaa, ihmiselle, ajattelevalle olennolle, välttämätöntä. Ja lukenut venäjän ja saksan kielten lisäksi, joista varsinkin viimemainittua kuultiin yhä nytkin eestien maassa enemmän kuin liiaksi, hänelle mieleisempiä kulttuurikieliä, etenkin ranskaa. Insinöörien seurassa oli hänellä tilaisuus sekä näyttää että edistää tietojaan ... pyrkiä yhäti sivistyneemmäksi, todistaa jo käytöksellään, että eestikin taitaa olla kulttiveerattu ... vastoin pöyhkeäin paroonien väitteitä.

Tässä samaisessa kylässä opetti Raud sitten lapsia. Jossakin määrin virolaisessa koulussa, koska nyt ryssät silittelivät Kullervon päätä ja sallivat perustaa sellaisiakin lasten oppilaitoksia, joissa eräitä opinalkeita neuvottiin viroksi.

Tuolla on se koulu, Raudin palstan vieressä, hirsistä ja savesta tehty sievänlainen rakennus.

Mutta kuinka opetti Raud pienokaisia? Hän opetti kaikki aineet kalliilla äidinkielellään, ei ainoastaan muutamia.

Tämä uhkarohkeus sai jatkua vuoden ajan, venäläisten germaani-pelon avulla.

Eivätkä kirkkoherra ja kylänvanhin, joiden vastuussa lastenkoulu oli, älynneet vielä heti ruveta kauhistumaan koulumestarinsa kansallista menettelyä.

Kuitenkin näytti sota sitten lupaavan kaksipäiselle kotkalle ja sen kanssa materialististen etujensa vuoksi liittoutuneille valtioille niin varmasti voittoa, että Venäjä uskalsi jälleen ryhtyä kiristämään Eestin hirttonuoraa. Tuli yhtäkkiä keisarillinen ukaasi: kaikissa kouluissa oli kaikki opetettava venäjänkielellä. Niin, samalla kielto, etteivät lapset saisi puhua edes välitunneilla eestinkieltä. Ja ukaasin noudattamisesta piti papin ja kylänvanhimman vastata: heidän oli lähetettävä viranomaisille tuon tuostakin opettajan allekirjoittama raportti.

Koulumestari ei totellut. Hän opetti edelleen viroksi. Hän puhui lapsille tunneillakin eestien kansallishengestä ja historiasta. Puhui Lemmitystä, sankarista, joka muinoin oli taistellut saksalaisia vastaan, eestien ympyriäisissä muinaislinnoituksissa. Puhui Kalevipoegista, kuinka tuo puolijumala nääntyi nykyään, Viron kansalliseepoksen mukaan, kahleissa, syöstynä tuonelaan ... rangaistuna siten, että häneltä katkottiin miekalla jalat. Sarvikin vartioima oli siellä Kalevipoeg ... venäläisten ja saksalaisten. Mutta sankari oli kerran luvannut tulla vapauttamaan kansansa!

Lihava pappi ja rikas kylänvanhin pudistivat päätänsä, varsinkin kylänvanhin, parta pitkänä ja kirjava paita housujen päällä. He pudistivat päätä ja rypistivät otsaansa, kun kuulivat, mitä pikkulapset kertoivat koulumestarin heille tarinoivan. Kylänvanhin kiivastelikin tästä asiasta opettaja Raudille. Silti kului se vuosi.

Mutta seuraavan vuoden vaihteessa täytyi taas lähettää hallitukselle tuollainen raportti. Kirkkoherra toi opettajalle kaavakkeen, johon Raudin oli täytettävä tyhjät lomat: kuinka pitkälle ukaasin noudattaminen oli sujunut, miten paljon lapset osasivat venäjää. Raud kirjoitti varmalla kädellä lomakkeihin, ettei ryssää oltu opetettu sanaakaan ja että pienokaiset edistyivät erinomaisesti oman ja rakkaan eestinkielensä taidossa.

Tästä pappi sekä kauhistui että suuttui. Hän sanoi koulumestaria hulluksi, sillä Raud ei alistunut edes sen vertaa, että olisi täyttänyt uuden kaavakkeen valheellisella ilmoituksella.

Silloin kirkkoherra, pitäen Viron kaunista asiaa ainakin tällä hetkellä toivottomana, laati itse raportin, koulumestarin nimessä. Kotonaan hän sen teki, ja lähetti sen sitten asianomaiseen paikkaan: aineita oli opetettu valtakunnan kielellä, lapset oppivat hiljalleen mahtavan keisarikunnan kieltä. Näin hän siitä asiasta selvisi. Mutta hän oli pelossa, miten vasta selvitä tällaisesta pulasta, jos santarmit tahi mahtavammatkin tulisivat tarkastamaan koulua.

Kirkkoherran oli pakko ilmaista asia myöskin kylänvanhimmalle, seudun rikkaimmalle talonpojalle. Kylänvanhin uhkasi nyt Raudia jo Siperialla; itse hän kävi opettajaa uhkailemassa.

Raud ei ollut toivoton Eestin asiasta. Vaikka toiveita olisikin ollut vähän, ei hänestä ihmisellä ollut oikeuttakaan jättäytyä epätoivoon. Sitäpaitsi hän seurasi varsin tarkoin Venäjän ja Saksan taisteluista tulleita viestejä. Ne olivat jälleen kaksipäiselle kotkalle pahaa ennustavia. Vieläpä kuuli hänen innostuksensa esimerkin suomalaisista, tuon ihaillun veljeskansan pojista, jotka olivat rientäneet ottelemaan venäläisiä vastaan Saksan sotajoukoissa: huhuja heistä toivat Riian rintamalla haavoittuneet virolaiset sotamiehet. Ah, Suomen Kullervo oli siis astunut vaikkapa pöyhkeäin preussilaisten riveihin synnyinmaansa puolesta! Eikö historian sormi viittaisi Eestillekin jotakin majakkaa, jota kohti se voisi suunnata myrskyssä vuotavan purtensa? Oli odotettava! Oli valmistettava maata vapauden ihanalle kylvölle.

Kas niin, yhä useampana päivänä joka viikko opetti Raud nousevalle polvelle Eestien historiaa ... yllytti nuorten kansallistuntoa. Kylänvanhimman uhkaukset, kirkkoherran nuhteet, kauniit puheet ja torat eivät auttaneet. Kylänvanhin vapisi ja päätti tosiaan iskeä Raudiin niinkuin kostolla isketään.

Oli jälleen aika tehdä raportti lasten koulusta. Kirkkoherra lupasi vielä pelastaa koulumestarin, jos tämä lopettaisi mielettömyytensä. Siinä kirkkoherra kertoi, miten hän sen tekisi: miten hän oli sen ennenkin tehnyt, nimittäin laatinut tuon merkillisen paperin.

Nyt opettaja Raud suuttui. Pyhä suuttumus hänessä leimahti. Hän oikaisi kirkonpaimenta. Eikö kirkkoherra tiennyt, että venäläisten rintama alkoi olla kuritonta, toivottomaan ponnistukseen väsynyttä? Saksalaiset saattoivat tulla maahan. Silloin oli Eestin etsikkohetki! Maan oli noustava kaikkia vieraita vastaan. Ja ellei siitä olisikaan aineellista hyötyä, oli kuitenkin vapauden henki herätetty. Muistiko kirkkoherra tämän lauseen: _Fac et spera?_ Vihastuneessa väittelyssä kielsi Raud kirkkoherraa väärentämästä raportteja.

Niin, muutaman päivän kuluttua raastoi hän matalan koulusalinsa seinältä pois Venäjän keisarin kuvankin. Ja sen hän teki oppilaiden nähden.

Kirkkoherra ajatteli, että tämä koulumestari oli totisesti hullu. Hän puhui Raudin asiasta kylänvanhimmalle. Talonpoika ehdotti, että oli viipymättä käskettävä santarmi vangitsemaan Raudia, mutta pappi sai hänet suostutetuksi siihen, että hallitukselle ilmoitettaisiin opettajan tulleen heikkopäiseksi ... ja anottaisiin häntä erotettavaksi toimestaan ... vaikkapa myönnettäisiin hänelle pieni eläke. Helppohan oli saada näytetyksi Raud epänormaaliksi ... yksinpä silläkin pikku asialla, että hän käytteli yhtämittaa hassuja vieraskielisiä sanoja. _Fac et spera_ ... niinkuin sielunpaimen ei ehkä niitä tietäisi! Moisioiden alustalaisillekin Jaan Raud lasketteli joskus latinaa ja ranskaa. Sangen naurettava oli koulumestari ... siinäkin suhteessa ... kiivailija.

Tehtiin niinkuin kirkkoherra esitti: Raud eroitettiin, ja sai sata ruplaa vuotuista eläkettä. Taikka hänelle tarjottiin sitä. Hän ei nimittäin sitä huolinut. Mikä häväistys totuudelle, että sen puoltajasta tehdään hullu!

No, koska hänelle ei eläke kelvannut, oli se valtava hulluuden merkki paitsi kylänvanhimman myöskin toisten talonpoikien mielestä, joille kirkkoherrakin yhä puhui hullusta Raudista ... jumalankieltäjä Kantin palvelijasta...

Lasten kouluun tuli uusi opettaja. Hän neuvoi pienokaisille kyllä venäjää ... ellei juuri vielä kieltänyt oppimasta eestiä.

Raud oli melkein toivoton. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaikeaa oli Siperiaankin lähteä, kuten hän ensin aikoi: mennä ilmoittamaan venäläisille virkaherroille oikea asiain tila.

Mutta sitäpaitsi toivoi Raud, että häntä tarvittaisiin vielä Eestienkin maassa. Siihen suuntaan kääntyivät yleismaailman myrskyn viirit. Hän pysyi kylässä ja eli eläkkeettä: työssä moisioilla, noiden julkeain saksalaisten ylimysten tiloilla, jotka vuoroin imartelivat venäläisiä, vuoroin toivoivat yksipäisen kotkan voittoa, kukistaakseen siinä tapauksessa Saksan avulla Eestin vapauden toiveet. Maassa nimittäin alkoi kuohahdella yhä enemmän.

Se alkoi kuohahdella ... sotaväestä levisi jälleen kuohunta muuhun rahvaaseen.

Kylänvanhin rikastui, myöden venäläiselle armeijalle viljaa ja kaaliksia ... soimaten Eestin puutettakärsivien omien lasten napinaa ja uhkauksia. Milloin hän solkkasi venäjää, milloin Viron ylimystön kieltä.

Kirkkoherra siunaili kädet ristissä vaikeita aikoja, rukoili kirkossaan kaksipäisen kotkan puolesta ja uskoi harvoille, maan saksalaisille, toivovansa voittoa yksipäiselle kotkalle, joka toisi maahan oivallisen järjestyksen. Sillä vihasihan bolshevistinen rahvaanosa paitsi aatelisia kaikkia muitakin, joilla oli vähänkin enemmän leipää kuin sillä itsellään.

Tuli hirveä aika...

Sitä aikaa ennusti Raud talonpojille, jos he ryhtyivät hänen kanssaan puheisiin. Sanoi ymmärtävänsä uhkaajia. Laususkeli päätteeksi: _Dies irae, dies illa_...

Mitä tuo hassuttelija puhui?

Mutta aatelisten kartanot paloivat taas. Venäjästä tuli neuvostovalta. Ja eestit julistautuivat vapaiksi. Kuitenkin, millä tavalla: yhä bolsheviikkeina Venäjää palvellen!

Raud odotti kauniimpaa aikaa.

Saksa kukisti sitten Viron vapauden. Ah, saksalaisia, tätä julkeinta rotua! Kuka on keksinyt vallanhimoisemman laulun kuin se: "_Deutschland über alles!" Über alles!_

Yksipäinen kotka raateli Eestiä julmemmin kuin kalpaveljet ennen muinoin.

Kirkkoherra oli nyt rauhallinen. Kylänvanhin rikastui yhä, myöden saksalaisille viljaa ja kaaliksia. Ja hän solkkasi nyt paljon saksaa.

Koulumestari Raud itki itsekseen ... työssä suuressa moisiossa. Sen moision talonpoikia ampuivat hillittömät saksalaiset sotamiehet kuin koiria ... vieden ensin heidän taskuistaan vähäiset ruplat.

Raud itki. Mutta sitten tuli hänelle odotettu päivä! Oikea Eesti nousi! Saksa ajettiin maasta. Raud riensi vapaussotaan. Ei anellut hän nuorelta äidiltään, Eestien _vabariigiltä_, parempia vaatteita kuin mitä hänen omansa olivat eikä valittanut puutteellista ruokaa. Tavallisena sotamiehenä hän palveli; upseeriksi hän ei tahtonut yletä: tarvittiin kunnon sotamiehiäkin. Riiassa hän haavoittui, kuula puhkaisi hänet rinnasta selkään. Haava tuskin meni umpeen, hän joutui itään, venäläisiä vastaan. Riemunhehku otsallaan Jaan Raud kesti ja marssi ... Eestin uljaassa malevassa, Suomen poikien avulla rientävässä, noiden oivallisten, jotka tosin nekin melkoisesti varastelivat, mutta taistelivat kuitenkin Eestin puolesta. Tulevaisuus oli vapaan maan.

Ja maa tuli vapaaksi.

Kun Raud palasi rintamalta tähän kylään, kotikyläänsä, huomasi hän siellä pidettävän itseään yhä edelleen melkoisesti hassuna. Sehän käsitys oli hänestä kerran täällä levitetty. Ja miksi? Sentähden että hän ennusti aivan oikein uuden ajan koittoa.

Mutta jos kirkkoherralla oli nyt niin paljon hommia, järjestäessään seurakuntiaan, koska hän oli tällä välin saanut niitä hoitoonsa useita, isänmaallisten saarnojensa ansiosta, jopa oli tasavalta antanut hänelle oikein kunniamerkin rintaan, niin, jos hänellä nyt oli tarpeeksi huolia, joten hän ei hevin muistanut Raudia tervehtiä enempää kuin oli viimeisinä vaikeina aikoina tahtonutkaan tervehtiä häntä, -- jos näin kävi, eipä myöskään koulumestari tervehtinyt viisasta sielunpaimenta. Ei voinut, eikä voi vielä nykyäänkään...

Kylänvanhin oli ajellut partansa lyhyeksi ja sijoittanut kirjavan paitansa kätköön. Hän ei nähnyt laihaa koulumestaria, astellessaan kylän kadulla Raudia vastaan, punertava nenä pystyssä, sillä hänellä oli niinikään kunniamerkki rintamuksillaan. Kuinkas ei? Vapaussodan kansalliselle armeijalle hän oli paitsi myönyt viljaa ja kaaliksia myöskin lahjoittanut muonaa ja neljä komeaa hevosta.

No, koulumestari, velvollisuutensa täyttänyt samoin kuin sadat, jopa tuhannetkin kunnon sotamiehet, hän ei kaipaa kunniamerkkejä!

Mutta oikeutta toki! Eikö sitä kuulu? Hän on kyllä saanut oman palstansa, siinä on oikeus voittanut. Eikä hän tahtoisi rahaa, eläkettä. Ei; vaan takaisin paikkansa hän tahtoo. Työhönsä hän kaipaa! Tahtoo kunniansa ja ihmisarvonsa, jotka häneltä riistettiin. Hän ikävöi opettamaan. Tuonne kouluun, joka näkyy hänen töllinsä tomuiseen ja pieneen ikkunaan... Ensi talveksikin tullee sinne nykyinen opettaja.

Viimein hän on valittanut Viron nuoren tasavallan hallitukselle, selittänyt asiansa. Mutta kuullaanko hänen huutavaa ääntänsä? Niiltä, joita hän on loukannut, tiedustellaan luonnollisesti hänestä, noilta huomattavilta henkilöiltä... Häntä kohdellaan täällä edelleen niinkuin mitäkin hassua. Eivätkö talonpoikien lapset huutaneet hänelle viime keväänä koulunpihalta, ränsistyneen aidan ylitse:

"Tuolla seisoo hullu koulumestari!"

Oikeutta ei kuulu. Eikö kukaan ryhdy auttamaan solvaistua, julista totuutta sellaisena kuin se on? Mitä apua hänen omista valituksistaan!

Mutta eihän Raud ole tukea pyytänytkään lähimmäisiltään. Ei ole selittänyt kohtaloaan edes tuolle luutnantille, sen vähemmän taiteilijalle, niille ainoille, jotka täällä kylässä ehkä ymmärtäisivät häntä ja ihanteita.

Sitä ei tee koskaan hän!

Ja ennättäisikö nuoren tasavallan hallitus sitten korjaamaan hänen asiansa, jos saisi sen tietoonsa muiltakin kuin häneltä? Nuoren vapauden vaalijoilla on niin paljon muuta huolta! Tosiaan, paljon muutakin huolta kuin antaa kunniamerkkejä.

Kuuluuko siis maailman logiikkaan, että totuuden miehen on kärsittävä vastustamatta kaikki, mikä lyö häntä poskelle? Kant sen pohjaltaan myöntää; mutta mitähän sanoisi siitä vielä Hegel, peljättävän järjestyksen kansan kansallisfilosofi?

Ja mitä sanoo perunakattila? Se kuohuu ylitse laitojensa, polttaa koulumestarilta sormet, yksinäiseltä poloiselta, jolla ei ole ollut varaa ottaa jotakin Eestien maan keltakiharaista tytärtä vaimokseen. Niin, kuka tulisi vaimona syömään hullun miehen perunoita ja silakoita?

Vanhan myllärin kuolema.

Tämä on satu talonpoikaismaasta. Satu siitä, minkälaiseksi luulen talonpoikien rakkautta tämän maailman hyvään ja tähän kauniiseen Jumalan maailmaan.

Missä on se talonpoikaismaa? Se saattaisi mielestäni olla missä valtakunnassa tahansa. Ja sama on, missä se sijaitsee.

Mutta siellä, kahden korkean harjun välissä, joista toisella näkyy vanha Mäkkyiskylä aukeine peltoineen ja mustine taloineen, siellä aivan Mäkkyiskylän kupeessa kiinni, on Hiesun runollinen vesimylly... Myllyn syvässä notkossa suhisee koivumetsä lempeästi.

Suloinen paikka on tämä mylly. Varsinkin kesällä, sillä talvella on se hiukan yksinäinen... Sievä on myllytupa. Pihalla rehoittaa pari tuuheaa pihlajaa ... pienen luhtiaitan edustalla... Myllärin aikoinaan istuttamia puita ne ovat.

Melkeinpä salaperäinen on myllylaitos alhaalla joen äyräällä. Milloin mylly käy, kohisee kirkas vesi väkevästi sen lankkuisessa rännissä...

Joen pengermiä kirjaavat kesällä päivänkakkarat, ja kankaalla, asumattoman erämaan suulla, kiiluvat pääskysenhatut, jotka ovat hehkuvasti punaisia.

Suloista on meikäläisestä kaikki Suomen kesäisessä luonnossa ... varsinkin tällainen mylly, metsiin kätketty rauhanpaikka.

Kodikkaasti ääntää mylly, kun se jauhaa ... syksyllä, talvella ja keväisinkin. Se jymisee syvästi, sen rattaat kolisevat. Tällä tavoin se ikäänkuin vakuuttaa, että on maassa leipää, koska jauhontekijällä on työtä.

Ja vaikka myllytupaan kiiluu syksyn iltoina pienestä ikkunasta alakuloisena terävä sirppikuu, läheinen vertauskuva myllylle, kiiluu vihertävänä ja yksinäisenä, ja joskin talvi tekee maan äänettömäksi ja ikäänkuin kuolleeksi, niin onpa tuvan pirtissä silloin kuitenkin lämmintä. Se huokuu suuresta uunista, niin suuresta, että se täyttää hyvinkin kolmanneksen pirttiä. Kodikasta on loikoa silloin tuvan sängyssä, uunin takana nurkassa, missä vanha ja mustunut kaappikello naksahtelee hyvin, hyvin verkkaan ja rauhallisesti.

Niin, haikeasti kaunista lienee miettiä siinä olkipatjalla tätä maailmaa ja ehkä Jumalaakin ... kuten vanha mylläri varmaan on jumalaa siinä aina ajatellut.

Hiesun hurskas mylläri, herännyt mies, mutta samalla hymyilevä ja lempeä, jopa välistä poikamaisesti iloinenkin.

Mutta kuinka nyt ovatkaan asiat? Ei nyt astu vanha mylläri ulos mustasta myllytuvasta pihamaalle eikä hypähdä siitä tasajalkaa matalan veräjän ylitse, mennäkseen myllyyn, kuten hän joskus ennen kesällä hypähti ... paljasjaloin, näyttääkseen että hän on reipas ja että ihmisellä on oikeus iloita Jumalan kauniista maailmasta. Ei huomata nyt, vaikka katseltaisiin, mylläri Mattia palaamassa myllyrakennukselta pirtille, pitkänä ja laihahtavana, jauhoja sarkaisissa vaatteissaan ja korkealla, jalolla otsalla.

Missä on siis mylläri? Onko hän laskemassa verkkoja kaislaiselle patolammelle, tuonne myllyn taakse? Laskemassa vanhassa ruuhessaan, juhlallisena seisten, jopa jollakin tavoin suurena. Ei näy häntä siellä.

Eikä ajele hän nyt lehmiään takaisin laitumelle, niinkuin hänellä oli tapana kesäiltoina. Ajeli metsämaille ... itse hankkimilleen. Hän on näet alkujaan ollut varaton mies; reippaalla työllä ja Jumalaan luottaen sai hän ostetuksi myllyn ja sitten maatilankin sen ympärille. Hyvin hän niitä on hoitanut. Mutta missä on hän itse? Ei myllytuvan kujalla ... käymässä viiden, kuuden oivallisen lehmänsä perästä, pehmeää lepänlehvää huiskutellen ... lampaiden ja kiemurasarvisen pässin juostessa ystävyyttään määkien hänen kintereillään.

Eipä lähde mylläri nykyään sunnuntaisin edes kirkkoon ... aikaisina aamuina, vaaleassa sarka-asussaan, päässä musta huopahattu, jonka pohja on säilytetty koholla, niin että tuo päähine muistuttaa kaupunkilaisten juhlallista silinterihattua.

Tai sitten käveli hän ennen, illan hämyssä, Mäkkyiskylään taikka jonnekin muualle lähellä olevaan asumukseen; pujahti sisälle johonkin pieneen taloon, missä hän tiesi puutteen ja hädän olevan isäntinä. Siellä pisti Matti sairauden tahi köyhyyden ahdistaman miehen tai vaimon käteen milloin parikymmentä markkaa, milloin kokonaisen viisikymmentä, oman ahkeran ja vaatimattoman elämänsä säästöjä. Pisti salaa ... pyytäen joskus, ettei asiasta hiiskuttaisi kenellekään. Sangen usein kävi niin, ettei hän huolinut autetuilta koskaan takaisin. Niin, salaa ihmisiltä tahtoi hän tehdä hyväntyönsä, ettei hän itse tulisi ylpeäksi ihmisten kehumisista; salaa ikäänkuin itseltään ja melkeinpä Jumalaltakin, jonka käskyjä hän siten toteutti. No, salasipa tuo veitikka näitä kepposiaan hiukan myöskin vaimoltaan, sillä Hiesun myllärin muori ei aina ymmärrä niitä asioita, joita oikean käden on tehtävä sillä tavoin, ettei vasen tiedä, mitä oikea tekee.

Oi, kaunis satu, metsiin kätketyn pikku myllyn kaunis satu on lopussa. Hiljainen ja ylhäinen mylläri on kuolemaisillaan.

On talvi ja aamuinen hämärä. Myllytuvan päässä olevassa kamarissa, jota sanotaan saliksi, sillä tahtoihan myllärikin, paitsi nyt hänen muoriaan, että hänen kodissaan olisi sali vieraita varten, tuossa pienessä kamarissa loikoo vanha mylläri, siirrettynä sinne pirtistä, myllymiesten kulkupaikasta. Kolmisen viikkoa hän on maannut vuoteenomana.

Kamarin ikkunan ylimmästä ja kolmannesta ruutuparista kuultaa heikosti mäeltään Mäkkyiskylä, lumisten viidakkojen yläpuolelta. Suojaisen ilman tuuli huokailee nurkissa. On maaliskuu. Muutama aamuinen tulikin tuikkaa jo Mäkkyiskylän ikkunoista.

Kamari on melkein pimeä; pirtissä tosin palaa pöydällä pieni peltinen lamppu, kitupiikki, kuten sellaisia näillä seuduin nimitetään, mutta sen heikko valo ei jaksa ulottua syvälle kamariin. Parhaiksi eroittaa valojuovassa myllärin muorin hahmon, joka istuu sairaan sängyn vieressä: muorin mahdottoman ison ja lihavan ruumiin ja vankat, kulmikkaat kasvot, joissa on kaksi hyvin pientä silmää, hyvin kaukana toisistaan. Mutta keskellä tuota punertavaa hohdetta näkyvät vielä itse myllärin kasvot, vuoteen hiukan harmahtavalla päänaluisella. Ah, niin laihat, nääntyneet ja keltaiset kasvot.