Part 3

Ja Matilla oli matkassa onni: meri pysyikin tyynenä ne molemmat vuorokaudet, mitkä Köpenhaminaan asti tarvittiin. Alussa ei ollut perille saapumisen jännitystäkään. Eikähän Saksa ollut niin kovin kaukana. Melkein mukavaa oli kävellä kannella ja katsella mertä, vielä mukavampaa istahtaa välitöiksi pöydän ääreen, jossa oli paljon monilaatuisempia ruokia kuin tuolla hänen entisen ystävänsä kartanossa niinä aikoina, milloin isäntä ei ollut siellä itse käymässä; metsästyskautena siellä kyllä oli melkein yhtä hyvä kuin Helsingissä Gambrinin ravintolassa, jossa Matti oli varsinkin nuorena teoloogina istuskellut. Nyt laivalla söi Matti koko rahan edestä ... niinkuin muinoin Gambrinilla oli syönyt, ensin aina toista päivää paastottuaan. Söi hartaasti, pyyhkäisten salvetilla suutaan ja nenäänsä, koska tuntui olevan nuhaa.

Bornholmin valkea viiru kuulsi vasemmalta. Matin jännitys rupesi nousemaan.

Tuli Köpenhamina, Tanskan kuninkaan iloinen kylä. Nokinenpa tämä satama olikin! Kivihiiltä ja roisketta... Mutta maihin nyt vain ... näkemään Köpenhamina, ja sitten iltajunalla Hampuriin.

Matti Vahvaselkä tarttui korinsa nuoraan, sitten järjesteli hän vielä naapukkaa päähänsä. Nyt laskeutui hän varovasti alas jyrkkiä laivaportaita. Tuonne tulliin oli mentävä... Portaitten juuressa ympäröi hänet joukko miehiä ... Herroja, joiden lakeissa on hopealla tai kullalla tikattu nauha. Ne puhuvat tanskaa. Mitä ne sanovat? Miehet saartavat Matin lujemmin, hän koettaa kuunnella, hänen korvissaan humisee. Mitä nämä herrat tahtovat? Passia ne varmaan tahtovat ... Kuka olisi uskonut Tanskan miehiä kooltaan näin isoiksi ... Matti jättää pärekorinsa maahan, kaivaa passin taskustaan. Hän sanoo ruotsiksi:

"Juu, juu, on passi."

Kaikkein suurin mies vilkaisee passiin, joka värähtelee Matin kädessä. Sitten katsoo hän ihmetellen Mattiin, hymyilee. Kuinkas nyt on? Muutkin herrat alkavat nauraa. Matti ryhtyy selittämään, että on tällä passilla lupa tulla tänne maihin, se on Suomen viranomaisten antama passi. Tuo iso mies ei välitä passista, hän heilauttaa kättänsä torjuvasti. Mitä hän nyt tahtoo? Mikä väärinkäsitys tuli tässä? Tanskaa ne kaikki puhuvat ... sitä on mahdoton ymmärtää. Miksi ne ahdistavat Mattia?

Laivan toiset matkustajat, enimmät niistä Suomen ruotsalaisia, kulkevat jo laukkuineen tuolla kauempana. Ettei Matti ollutkin jo laivassa rohkaissut luontoaan ja kysynyt heiltä, kokeneilta, huonolla ruotsillaankin, mitä täällä ulkomailla on ensiksi tehtävä! Herrat Matin ympärillä naureskelevat. Matti on nolo, että hän tyrkytti passiaan heille. Mutta koska hän on nolo, niin hän lopulta suuttuukin! Hän on tulipunainen. Hän aikoo ottaa korinsa maasta, kursailematta lähteä tulliin. Mutta silloin: eikös yksi noista peijakkaista ole vienyt hänen koriaan! Se kiikuttaa sitä paraikaa ajurinrattaille! Matti juoksee hänen perästään ja kiskaisee korinsa miehen käsistä pois. Mikä runtale se tuollainen mies? Vie ulkomaalaiselta korin! Hunsvotti ... pienessä Tanskassakin.

Se mies tarttuu nyt ajurinhevosta ohjaksiin.

Matti huomaa, että mies oli vossikka. Että kaikki nuo suuret herrat olivat hotellien vossikoita. Ja heille oli Matti näyttänyt passiaan.

Sitten seisoo Matti tullirakennuksessa, punaisena siitäkin, että raahasi koriaan ... Ilkeää on näytellä koko maailmalle tavaroitaan... Mutta pianpa tästä päästäänkin...

Viimein istuu Matti ajurinrattailla ... oikean ajurin, ei tuollaisten hotellien herrain. Istuu kuin Suomessa, mutta sydänalassa omituinen tuntu... Komeaa on tämä kumminkin: ajaa jännittävästi suuren kaupungin läpi. Hän on päättänyt viedä korinsa valmiiksi sille asemalle, jolta juna lähtee illalla Hampuriin. Kun kori on saatu tavarasäilöön, aikoo hän nähdä Köpenhaminaa.

Niin hän tekee... Onpa kaupungissa ihmettelemistä. On kapeita kujia ... on vaunuja, kuvapatsaita, kelloja, kilistimiä ... naukkuja! Suuria pihvejä ... jos kalliitakin, koska kruunu on kallista rahaa... Ja rahat olisi käytettävä tulevaisuuden luomiseen!

Ilta pimenee, päässä naukku pihisee. Miksi hän luulee eräiden ihmisten katselevan häneen? Naureskelivathan ajuritkin satamassa...

Mutta pimeille kaduille hän ei lähdekään. Sielläkin voi olla roistoja. Ei, hän pysyy siivosti valtakadulla.

Kuljeskelu väsyttää ... kodittomana kuljeskelu.

Raatihuoneen torilla pysähtyy Matti suuren suihkulähteen luona ja istahtaa sen reunalle jalkojaan lepuuttamaan. Ajattelee kasvavalla levottomuudella, miten löytää iltamyöhällä ajoissa asemalle. Ja onko Saksassakin tällaista...

Siitä ohitse kulkee joukko naisia, kirjavat höylienhatut päässä. Neljä poikkeaa Matin luokse. Ne tahtovat jotakin. Tyttöjä ne ovat. Ah, tätä kaupunkia! Matti ei ymmärrä heidän puhettaan. Lopuksi eräs tytöistä, joka harmistuu, kun ei Matti häntä ymmärrä, huutaa Matin naapukkaa osoittaen:

"Katsokaa, se on kiinalainen!"

Sen Matti käsittää, että häntä sanotaan kiinalaiseksi. Nauravat tytöt puhuvat yhä kiinalaisista ... ilakoivat...

Kiinalainen! Matti Vahvaselkä murisee jotain ... suomeksi, sillä hän alkaa taas suuttua. Mitä hän sanoo? Hän hiukan kiroaa tyttöjen keskellä. Taakseen katsomatta ja niska kyyryssä pakenee hän viimein heidän paristaan. Mennessään hän miettii uudelleen tyttöjen pilkkaa. Nyt hän sen vasta oikein huomaakin. Onko hän muka kiinalaisen näköinen? Tytöt valehtelevat! Se on lakin syy. Eivät hänen silmänsä ole vinossa, ja nenä hänellä on kyömy. Vai kiinalaiseksi suomalaista luullaan! Se on hävytöntä. Oi tätä tietämätöntä Tanskan kansaa... Mutta naapukan vika se on. Sen päälaessa on sellainen nappi kuin tosiaan kiinalaisten naapukoissa ... kuvista päättäen.

Matti Vahvaselkä pujahtaa naapukka kainalossa lähimpään hattukauppaan. Ostaa itselleen knallin ... Kauniin hikinauhan alta loistaa sinistä kangasta... Sitten hän menee kaupasta ... peljäten, että knalli putoaisi päästä. Karvahattu on piilossa hänen povellaan.

Sen uuden ja kriminnahkaisen naapukkansa heittää Matti sisään erään talon kellarinluukusta.

Knalli on oudostaan kylmä. Sillä Köpenhaminassa alkaakin sataa räntää! Ja yhä enemmän tulee mereltä ilkeää sumua.

Ei Matti muutenkaan pidä tästä kaupungista. Kevytmieliseltä se tuntuu...

Siispä hän tahtoo jo Saksaan, paitsi järjestettyyn, niin siveydestäkin tunnettuun.

Sitä pääsyä hän viimein odottaa asemalla, odottaa kaksi pitkää tuntia. Ihmetellen parin virkailijan punaisia palttoita, ja huomaten nuo virkailijat lopulta asemapäälliköiksi ... Punaisista palttoista olisi kerrottava Suomessa ... sitten...

Nyt jälleen junassa...

Ei tietysti niinkuin makaisi sängyssä, sillä kolmannessa luokassa, kuten vaatimattoman on matkustettava, on paljon meluavia kulkijoita, paikoistaan huolenpitäviä. Mutta meneehän yö näin istuallaankin... Ja ehkä niitä menee lepäilemättä vielä päiviäkin ... jos täytyy jatkaa taipaletta Saksaa etemmäksi, luomaan tulevaisuuttaan.

Nukutti Tanskasta Saksaan kuljettavissa lautoissa. Ja oli kylmä. Mutta kun lämpimikseen otti kahvia, sai sitä tuumanpaksuissa kupeissa. Nehän olivat kun mitkä hampuusien kupit! Ei ... mokomissa kupeissa ei Suomessa tuotu kahvia edes hampuuseille! Ja itse sai täällä kantaa kahvinsa puhvetista. Entä sokeri! Sitä pantiin teevadille ... kolme palaa! Kolme palaa sokeria! Ei sen enempää! Suomessa kokonainen sokerituusa. Kolme palaa sokeria...

Tulliasema jälleen. Siinä oli aikaa katsella ihmisiä. Saksassa hän nyt oli. Muudan hirveän iso ja punainen mies, tulliherroja, huvitti tovereitaan soittamalla suullaan ja nenällään kaikkia soittokapineita. Suu oli viulu, sieraimista lähti huilunsäveleitä, ja koko ruumis kumahti kuin rumpu. Merkillisiä veitikoita nämä preussilaiset, tavattomassa voimassaankin... Matti ihmetteli tällaista gemyytlisyyttä... Eikä tullistakaan ollut kovin suuria vaikeuksia.

Kas ihmettä, Lyypekki räntäsateessa! Melkein enemmän kuin Köpenhamina. Olisikohan lunta vielä Hampurissakin...? Siellä Matti aikoi ottaa puutarhurin toimen.

Hampuriin kiiteli nyt Matti, mainion saksalaisen kolmannen luokan sohvalla, edessään univormuihin puettuja pikku poikia, aamuhämärässä kouluun matkustavia. Kaikilla heillä oli harmaat, hylkeennahkaiset laukut seljässä, ja harmaissa univormuissa hopeiset kotkanapit. Vakavia he olivat ... vaikka vormut muistuttivatkin Helsingin ryssänkimnasistien pukuja.

"Hamburg!" huuteli konduktööri asemalla, korahtelevin kurkuin. Täällä ne eivät ilmoita matkustajille vaunuissa, minne tullaan ... Saksassa täytyykin jokaisen pitää huoli itsestään. Oliko tämä nyt Hampuri?

Hampuri se oli, illan tulien loisteessa. Oikeastaan matkan määrä. Jylhällä asemalla pauhu ja kumina. Aikatauluja, kylttejä ja viittoja, joiden mukaan piti kulkea sinne ja tänne! Mitä nyt tehdä?

Ei Matti näyttänyt enää passiaan hotellien kuskeille. Ne kiusasivat häntä täälläkin niinkuin Köpenhaminassa... Vaikeus oli nyt valita hotelli: sillä hotelliin tästä täytyi mennä ... valvotun yön jälkeen. Matti selitteli kuskeille tahtovansa hyvää hotellia, lisäten hiukan hiljemmin, että hän halusi myöskin huokeaa. Mitä ne tässä juttelevat? Eivät ymmärrä hänen saksaansa. Joko hän taas häpäisee itsensä kaikkien ihmisten edessä? Mutta menköön, miten menee. Jumalan kiitos, tuossa on toki yksi mies, joka tuntuu hänet ymmärtävän. Hän vastaa Matin kyselyihin:

"_Gut, gut ... ein sehr gutes!"_

Tuolla miehellä on siis sellainen hotelli, jota Matti tahtoo, koska se vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä, onko hotelli huokea.

Matin kori keikautetaan hotellikuomujen katolle, Matti nousee kuomuihin, toisten matkustavien viereen, sateenvarjoineen.

Mikä hotelli! Kuusikerroksinen ... varmaankin! Välkkyvät ovet kristallia... Nythän tässä jouduttiin... Pikenttejä hännystakeissa, toiset heistä sinisissä sortuukeissa. Yksi saa haltuunsa Matin uskollisen korin; kysyy, onko herralla muuta. Toinen, se, joka aukaisi vaunujen oven, kumartaa ja vie sateenvarjon Matin kädestä. Kolmas jälleen kumartelee portailla. Samoin neljäs kynnyksellä. Viides pyörittää sisäveräjää; Matti ei tiedä, miten pujottautua veräjästä. Tulee kuudes, vai seitsemäs, leveämmillä kaluunoilla varustettu. Tämä juttelee yhä saksaa. Matti tahtoo huonetta. Hyvä, seitsemäs herra viittaa kahdeksannelle, polvihousuihin puetulle, joka johtaa Matin punaista mattoa myöten hissille. Siellä on yhdeksäs ... tukka rasvattuna. Hän melkein työntää Matin hissiin, tulee itsekin mukaan. Ylhäällä on kymmenes, nuori ja liuhusilmäinen poika; se jättää vieraan eräälle esiliinaan verhotulle ukolle. Ukko taas esiliinaan verhotulle naiselle. Ja tämä nainen valkealla myssyllä varustetulle nuorelle tytölle, joka johtaa Matin suureen ja komeaan kamariin, lyykistää nokkelasti, lyö oven kiinni ja katoaa.

Matti seisoo keskellä lattiaa. Istahtaa nojatuoliin. Tähystelee ympärilleen, katselee maahan. Nyt tulee matkakori. Matti riisuu palttoonsa. Sitten tulee sateenvarjo. Matti seisoo, istuu, seisoo ja katselee.

Kunnes valkeamyssyinen neiti naputtaa sisäänpääsyä ja kutsuu päivälliselle. Täytyy siistiä pukuaan. On huoli kaulanauhastakin ... että se olisi kuosikkaasti... Niin, ja silmäthän ne on pestävä ... tukka harjattava jakaukselle.

Kun Matti katsoo kuvastimeen, näkyy poikki hänen nenänsä musta viiru, junavaunun noesta syntynyt. Se viiru nenässä oli hän tullut tähän hotelliin. Ihme, etteivät hänelle nauraneet pahemmin. Nyt tuli uusi skandaali...

Nokiviiru vaivaa häntä niin, että hän käytävässä, jossa hänen eteensä ilmestyy jälleen ensin tuo valkeamyssyinen neiti ja sitten se vanhempi nainen, että hän siellä katsahtaa naisiin ja työntää heille kummallekin hopeisen rahan. Samoin hississä. Samoin rahaa poikaselle, jotakin nopeasti puhuvalle. Ja yhä samoin juhlallisesti kumartavalle hissimiehelle. Vielä sille pikentillekin, joka opastaa Matin ruokasaliin. Mutta leveimmillä kaluunoilla kaunistettu ei huolinut Matin rahaa... Taas skandaali!

Juhlallista on ruokasalissa. Enimmät vieraat hännystakeissa, naiset valkeissa. No, rauhaa vain, suomalaista rauhaa! Matti asettuu paikalleen, pyyhkäisee salvetilla suutansa ja nenäänsä. Tarttuu veitseen. Hänelle tarjotaan jotain, mikä ei maistu miltään ... ehkä kalasta valmistettua. Sitten toista ... sitä hän myöskin ottaa. Sen hän tietää, että hän otti leipää. Leipä ei ole mustaa, vaan valkeaa. Kelpaapa tässä ... vehnäsen maassa: vehnäpullia syödään! Hän syö leivän kanssa jonkin pikku pullan, joka ei ole leipää. Missä soinee ikäänkuin hopeinen tiuku. Eräs pääkyyppi, seisten Mattia vastapäätä ison kuvastimen vieressä, viittaa nuoremmille. Niitä rientää yksi Matin luo. Toinen ottaa hänen lautasensa, kolmas pistää sijaan uuden. Taas kilahtaa sähkökello. Kolmas lennättää Matille tarjottimella jotain hyvin pientä: kuin murua kananpojalle. Neljäs odottaa Matin takana. Matti söi leipänsä loppuun. Tämä läheisin kyyppi viittaa lihavalle esimiehelleen, esimies painaltaa sähkönappia. Kello soi kimeästi, kyyppi vie Matin lautasen, toinen tuo jälleen, mitä tuonee ... jotakin ihmeellistä ... ikäänkuin torakoita. Niitä nyt Matti koettaa ratustella. Parikymmentä hän syö tuntosarvineen. Viimein sanoo hän taakseen pikentille, sillä muut ovat jo kaksikin lajia edellä, että hän jättää nämä syömättä, koska hän ei niistä pidä. Nyt tulee ikäänkuin pihvi. Mutta Matilla ei ole enää vehnäpullaansa; uutta ei tarjota: liha on kai syötävä siltään? Matin sielussa liikkuu pitkän ruisleipä-kimpaleen kuva ... liikkuu melkein suuttumuksena. Eihän ... suomalainen eläne vehnäsellä? Rukiinen se taitaa olla oikeaa leipää, vaikka sanotaan, että vehnällä on suurempi ravintoarvo. Mutta nyt kello kilahtaa, tulee sormenkokoinen nakkimakkara. Tulee velliä. Sitten kellon soidessa jotakin muuta, joka on hyvää. Matin ruokahalu herää. Milloinkahan ne antavat varsinaista ruokaa? Ylikyyppi viittaa, tuodaan jotakin imelää. Ja taas komennetaan kellon tahtiin uutta maistamaan: hyvää on tämäkin ... aikamoinen appelsiini! Tämähän alkaa maistaa! Sitten tulee sikare juustoa, homeista ja matoista! Tietäähän sen, suurista herroista on sellainen herkkua ... ja ennustaa aterian loppua! Niin käykin, kaikki nousevat pöydästä, Matti myöskin.

Matilla on nälkä.

Toiset näkyvät asettuvan halliin, kahvipöytien ääreen. Matti kiipeää kamariinsa edes hissiä odottamatta.

Kolme ateriaa hän söi vielä tässä hotellissa, jonka nimen hän sitten huomasi olevan "Zum Bamberger Bürgermeister-Hof". Odotti aamukahvin jälkeen aamiaista, joka tuli kello puoli kaksi. Söi illalliseksi kellonkilinää ... ja vihastui. Juomarahoihin hän ennen kaikkea vihastui, siliä aina hän niitä kylvi. Hänellä oli täällä ahdasta ja epämukavaa, isossa kamarissaankin. Sitä tahtoi hän valitella valkomyssyiselle neidille, pysähtyen pakisemaan hänen kanssaan käytävässä. Matti nurisi, että Hampurissa oli sateista. Hän ei vielä oikein pitänyt tästä kaupungista ... sanoi aikoneensa Berliniin, mutta juna oli jättänyt. Hän tahtoi Berliniin ... varsinaiseen Saksaan. Kun neiti ei ymmärtänyt hänen kieltään, niin Matti tuskastui: hänen nenänsä punotti, hän heilutteli käsiään. Neiti tuntui ihmettelevän, Matin oli vaikea selittää hänelle asiaansa uudestaan. Silloin Matti tulistui ... ja sekautui enemmän. Valkomyssyinen kutsui mustalla esiliinalla varustetun naisen avukseen. Matti puhui ja puhisi. Naiset nauroivat ulkomaalaisen ovella, nuorempi niin, että vesi pyöri hänen haaleasti sinertävissä silmissään. Matti suuttui todellakin. Hän päätti heti lähteä Pormestarien hovista... Sai laskunsa ... vieläpä maksaa seuraavasta yöstä. Mutta kysypä näiltä, miksi hän sai maksaa: eivät ymmärrä tavallista ... saksaa. Lasku oli hirmuinen. Kauan olisi hänen pitänyt elää näillä rahoilla Saksassa.

Nyt on Matti Vahvaselkä temmannut pärekorin syliinsä ja kantaa sitä alas hotellin portaita. Vielä kylvää hän vihoissaan juomarahoja oikealle ja vasemmalle. Pääsee lopultakin kadulle.

Ei hän luota enää ajureihin. Mutta onneksi on hänellä omat aikeensa. Viimein on hän muistanut kuulleensa joskus Suomessa, että Saksassa on hyvä asua hospitseissa. Sellaisia majapaikkoja hän nyt tahtookin ... vakavia, ja kristillisiä. Hän lähtee kävelemään, pärekoriaan kantaen.

No, hospitsia ei hän toista tuntia hikoiltuaan löytänyt, mutta sen sijaan näki hän ilokseen hotellikilven: "Lähetyshotelli". Siinäpä hänen majansa! Sinne hän pistäytyy korineen tiedustelemaan.

Se kattokerroksen kamari, jonka hän otti korvatakseen edellisen hotellin kuluja, tuntui tosin alakuloiselta. Rautasänky siellä oli ja pesukaappi... Ja pöytänä piironki. Eivätkä ikkunan kartiinitkaan riippuneet sillä tavoin kuin Suomessa ... Mutta taistelemaanhan tänne oli tultu ... ulkomaille! Pahinta oli, että Matin sormia alkoi heti tässä huoneessa paleltaa, sillä turhaan etsi hänen silmänsä uunia. Matti aikoi sen tähden lähteä tästä heti kaupungille ... katselemaan Hampuria, ja syömään. Syömään voileipää ja makkaraa, kahvin kanssa. Niin, sen tekisi hän ... kun oli tässä ensin vastattu hotellikirjaan poliisilaitoksen vaatimat kysymykset. Siinä olikin paljon työtä: muistaa ja kirjoittaa saksaksi paitsi että hän oli käynyt lyseonsa Mikkelissä, myöskin, kuinka vanha hänen isänsä oli. Mutta mistä Matti muisti isoisänsä elinpaikat ja kuolinvuoden? Joskin hän myönsi hyväksi, että järjestys on hyvä, niin hän hermostui, vaikkakin tämän kyypparin leveä ja luja naama estä häntä ilmaisemasta suuttumustaan.

Viimeinkin kaupungille. Satoi kylmää tihkua ... täälläkin. Tietysti hänellä ei ollut sateenvarjoa ... oli sekaannuksissaan jättänyt sen pormestarien hotelliin! Nyt hän sai rämpiä märkänä kaduilla ... Eikä sitten Saksan makkarakaan maistunut hänestä oikein hyvältä ... tällaisessa sateen kylän kahvilassa. Voita ei siinä kahvilassa, johon hän painui, tunnuttu annettavan hyvää. Entä sokeri?

Sokeria ei taaskaan tuotu muuta kuin kolme vaivaista palaa!

Huokaisten palasi Matti Vahvaselkä kadulle. Alakuloiselta tuntui Hampurin satama. Suorastaan pelättävältä. Kivihiilen savun seasta kuumottivat Elben harmahtavat laineet. Lukemattomien laivojen ja telakkain pillit vihelsivät räikeästi... Tuossa oli jokin kalkkiliike, yhtä likainen valkeudessaan kuin kivihiilen mustaamat tehtaat. Tosiaan, tämähän oli ilmeinen kiireen vertauskuva! Hädän ja elämäntaistelun julma kuva.

Ikävä oli Matille ilta ... Miten saada se menemään hotellissa? Jospa olisi edes ollut mukava maata! Mutta kun hän vetäytyi sänkyynsä, huoneen ainoaan lämpöiseen paikkaan, niin kuinka saattoi hän nukkua moisella mustalaisen kuormalla: vanha ja pullistunut vieteripatja narisi ja pisteli kovilla ruodoillaan selkään ja vatsaan. Peite oli kaikkein oudoin: niin paksu ja pyöreä kuin mikäkin jättiläismakkara, joten se ei pysynyt päällä, vaikka koetti pitää sitä kynsillään kiinni. Jos viimeinkin nukahti, irtautuivat sormet, ja Matti heräsi vieterien soittoon: hän oli käännähtänyt, makkara oli pudonnut lattialle... Ikkunakin sängynpäässä oli rikki. Ovi ei mennyt lukkoon ... sellainen resu! Ei, unta ei Matti nukkunut, vaan houretta, heräämisiin katkeavaa houretta. Puolivalveillaan hän näki varkaita. Oven eteen oli hän nostanut pärekorinsa, että kuulisi, jos varkaita tulisi sisään. Mutta lompakon hän piti älykkäästi pieluksensa alla sängyssä.

Koskaan ei Matti Vahvaselkä ollut peljännyt niinkuin tässä lähetyshotellissa, jossa kuului kaiken yötä seinän takaa juoksua ... miesten ja aina saman naisen ääntä. Voi tätä suurkaupunkia! Voi Saksaakin.

Matti kiitti Jumalaa, kun aamu alkoi hämärtää. Silloin hän nukkui.

Mutta ennen nukkumistaan oli hän päättänyt ryhtyä hankkimaan jo seuraavana päivänä itselleen paikkaa... että pääsisi kodikkaampaan elämään. Johonkin puutarhaliikkeeseen hän aikoi.

Herättyään kello yhdeltätoista hän pukeutui, peseytyi ja silitteli tukkansa jakaukselle. Meni kaupungille, etsimään paikkaa. Ensin hän kuitenkin etsi kahvilaa, jossa saisi tarpeeksi sokeria. Ja sitä olikin saatavissa, maksamalla muutaman pikkukolikon lisää. Mutta aikoessaan maksaa, huomasi hän nyt, että tällä kertaa oli lompakko jäänyt hotelliin ... sänkyyn, pieluksen alle. Mattihan nyt vasta oli hajamielinen ... ulkomailla! Hän juoksi hotelliin, hiki helmeili pitkin hänen nenäänsä. Taivaalliselle Isälle kiitos: lompakko oli vielä tyynyn alla ... vaikka vuode olikin jo järjestetty. Eilinen kyyppari, se leveänaamainen, selitti nähneensä Matin lompakon siellä; hän oli asettanut sen siihen paikoilleen takaisin. Matti oli miehelle ylen kiitollinen ... ja ihmetteli, että Saksassa on rehellisiä ihmisiä. Hampuri ei toki ole, vaikka se onkin valtava suurkaupunki, mikään sellainen kuin esimerkiksi Lontoo tai Pariisi.

Mutta kuinkas sitä paikkaa nyt haetaankaan? Matti katseli kaduilla liikekilpiä. Lähti viimein samoamaan kauemmaksikin. Hyvillä toiveilla hän lähti, joskaan ei samanlaisilla kuin Suomessa... Kyllähän kotona sopi ajatella, kuinka hauska ulkomailla olisi ahkeroida, päiväpaisteessa. Aurinko ei nyt sattunut paistamaan, vaan näkyi ainoastaan harmaita kivimuureja. Talvi se on ... ulkomaillakin. Mutta yhä matalampia taloja tuli viimein. Illan suussa löysi hän jonkinmoisen avonaisen alueen, jossa oli hyvin hoidettuja vihannesmaita. Löysipä puutarhurinkin. Täytyi rohkaista luontonsa, soittaa ovikelloa. Jokin nainen, lihava, komea ja sinisilmäinen kuin enkeli, tuli avaamaan. Matti nosteli hattuaan ... alkoi selittää asiaansa. Nainen seisoi hetken ällistyneenä, ja löi sitten yhtäkkiä Matin edessä oven kiinni. Pois juoksi, ei enää palannut. Luultiinko Mattia rosvoksi? Tai ... kiinalaiseksi? Matti luikki tiehensä.

Siihen jäi työnhaku tältä päivältä. Päivä olikin jo kulunut loppuun. Matti palasi kaupunkiin, löysi Alsterin sillalle ja siitä hotelliinsa. Söi jossakin kahvilassa ... leipää ja makkaraa. Ja kuulipa siellä yhtäkkiä juteltavan suomeakin! Muutamia merimiehiä hän näki ... suomalaisia. Mutta vielä ei hän antautunut näiden suomalaisten puheille! Merimiehissä on huijareita ... ja täytyyhän Saksassa oppia saksaa.

Seuraavana päivänä Matti haki uuden puutarhurin.

Samalla tavalla haki hän sitäkin seuraavana, ja yhä toisina päivinä. Siinä hän väsyi niin, että etsi paikkaa vasta sitten parin päivän kuluttua.

Eipä ollutkaan niin helppoa elättää itseään ulkomailla kuin hän oli kuvitellut. Ei sitä edes ruumiillistakaan työtä aivan rikulla eteen tuoda.

Ja kuinka oli mahdollista, ettei hän osannut saksaa, vaikka oli lukenut sitä kahdeksan vuotta? Kukaan ei juuri häntä ymmärtänyt, eikä hän paljon ketään.

Toiseksi: jos vähitellen alettiin hiukan ymmärtää, milloin hän haastoi harvakseen, niin sitten ne ulkomaalaiset isännät, joilta hän pyysi tointa, siristelivät silmiään, tarkastelivat häntä, vetivät syviä haikuja pitkävartisista porsliinipiipuistaan ja kysyivät:

"Te siis olette suomalainen? Niin ... no ... mille asialle te tulitte luokseni?"

Millekö asialle! Johan Matti oli sen sanonut! Hänen oli nyt alettava koko asia ja vaikea saksa uudestaan. Tämä vieras kieli koski puhuessa leukoihin. Vielä arveltiin, olisikohan herrasta töihin? Matti sanoi tehneensä ennenkin näitä töitä. Nyt väitettiin eräissä liikkeissä, että heillä on jo omat vakinaiset työmiehensä; valitettavasti ei paikkoja siellä ollut auki. Neuvottiin toisten työnantajain luokse. Siellä tuli samanlaisia syitä kuin edellisiltä. Ja työpäivät olivat pitkiä ... palkat huonot. Niin, niin ... Saksa on ahkeruuden maa...

Sattuipa silläkin tavoin, että joku tarhurimestari, kyseltyään, onko Suomessa tarhuritaito korkealla asteella, ja saatuaan vastauksen, että on se ... melkoisenkin korkealla, sattuipa niinkin, että mestari ilmaisi, ettei ainakaan hän halua ottaa ulkomaalaisia viemään maan omilta kansalaisilta leipää ja ammattitaitoa. Matti Vahvaselkä loukkaantui ja tuli miettiväksi... Ihanaa oli ainoastaan se, että suomalaista edes peljättiin...

Kas, kun ei saa hevillä paikkaa mies, jonka lompakko ja punakat kasvot laihtuvat...