Part 4

Viimein hän sai paikan. Tahi olisi sen saanut, pauhaavan Pohjanmeren rannalla, lähellä hänen mielestään synkkää kaupunkia, jonka nimi oli Kuxhaven. Ei mestarina eikä kisällinäkään. Ei myöskään oppilaana, vaan eräässä maatalossa renkinä. Tuolla pienellä tilalla viljeltiin paitsi porkkanoita ja kaalia myöskin yläsaksalaisia papuja. Renginpaikan hän siis olisi saanut, navettarengin. Pipolakkinen isäntä näytti hänelle navetassa, kuinka hänen vanha vaimonsa työnteli siellä lantaa käytäviltä. Vaimo oli tullut kivuloiseksi, hänen sijaisensa ja isännän apulainen olisi Matti ollut. Asumaan hän olisi päässyt navetan vinnille, jossa oli tosin heiniä ja olkia, mutta huono lämmin kuitenkin. Silavaa kyllä luvattiin ruuaksi lauantaisin, mutta palkka oli kolmekymmentä Saksan penniä päivässä.

Matti ei jäänyt siihen paikkaan. Hän meni kuivaamaan kastuneita jalkojaan ja kenkiään hotellihuoneen sänkyyn, veti peiton korviinsa ja levitti palttoonsa peiton lisäksi jaloilleen.

Yksinään suuressa kaupungissa ... vimmatussa elämäntaistelussa...

Joulu oli tullut. Aaton aamupuolen istui Matti Vahvaselkä kahvilain nurkissa, kaataen suuhunsa muutamia naukkuja kuminaviinaa. Keskipäivä meni suurilla kaduilla, katsellessa ikkunoista näkyviä joulupuita, jotka olivat melkein kuin Suomessa, vaikkeivät niiden koristeet tyydyttäneet Mattia, koska ne eivät olleet aivan sellaisia kuin Suomessa ... hänen pienen kotitalonsa kirjavista papereista leikattuja rusinapusseja. Loppu-illan makasi hän hotellin sängyssä, ummessa luomin ja muistellen joulukinkkua ... ja suomalaisia maisemiakin, varsinkin kesäisiä. Kuinka Matin sielussa leikkivät Saimaan lahtien heinäkuiset mainingit, solahdellen kirkkaina puhtaaseen hiekkaan... Ja lahorastaat livertelivät ... rantakalaa syötäessä ... lauloivat yhtä hyvin kuin satakielet.

Oli jo tammikuu. Eräänä iltana, jolloin Matti ei enää haaveillut lähteä täältä Hampurista edes Berliniin, saati sitten vielä ihanammille etelänmaille, eikä aikonut viljellä kukkia Nizzassa ja lähettää niitä Pariisiin, jopa Suomeen, sillä mitäpä hän ei olisi ennen sattunut uneksimaan ... kerran illalla kulki hän jälleen pieneen kahvilaansa. Rahat vähissä. Mutta kahvilassa oli toki jotain: oli viinaa. Pitihän sitä harmissaan maistaa. Ja kuinka ollakaan, siellä antautui hän seurasille jonkin tyttösen kanssa; tätä ennen oli hän toki kiusauksen välttänyt ... pelastanut rahansa. Tyttö suostutteli Matin sittemmin antamaan hänelle monta Saksan keisarillista markkaa. Kurjassa huoneessa. Ja sitten vielä viisi, ja vielä kuusi, kynsillään kahmien. Ja lopulta tuli kauhea, musta akka, joka ajoi Matin ulos.

Matti lähti kovin vihaisena sieltä. Niin vihaisena, että uskoi koko Saksan olevan yhtä surkean kuin on Ranska. Tosiaan, Matti puhisi nenäänsä, puhisi ja huokaili. Huokaili ja seisattui valtakadulla, sillä tuonne kujille ei hän uskaltanut jäädä. Pani kätensä ristiin ... ja rukoili taivaalta anteeksi ... siunaili seitsemänkolmatta keisarillisen Saksan markan kadotusta ... puhisi ja melkein itkeskeli. Yhä oli hän vihainen. Nyt teki hänen mielensä siihen merimieskahvilaan, jossa hän oli kerran kuullut puhuttavan suomea... Ei ollutkaan siellä nyt suomalaisia merikarhuja! Matti löi knallinsa pöydälle, tilasi itselleen olutta ja kuminaa.

Tähän kellarikerrokseen vei kadulta alas muutama porras. Siellä istui paljon miehiä. Miesten keskellä riippui katosta papukaija, kiikkuen nokallaan renkaassa. Papukaija kirkui ja lauloi, se kirkui kuin kipeä lapsi ja lauloi kuin käheä klarinetti. Matti Vahvaselkä piteli korviaan, joihin papukaijan puhe koski yhtä paljon kuin noiden vieraiden ja outojen ihmisten porina. Mitä nuo miehet olivat? Merimiehiä tietysti... Toiset niistä olivat mustaverisiä ... kuin metsärosvot! Ja kaikki kummallisen näköisiä... Matin pää humisi heidän sanojensa sointuja, sanojen, joista ei hän ymmärtänyt puoliakaan. Niiden outous viilsi hänen aivojaan, niin, se koski ihan hänen hartioihinsa. Kyllä ne jaksoivat huutaa! Papukaija lauloi:

"_Der Kaiser ist gross ... gross, gross!_..."

Miehet porisivat sellaista kuin:

"_Auf Ihre Gesundheit...! Breakfast... All right, ali right... Ma cosa è questa porcheria? Io ho ... io ho chiamato vino e... Lascia fare a me... Hahahaa. Kellermeister ... garçon ... per Bacco, che diavolo... A donde va Usted, muy bonita señorita? Ah, que caramba! Pero si, hija de gran' puta! Garçon, garçon, vive la France! Vive la liberté! Buenos Aires ... Brescia, Pernambuco ... Sidney... Der grosse Köllenhäuser! Kellermeister! Very well, old fellow! Hahaha, sono come un porco. Si, si, si! Ma si, si si! Si, si. Chacura ... achulia... Gut, gut... Was ist das, chacura? Ja, ja, ja, hahaha, hohoho_..."

Matti oli päästä pyörällä. Hän vimmastui. Ei ainoaa Suomen sanaa ... ainoaa ihanaa sanaa!

Toinen kahdesta merimiehestä, jotka istuivat Matin vieressä olevassa pöydässä, savupiiput hampaissa ja jäykkinä, sillä he olivat tulleet vasta äsken tänne, kysäisi yhtäkkiä Matilta:

"_Was für ein Konsul_?"

"_Ich bin kein Konsul_", vastasi Matti hitaasti.

Merimiehet purskahtivat nauruun. Muistakin pöydistä Mattia katsottiin. Papukaija katossa matki naurua...

Matti lensi hyvin punaiseksi, hän nousi, huitoi kättään, huusi ja noitui suomeksi. Rahaa heitti hän pöydälle ja lähti ulos. Hän oli päättänyt matkustaa heti kotiin.

Kauan sitten hän oli pitänyt tarkasti muistissaan, että laiva lähti Lyypekistä parin päivän perästä tästä päivästä, jumalan kiitos, hänellä oli vielä vähän rahaa, jopa ehkä pieniin ostoksiinkin... Ja täytyisihän sitä vaikka alentua pyytämään tunnettua ankkurikyytiä kapteenilta.

Niin paljon Matti vain uskalsi, että hän osti Hampurista itselleen haikaratakin ja raidalliset housut.

Sydän keveni, kun hän näki Itämeren, joka syleilee Suomen rantoja. Riemuiten tervehti hän ilkeää puna-sini-valkeaa ryssänlippuakin, sillä sen alla mentiin siihen aikaan Suomeen.

Rahat riittivät, kolmanteen luokkaan.

Mutta suomalaisessa ruokapöydässä hän toki sai istua ... nauttien ruisleivästä.

Jopa alkoi hän viimein puhua pöytätovereilleen:

"_Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?_ No ... ulkomailla alkaa tuntua korvista oudolta kuulla omaa ääntänsä ... melkein siellä kielensä unohtaa. Mukavaa on jälleen kuulla suomea... Ja tämä se on vasta leipää, tämä se vasta ravitsee! Ja muutenkin Saksassa eletään tukalasti ... monessa suhteessa... Palkat ovat huonot. Niin, Saksassa onkin toinen kurssi kuin meillä! Paljon olisi meillä sieltä oppimista. Mitä?... _Bitte!_ Eikä siellä anneta sokeria...!"

Niin pakisi Matti nyt tällä ensimmäisellä tyydyttävällä aterialla. Niin myöskin toisella. Mutta tällöin hän kuitenkin alkoi kesken syöntiään kysellä pöytätoveriltaan, eräältä Amerikasta palaavalta terässorvarilta:

"Mitä ... mitäs tämä on?"

Omituista se olikin. Lattia nousi ja laski raskaasti. Naisväki jätti ateriansa kesken. Terässorvari, jolla oli pystynenä ja englantilaiseen tapaan ajellut kasvot, vastasi:

"_All right_ ... myrsky!"

Vielä syö Matti, koko rahan edestä; syö terässorvarin kanssa. Nyt nousee hän kannelle, hyvin kalpeana kasvoiltaan. Kaiteen ääreen hän menee.

Sieltä tulee hän sorvarin luokse ja sanoo vihaisesti: "Sinne ne ruuat... Milloinkaan minä en lähde enää ... ulkomaille!"

Matti hoippuu kannen alle, jatkaen mennessään:

"En Saksaan ... enkä muualle... Voi ... tätä mertä." Peloittaa alhaalla, sillä sieltä olisi vaikeampi pelastua kuin paremmista luokista.

Myrsky kiihtyy. Roiskis, jyrinällä tulvii kokonainen meri keulan yli, jonka alla Matti makaa lavalla. Pitelee kiinni patjasta, kasvot pielusta vasten. Tuossa yhteisessä salongissakos on voihketta! Matti rukoilee Jumalaa varjelemaan häntä ... vielä tästä. Yhä äkäisemmäksi tulee meri. Lasit hyppivät hyllyiltä permannolle ja menevät pieniksi siruiksi. Yhtäkkiä kohottaa Matti päätänsä. Muistaa, että se pärekori oli jäänyt kannelle; nyt se saattaa jo olla meren kidassa. Pystyyn Matin täytyy, hän konttaa permantoa pitkin. Pääsee kannelle, näkee kuohuvissa aalloissa korinsa ... pelastaa ainakin haikaratakkinsa ja raidallisensa. Onnistuu paluuretkellään. Heittelehtii vuoteella, rukoilee. Kori kuljeskelee pitkin lattiaa. Matti kiipeää alas lavaltaan ja sitoo korinsa pöydän jalkaan. Hirveitä päiviä, kamalia öitä... Kolmen vuorokauden kuluttua tullaan johonkin Gottlannin lahteen, pariksi tunniksi myrskyltä suojaan. Matti huokaisee ja nousee kannelle. Mutta kuinkas vielä käy? Tämän matkalaisen onnettomuudet ovat moninaiset. Tuulenpuuska tempaa knallin hänen päästänsä, lennättää sen mereen. Eihän Matti arvannut olla enää varuillaan. Nyt hän hädissään huutaa, heiluttelee taas käsiään. Luotsit nostavat hatun merestä. Siinä sanoo Matti amerikalais-suomalaiselle tuttavalleen:

"Kyllä ... minä en lähde enää ... ulkomaille."

Matti pysytteleiksen oman luokkansa kannen kulmauksessa, toisen luokan matkustajilta piilossa. Juttelee rautasorvarille sitä ja tätä Saksasta. Silloin alkaa hänen otsaansa ja poskiaan pitkin valua jotakin kosteaa. Siirtolaiset tuolle valuvalle nauramaan. Oh, ne viirut kuuluvat olevan taivaansinisiä. Matti selittelee rautasorvarille:

"Ei tämä ennen ole värjännyt ... vaikka olen hikoillut... Mutta luotsit lienevät puhkaisseet vuoriin reiän, ja alla on sinistä kangasta. Kyllä ne petkuttavat ... ulkomailla. En mene sinne enää!"

Viimein matkalainen pääsi jälleen Suomeen ... toivottuaan sielussaan vakavasti, että tulomatkan myrsky olisi hänelle viimeinen varoitus. Jumalan varoitus kotimaansa hylkääjälle... Oi, olihan pyhästä Augustinuksestakin tullut aikoinaan pyhä Antonius, vaikka hän eli kauan tuhlaajapoikana...

Turku. Tullimakasiinissa sanoo Matti nyt tullimiehille, sillä siellä ei enää tiedetä, missä luokassa Matti on matkustanut:

"_Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?_... No, eihän se tee mitään... Sillä täällähän on varsin rattoisaa: tuli kamiinissa ... koivuisia nalikoita. Niitä ei ole Saksassa. Eikä siellä tipu sokeriakaan muuta kuin pari murua kuppia kohti, haha! Entä ihmiset siellä... Mutta järjestyksen maa on Saksa..."

Tavaksi jäi hänelle myöhemminkin sanoa, kun hän sitten hoiteli puutarhoja tuolla Mikkelin takana, vielä isompia kuin sen kartanon, jossa hän oli tämän uransa alkanut, hoiteli melkoisen tyytyväisenä, ahkerasti ja sikäli yhä lisääntyvällä taidolla, tavaksi jäi hänelle sanoa sivistyneille tuttavilleen, milloin joi heidän seurassaan kahvia:

"Kas tällaista mässäilyä! Toista se oli ... Saksassa ... palvellessani Hampurissa ... opiskelemassa. Ei siellä sokeria näin koko tuusaa. Ja paljon kovempi siellä on muutenkin elämä kuin meillä. Mutta järjestystä ulkomailla on. No niin ... kuitenkin Suomi on hyvä maa. _Was_?"

Oikeuden puolesta.

Vironmaassa, jota synkkä Itämeri huuhtelee, on tasaisella ja yksitoikkoisella rannalla suurenlainen kylä, enimmäkseen olkikattoisia taloja ... matalan hiekka-harjun punertavalla rinteellä. Niin lähellä Tallinnaa, että kylään näkyvät tuosta Eestien nuoren tasavallan pääkaupungista kirkkojen tornit. Parhaiten loistaa ylpeä venäläinen katedraali kultaisine sipuleineen ... rakennettuna Tallinnan korkeimmalle paikalle, sille kukkulalle, jonka nimi lienee, muistaakseni, _Lindanisa_, Lindan rinta: siis katedraali on sijoitettu ikäänkuin painajaisena ahdistamaan Eestien kansallishengettären hentoa povea.

Tällaisen kylän surullisimpia asumuksia on koulumestari Jaan Raudin tölli.

Se on kylän toisessa päässä, melkoisesti erillään muista taloista, joista monienkin seinät ovat uudestaan rapatut ja ikkunain pielet maalatut, koska niiden omistajat, talonpoikaisisännät, osasivat rikastua sodan aikana ... usein aivan omatta ansiottaan. Jopa hohtaa yhdessä kartanossa uusi ja punertava tiilikattokin ... yleensä harmaiden olkikattojen keskeltä.

Mutta opettaja Raudin seinistä on rappaus lohkeillut. Hänen tupasensa ainoan ikkunan laudoitus näyttää laholta ja mustuneelta. Töllin katto vuotaa sadeilmoilla sekä isännän haitaksi että hänen ainoan eläimensä, kirjavan lehmän, jota pidetään talvella rakennuksen navettapuolella, saman katon alla kuin tupakin on, juuri tuvan tahi paremminkin kamarin seinän takana. Näin kesällä kulkee eläin laitumella töllin pikku palstalla.

Palstansa koulumestari sai toki omakseen Eestin tasavallan jakaessa talonpojille balttilaisten aatelisherrain maita.

Tölliin kuuluu hiukan metsääkin, hyvin vähän. Siellä voi lehmä kaluta kesäisin ruohoa, raukeasti läpisevien poppelien välistä, sen heinämäärän lisäksi, mikä koulumestarin on hankittava muualta, myöden maitoa ja voita, perunoita ja omenoitakin. Metsikkö nousee tölliä ylempänä rinteellä. Vielä on palstalla, rakennuksen alapuolella, kaistale perunapeltoa. Ja seinän vieressä vanhoja omenapuita ... vääntyneitä ja haljenneita, mutta nykyään hellästi pideltyjä, rievuilla käärittyjä. Eläminen on vasta alullaan, sillä kauan ei koulumestari vielä ole asunut tässä töllissä.

Ei, sitä ennen hänellä oli valta isännöidä sievänlaisessa koulutalossa, joka on hänen palstansa kanssa rajatusten.

Ja voitaisiinpa väittää, että hänelle on annettu tämä töllikin ikäänkuin armosta.

Jaan Raud on nimittäin hullu: sellainen käsitys on hänestä enimmillä tässä kylässä; sama oli se siellä suorastaan kaikilla muutama vuosi aikaisemmin, ennen Eestien vapaussotaa.

Nyt on heinäkuu ... aamupäivä. Aurinko paahtaa koulumestarin saviseiniin ja omenapuihin, joissa näkyy runsaasti punertuvia hedelmänalkuja. Poppelimetsikkö värisee alakuloisesti ... tummin ja tahmaisina kiiluvin lehdin. Karun perunapellon pientarelta pilkistelee ruohikosta tulpaaneja, opettaja Raudin hankkimia ja vaalimia. Loitompaa, talonpoikien keltaisten sarkojen takaa, säkenöi Itämeri ... kesällä kaunis, haaveellisesti vaalea, talvella vihainen ja mustana kuohuva.

Itämeri, suomalaisten heimojen kahden valtakansan välinen silta, hopealta näyttävä.

Koulumestari Raud istuu kamarissaan, ainoalla tuolillaan, levähtäen ja keittäen samalla itselleen myöhäistä aamiaistaan ... lientä perunoista ja suolasilakoista. Tuvan ikkunassa riippuu hämähäkinverkkoja: kuinkapa ennättäisikään niitä alinomaa hävittää yksinäinen, vaimoton mies? Mutta savinen permanto on tänäänkin siistiksi lakaistu, ja seinät ovat puolestaan verhotut huolellisesti sanomalehdillä. Eestien nuoren tasavallan omakielisillä lehdillä, joista näkyy tuolta ja täältä suurin kirjaimin otsikko:

"Vaba Maa."

Köyhä on koulumestari Raud.

Mutta joskin hän keittelee vaatimatonta ruokaansa, noita hänelle kalliita silakoita, keinottelevalta kauppiaalta voilla vaihdettuja, keittelee paatisen lämmitystakkansa pesässä eikä mukavalla hellalla, niin salliiko hän itsensä ajatella kärsimiään vääryyksiä? Ei, hän vahvistaa tälläkin hetkellä sieluaan lukemalla Kantia. Sillä hän on oikein oppinutkin mies; sitä todistaa pieni, mutta täysi kirjahylly, hänen asumuksensa ainoa kaunistus ja omistajansa parhain ylpeydenesine. Kantin teoksen avoimen paikan vieressä hyllyllä näkyy paitsi raamattua sellaistakin kuin Rousseau ja Tolstoi. Kunniapaikalla on kuitenkin _Kalevipoeg_ ja uutta virolaista kirjallisuutta.

Koulumestari on tänäänkin noussut maalaamattoman puusänkynsä olkipatjalta jo kukonlaulussa. Ensimmäisinä on hänen ovensa kolahtanut hiljaisessa kylässä, tapansa mukaan, kun hän avasi sen ja veti keuhkoihinsa aamun viileää ja raitista ilmaa. Ryhtyi siinä sitten päivän askareihin: ei keittämään kahvia, sillä sitä hän ei juo, vaikka tarjoaakin sitä harvoille vierailleen. Eikä hän myöskään tupakoi tahi maista Viron viinaa, venäläisvallan kuosiin maassa yhä tulvivaa. Ainoastaan kupposen vettä hän nautti, haettuaan sitä ulkoa lähteestään. Mutta sitten hän alkoi voimistella, tehden tarkasti kaikki Müllerin systeemin kymmenisen temppua. Varsinkin köyhän miehen, jonka mieltä masentaa puutteen lisäksi myöskin vääryyden melkein uskottavalta tuntuva voitto, varsinkin sellaisen miehen täytyy näet muistaa karaista ruumistaan, koska, ellei se ole terve, sielukaan ei saata säilyä siinä terveenä. Voimistelun jälkeen joi hän uudestaan vettä, peseytyi, ja ryhtyi valmistamaan ruohoista haudetta lehmälleen. Sen oli hän jo tuonut pihalle poppelimetsiköstä. Siinä lomassa hän lypsi lehmänsä. Kirnusi voin, edessään liina kuin milläkin meijerin palkollisella. Viimein hän pukeutui huolekkaasti, ja lähti kylän puotien auettua myömään voita kauppiaalle ... myömään, kuten ilmaistu, melkoisesti polkuhintaan. Sillä vaikkakin muut keinottelevat, maamiehet ja kauppiaat, niin hän ei sitä tee: sellainen alentaisi Jaan Raudin ihmisarvoa! Ennen sallii hän vähäisten tavarainsa mennä hiukan halvemmalla. Pystynä ja notkeana, joskin laihana hän käveli nyt puodille. Silmissä hyvän omantunnon antama tyyneys ja suoruus, jopa huulillaan ylpeä ja riemuitsevakin hymy, noilla välistä hermostuneesti värähtelevillä huulilla. Toisessa kädessä hänellä oli voimytty, ja oikeassa hiukan keikaroiden heilahteleva keppi.

Talonpojat sivuuttivat koulumestarin kadulla, eräillä heistä vielä värillinen paita housujensa päällä, niinkuin venäläisillä. He vastasivat hänen hatunnostoonsa laiskasti päätänsä nyökäten. Toisia näkyi askaroivan pelloilla ... näkyi matalain talojen ja omenatarhain välitse; he leikkasivat siellä viljaansa. Niin, tuskinpa muisti joku heistä enää, jos katsahti Raudiin, tuskin muisti enää nykyään, kun on mennyt vuosia siitä, jolloin koulumestari eroitettiin opettajanvirastaan, että tuolla kävelee se puolihullu mies. Ah, niin hullu, ettei huolinut edes tarjottua eläkettä.

Kauppias, kylän varakkain, ilmestyi nopeasti koulumestaria vastaan kauppansa vihreälle lautakuistille ... iloissaan, koska tiesi aina saavansa Raudilta voin huokealla, tältä merkilliseltä olennolta. Eihän Raud ymmärrä edes senkään vertaa kuin hoidella oikealla tavalla vähäisiä myöntiasioitaan. Sisällä jutteli kauppias paljonkin Raudille, ammattinsa vilkkaaseen tapaan, mutta ei juuri muuta kuin voista ja hyvistä silakoista ja ilmoista. Sillä haavetta ovat kauppiaalle opettajan sydänasiat; ne koskevat alinomaa joitakin ihanteita ja sen sellaisia ... Eikä kauppiaiden harrastukset tunteva Raudkaan ollut enää nykyään kovin halukas avaamaan olemuksensa kätköjä heidänlaiselleen.

Koulumestari lähti siis pian puodista, vaihtaen liiketuttavansa kanssa keveitä kohteliaisuuksia. Hän jatkoi kävelyä vielä jonkin matkaa sitä ilmansuuntaa kohti, missä päin ei asunut, nauttiakseen tuokion kesäisestä luonnosta. Ohutta keppiään heilutellen hän asteli pitkin tomuista maantietä. Sen varsilla lainehtivat viljapellot, ja pientareille oli luonnotar levittänyt kirjavat korumattonsa. Noiden kukkamattojen kudosten latinalaisia niiniäkin tietää opettaja hyväisen joukon, ja jos mitkä niistä ovat häneltä unohtuneet, johdattelee hän niitä muistiinsa näillä melkein joka aamu tehdyillä kävelyillä.

Mutta kas, pysähtyipä pari henkilöä hänen kanssaan pakinoillekin. Ensin tuli muudan Tallinnasta tänne kesäksi asettunut taidemaalari, menossa meren rannalle, työlaatikko kainalossa. Ja sen jälkeen eräs nuoren virolaisen armeijan luutnantti, joka asuu Raudin kylässä, virkistymässä vapaussodan haavoista. Näihin molempiin oli Raud sattunut tutustumaan täällä ulkona luonnossa; oli alkanut puhua heidän ammattiasioistaan. Raudin mielenkiintoa herättää näet kaikki, ja sellainen ahkera mielenkiinto on hänestä ihmisen velvollisuuskin. Hän sanoo, että Goethe, tuo suuri runoilija, jollaisia saattaa nousta itsekkäistäkin kansallisuuksista, lausuu, ettei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Siispä olisi Raud perehtynyt mielellään myöskin maalauksen mystillisiin salaisuuksiin. Sodassa jälleen hän on ollut itse, haavoittunut Eestin vapauden puolesta. Jollakin tavoin hän siis on tutustunut taidemaalariin ja luutnanttiin. Sitten on hän joskus nähnyt hetken sopivaksi tohtia pyytää heitä matalaan majaansakin, maistamaan kupin kahvia ja puhelemaan kanssaan ihanteellisista asioista. Ja he kolme ovat puhelleet, oivallisen kahvin ääressä.

Ilokseen näki koulumestari tänä aamuna nuo ystävänsä. Jo loitompaa hän heilautti taiteilijalle hattuaan. Miehen tavalla puristi hän luokse saapuen tuon pitkätukkaisen ja maalin tahraamassa mekossa keinahtelevan kättä. Pysähtyi siinä nyt, huiskutteli keppiään ja näytti maalarille aiheita, jotka hänen mielestään olivat sopivia: tuo metsänlomasta pilkistelevä merenlahdelma ... sininen kuin nuoren neitosen silmät. Lahden rannalla paistoi entisen aateliskartanon huvipaviljonki ... nyt punaiseksi maalattu. Raud sattui ohimennen mainitsemaan, että paviljonki-sana johtui kai ranskalaisesta sanasta, joka merkitsi lippua. Vai kuinka se asia lienee? Mutta joskin meren sininen ja paviljongin punainen väri tekisivät hänen mielestään rinnatusten asetettuina iloisen ja ikäänkuin reipastuttavan vaikutuksen, sillä punainen on ennen kaikkea rohkeuden väri, ja sininen merkitsee toivoa, tai paremminkin uskoa, koska runoilijat yleensä nimittäin pitävät vihreää toivon värinä, niin vieläkin ylevämmäksi tulisi hänestä maalaus, jos taiteilija kohottaisi paviljongin lipputankoon Eestin uudet värit, sinistä, mustaa ja valkeaa. Kohottaisi maalauksessaan. Eikö näet asia ole niin, että taiteessa pitäisi ilmetä aina jotakin aatteellista? Vaikkapa kätkettynä kuvan henkeen. Tällä tavoin puheli Raud maalarille, tähystellen häneen vaalein silmin, joiden sini näytti auringonpaisteessa harmaalta. Taiteilija ei hänen tarkoitustaan oikein ymmärtänyt, eikä voinut vastata aivan perinpohjin hänen kysymyksiinsä. He eivät löytäneet pakinalleen täysin yhteisen katsantokannan lähtökohtaa. Sentähden siirtyi puhe siinä pian toisiin seikkoihin, mikäli heillä nyt kummallakaan oli paljon aikaa. Opettaja kysyi, oliko tuo meren vivahde tällä kertaa tehtävä Preussin-sinisellä vaiko koboltilla. Meren värissä oli todellakin kobolttia, joten taiteilija hämmästyi vielä kerran, entisten lisäksi, kuinka tämä opettaja tunsi näitäkin asioita. Eikä taiteilija, kun he sitten erosivat, pitänyt Raudia laisinkaan niin hulluna, jona eräät tämän kylän talonpojat olivat häntä joskus maininneet.

Raud kumarsi ja nosti jälleen hattuaan. Hän käveli vielä. Kylän loppuessa tuli sitten vastaan luutnantti, ripeästi astellen ... Eestin nuoren tasavallan univormussa, niin sirossa kultaisine olkamerkkeineen ja välkkyvine nahkasääryksineen, että Raudia riemastutti. Isänmaan puolesta oli upseerilta ruhjoutunut käsivarsi ... se riippui yhä siteessä. Hänelle nyt Raud nyökkäsi jo etempää. Luutnantti oli hänelle vielä tuttavampi kuin taiteilija: tuttu rintamalta, vaikkei juuri Raudin komppanian upseereita. Lähelle tullen löi opettaja sotilaallisesti kantansa yhteen ja virkkoi luutnantille leikillisesti: "Herra luutnantti, virkeällä aamukävelylläkö? Ja aina noin _comme il faut_ ... kuten suuressa maailmassa sanotaan."

Raud kumarsi ketterästi ja syvään. Tiedusteli, miten kehittyi luutnantin käsivarren terveydentila. Omaa rintaansa, vaikka siihen koski voimistellessa vieläkin, saksalaisen kuulan arpeen, ei hän maininnut. Ei, opettaja alkoi puhua vapaussodasta, tuosta aina ihanasta; Viron bolsheviikkien yrityksestä sotkea Eestien maa Venäjän jalkoihin ... venäläisten ja ehkä saksalaistenkin pettäminä. Raud huudahti:

"Iki-ihana oli todella oikean demokraatisen ja kansallismielisen Eestin nousu, joka teki tyhjäksi venäläisten ja vielä vaarallisempien saksalaisten diplomadian." "Diplomatian", oikaisi luutnantti. Nyt he puhelivat Eestin tulevasta kohtalosta; se oli vielä häilyvä, mutta opettaja uskoi sen pääsevän ankkuripaikkaan, jos vain armeija oli luja, tuo Eestin oivallinen luotsi. Raud selitteli sitten siinä, kuinka valtion säilymiselle on välttämätöntä yksityisten uhrautuminen, kuten todistaa Hegel, tämä suuri aatteen filosofi, jonka erästä lauselmaa hän nyt toisti; välttämätön sekä sotilaan että rauhan miehen puolelta. Yhä innostuneemmin mainitsi Raud, kuinka ehdottomasti moraali vaatii kansaa samoin kuin yksilöäkin pysymään kiinni oikeudessa ... norjumatta oikealle tai vasemmalle ... arssinaakaan: anteeksi tämä itämainen mittayksikkö.

Pian he kuitenkin erosivat, koulumestari ja pyöreä luutnantti, joka sai vielä kutsun kahville.