Part 2

"Ohoi teitä, jotka ette tule koskaan vastaani avonaisella maalla, vaan pälyilette kumpujen takaa ja hiivitte ruovistossa sadepurojen varsilla ei ainoastaan uhkailevin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin! Niiden silmien keltaisuus muuttuu ihmisen edessä vihasta vihreäksi. Tulkaa tanterelle, taistelkaa!... Te ette tule, te kaappaatte syrjästä minun kauriini. Etsinpä teidät käsiini ja heitän nahkanne selkäni kaunisteeksi ... tai sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni."

Jättiläinen surmasi pantterit. He eivät voineet hänelle mitään, koska häneltä oli sydän poissa. Sotamies nylki näiden taljat, alkaen niiden ilkeästä pääkopasta, sekä palasi nuo koreat taljat hartioillaan kotiinsa.

Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa ei taisteltukaan. Ne saivat hiiviskellä hänen perästään ja syödä hänen kaadettuja panttereitaan, jopa sammuttaa tulisen janonsa hänen keitaansa huonoimmasta purosta. Kumminkin yrittivät ne usein siepata varkain jättiläisen kahta kesyä kaurista, jotka hänellä oli keitaassa niinkuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassa. Mutta hän löi silloin niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon, pesi kätensä ja sanoi itsekseen:

"Shakaalin sielu on vielä iljettävämpi kuin sen nahka ... sielu, joka ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan ja päivin tyhjää hahattavan sielu! Oi, jos pääsisin koskettamasta shakaaleihin!" Kauas erämaahan heitti hän niiden ruumiit.

Mutta mitä puhua jalopeuroista ja panttereista? Muitakin vihollisia hänellä oli, viisaampia ja voimakkaampia. Pölypilvenä kiitää erämaassa beduiinien sotilaita. Niitä tuli kerran lauma hänenkin alueelleen. Etummaisina lennättivät miehet ... takana samosivat naiset ja kuparinruskeat lapset huojuvien kamelien seljässä. Miehet lennättivät hurjilla ratsuilla, nälkää nähneet ja karaistuneet sankarit ... laukoen nopeassa tahdissa jättiläistämme kohti pyssyjään, pitkiä ja tarkkoja, kilpikonnanluulla kirjattuja. Jättiläisellä ei ollut muuta asetta ... kuin jousi. Ohoh, turhaan he ryntäsivät, kuulat ja käyräsapelit kimposivat sadun karkaiseman rinnasta niinkuin vaskisesta kilvestä. Pitkä ja peljättävä olento surmasi väkipuukollaan vihollisia kymmenen, loput rukoilivat häneltä armoa, heittäytyen kasvoilleen maahan. Nyt antoi hän beduiineille muutaman päivän kestitystä: jalopeurain ydintä ja kauriittensa maitoa. Sitten saivat ne lähteä; kaatuneitten ratsuja tai heidän aseitansakaan ei hän ottanut. Mitä olisi hän tehnyt niillä? Hänen jalkansa olivat nälkäkurjen jalkoja nopsemmat, eivätkä hänen kouransa tarvinneet pitkää asetta.

Entäpä erämaan henget? Arabialaiset sadut kertovat aavikoilla olevan paljon niitä ... enimmäkseen synkkiä ja vihamielisiä henkiä ... julmia haltioita. Nekin mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut oman veljensä ja oli tuomittu pysymään aina vieraalla maalla, jopa sortumaan lopulta yksinäiseen hautaan. Nämä henget olivat luonnollisesti paljon suurempia kuin itse jättiläinen. Sellaisia, jotka peljättivät sadussa Aladdinia, kun ilmestyivät hänelle ensi kertaa. Ne kohosivat yöllä, joka on henkien aikaa, hiekkojen alta; ne ulottuivat kelpo matkan taivasta kohti, pimentäen kuulta valon; uhkasivat onnetonta pahoilla kohtaloilla ja kauhealla kuolemalla.

Mikään afrikalainen yö, öistä synkin, ei liene niin musta kuin tuollainen toivoton elämä.

Mutta olihan jättiläisemme sydän hyvässä kätkössä... Sellaisessa taikalippaassa, että sen salaiset ominaisuudet muuttivat synkimmänkin yön niin kauniiksi kuin kangastus. Omituinen riemunlaulu partaisilla huulillaan selvisi erämaan lapsi sekä isoista että pienistä pahoista-hengistä ... vahvasti uskova ja väkevä laulu.

Näin eli jättiläinen keitaassa.

Ja silti olivat hänen päivänsä luetut. Silti voittivat erämaan henget, jotka uhkasivat tuota Saharan pitkää poikaa.

Lienee kulunut pari vuotta, silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.

Lapsena kuulemassamme sadussa kerrotaan, että muudan jättiläisen vihollinen sai viimein tietää, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin lavertelevalta linnulta hän sai sen tiedon.

Näin kertoo satu siitä kätköpaikasta:

Erämaassa oli pieni järvi, järvessä saari ja saaressa kaunis linna. Tässä linnassa istui kuninkaantytär, jolla oli hallussaan äärettömän kallis, itämainen lipas. Lippaassa pidettiin jättiläisen sydäntä, milloin hän itse kävi taistelemassa erämaan petoja, harhailevia rosvoja tai henkiä vastaan.

Sitten vihollinen ryösti lippaan, puristi lujasti sydäntä, ja siiloin jättiläinen kuoli.

Siten käy tässäkin sadussa.

Kerran ilmestyi karkulaisen alueelle vaakalintu... Sellaisia lintuja on "Tuhannen ja yhden Yön" saduissa ... hirveän suuria ... niin isoja, että niillä voisi ratsastaa vaikka monta miestä. Enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa täytti tämän lokin siivenkärkien väli. Vaakalintu oli valkea, lentäessä sen sulat humisivat niinkuin lähenevä myrsky.

Myrsky lähenikin ... Saharan myrsky, jonka nimenä on _samum_. Tuuli tuiskutteli hiekkaa, riuhtoen jättiläisen partaa, hänen tähystellessään taivaalla keikkuvaa lintua. Jo nousi ilmanrannalta hiekkapilvi ... mustana kuin sysi. Sen reunoilla kimmalteli vielä auringon hohde, jota vasten palmut kuvastuivat synkkinä, huokaillen alakuloisesti. Persikkapuun oksilla olivat satakielet vaiti; ainoastaan joku sammakko äänteli vielä tuolla puron varrella, josta pedot kävivät juomassa.

Vaakalintu ei ollut sen kummempi kuin nykyaikainen lentokone. Mutta onhan sekin ihmeellinen, melkein kuin sadun lintu.

Minne oli lentäjä matkalla? Varmaan tuli hän Lounais-Afrikasta, missä myöskin käytiin sotaa ja missä saksalaiset puolustausivat kuin jalopeurat. Valkeaa Tunisiaa ja isänmaatansa Ranskaa kohti hän liiteli, kuljetti jotakin viestiä. Nyt oli hän nääntynyt kovista ponnistuksista, ja hirmumyrsky alkoi juuri raivota, viskoen hänen lintuaan niinkuin höyhentä. Silloin hän näki keitaan. Siinäpä oivallinen paikka hänen jättiläislokkinsa levätä ... pieni, vihreä ruohikko hiekkameren laineiden välissä!

Lentäjä laski keitaan viereen. Pian seisoi hän kummallisen ja peloittavan näköisen jättiläisen edessä.

Mutta jättiläinen ei tappanut pientä ranskalaista!

Ei, paitsi virvoittavaa juomaa, ruokaa ja yösijaa, joita sinipukuinen ranskalainen pyysi, tarjosi erämaan omituinen mies hänelle ystävyytensäkin ... ylevästi niinkuin arabialaisen paimenheimon päällikkö kestitsee teltassaan muukalaista.

Mikä tähän lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen, joten karkuri ehkä piti häntä parempana kuin beduiinejä? Mutta olihan sinipukuinen samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa verivihollinen ja siis hänellekin vihollinen ... sillä uskomme, että karkuri rakasti, ainakin näin vieraassa maassa kärsiessään, isänmaatansa. Vai oliko yksinäiselle mieleistä viimein kuulla tuttua kieltä?

Kuinka lienee ollut...

Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät tällä tavoin jättiläistä. Joka tapauksessa vei hän ensin ranskalaisen lepäämään. Eikä vienyt suinkaan pelkälle ruohokunnaalle, palmujen alle, vaan majaansa...

Sinitakkisella oli kauniit, hiukan vinot silmät, ja hyvin punainen ja leveä suu.

Mutta minkälainen oli karkurin maja? Kuka uskoisi moista satua! Nyt näemme, kannattiko keitaassa asua.

Keskellä suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt pääsyä muuten kuin kahlaamalla ... eikä se ollut ulkoa katsoen yhtään erikoinen: ainoastaan jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden jättiläiskaktuksien ylitse, jotka peittivät saaren korkeita rantoja. Loistavanpunaisessa kukassa komeilivat kaktukset. Mutta kun kahlattiin lammikon poikki, oli pensaikon sisässä palmulaudoista tehty portti ... pinnasta lahonnut, mutta vielä täynnä vahvikenaulojen koristeltuja kantoja... Ne naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja portin takana aukesi eteen pieni itämaalainen palatsi!

Ensin pyöreä piha. Siinä välkkyi suihkulammikko marmoriäyräitten välissä. Marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että sinitakki ensin arasteli astua sille europalaisilla anturoillaan.

Kypressit ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kasvoivat sieltä täältä pihan permannosta.

Pihan ympärillä näytti olevan asumuksia ... toisessa kerroksessa, ikäänkuin luhdeissa, joita hevoskengän muotoiset kaaret kannattivat. Mitkä kaaret! Valkeat ... nypläilty täyteen arabeskejä.

Lentoupseeri seisoi portilla kummastuksesta vaiti; suurin silmin katseli hän ympärilleen. Suihkulammikon vesi virtaili kohisten marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan istuivat hiljaisina myrteissä, ja kuivuneet oksat kypressien latvoissa kalisivat niinkuin mitkäkin luurankojen sääriluut.

Ei nyt voitu jäädä tähän tukahduttavaan ulkoilmaan, joskin hekumallisten tuoksujen täyttämään. Tarvitsihan vieras virvoitusta. Jättiläinen kehoitti häntä tulemaan, ja johti hänet jonnekin ... ikäänkuin maan alle. Alas kapeita portaita, parikymmentä pykälää. Kunnes kuulsi edestä kellertävää valoa, sellaista, miltä aurinko näyttää auringonpimennyksessä. Tila avartui saliksi. Seinät olivat peitetyt mustan ja vihreän kirjavilla keramiikkilaatoilla ... kuvitetut arabeskien yhdenmukaisilla koukeroilla ja salaperäisillä tähdillä.

Salissa oli yläkertakin, samanlainen kuin pihalla ... säle-ikkunoilla varustetut luhdit, joita täälläkin keveät kaaret kantoivat. Seinissä kiilui arabeskejä; kaarien välissä tarjoutui marmorista muurattuja lepolavitsoita, joilla oli mahdottomasti leijonain ja pantterien taljoja.

Ilma oli raitis, sillä keskellä permantoa solisi suihkulähde, jonka maljakon valkea aines oli heikosti kellertävää ja läpikuultavaa kuin kauniin naisen käsien hipiä, ja korkealta kattoholvista leyhyi yltyvä tuuli, tullen heikon valon mukana, joka lankesi lähteen hopeisiin suihkuihin ... kätketyistä ikkunoista, jostakin suurten kivikukkasten takaa... Ne kukat muistuttivat lumpeita, mutta olivat punertavia.

Kukapa olisi rakentanut tällaisen palatsin kauas erämaahan?

Sitä kysyi vieras nyt jättiläiseltä. Ja kysyipä myöskin, kuka sitten jättiläinen itse oli. Tähän kysymykseen ei peljättävä mies vastannut; merkillisellä tavalla varoi hän ilmaisemasta siinä suhteessa mitään. Mutta palatsia sanoi hän varmaankin jonkun muinaisen ruhtinaan taikka muun rikkaan miehen rakentamaksi. Se mies lienee ollut maailmaan väsynyt, erakko. Näin yksinkertainen oli palatsin asia ... ellei palatsi nyt ollut suorastaan jonkun itämaalaisen taikurin tekemä.

Sitten sijoitti keitaan isäntä sinitakkisen lepäämään taljoille ja toi hänelle lauhkeaa maitoa ja hedelmiä.

Ja hetken kuluttua ilmestyi salin ympärillä olevista sisähuoneista nainen. Kaunis ja viehkeä.

Vaikka hän oli paljon arabiattaren näköinen, mahdottoman suurine ja mustine silmineen, paitsi nyt vaatteiltaan, ei hänellä ollut huntua. Ehkä oli hän jonkun beduiiniheimon tyttäriä, jotka välittävät profeetta Mohammedin laeista niin vähän, etteivät pelkää edes naisen suurinta häpeää: näyttää kasvojaan vieraalle ilman huntua? Niin, joku muu arabiatar saattaisi melkein näyttää hänelle koko ruumiinsa, mutta ei koskaan kasvojaan. Mikä lienee tämä kuninkaantytär ollut?

Kuninkaantyttären kasvot olivat kalpeat ... niiden väri oli hieman kuin norsunluu. Mutta poskilla oli kuitenkin hohdetta, ja huulet hymyilivät salaperäisesti.

Nainen istahti eräälle pantterintaljalle, puettuna välkähteleviin vaatteisiin. Kaulassa ja otsalla riippui hänellä sadat metallista leikatut tähdet, helmet ja hopearahat. Istuessaan asetti hän jalkansa ristiin allensa. Kummallisesti hän oli vaiti... Näkyi, että hänen sandaaleihin pistetyt jalkansa olivat somat.

No niin: hänellä oli hallussaan se lipas, jossa jättiläisen sydäntä pidettiin säilössä.

Kuinka kävi sitten?

Tuo hiukan vinosilmäinen vieras ei poistunutkaan sieltä sinä päivänä, jolloin myrsky asettui, kuten ehkä olisi sopinut olettaa. Eikä sitä seuraavan yönkään jälkeen. Ei moneen päivään.

Aina hän kuhnaili: milloin oli mikin osa lentokonetta epäkunnossa. Taitavasti hän uteli, kuka jättiläinen oli ... mutta ei vielä saanut selvyyttä.

Saharan poika metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti ennen kaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta laskeutuneelle. Metsästi ja taisteli ... petoja ja pahojahenkiä vastaan.

Sitten kävi niinkuin siinä aikoja sitten kuullussa sadussa. Kerran, kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui pantteria niskaan, etsittyään sitä kallionkoloista ja ajateltuaan, että shakaalikin taitaisi olla kyllin hyvää tälle ranskalaiselle, hänen isänmaansa viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet punaiset, kerran, kun hän oli tappamaisillaan pantterin, tunsi hän mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin hänen sydämessään; mutta ainoastaan sielussa täytyi sen olla, sillä eipä hänellä ollut sydäntä ... tai sydän oli muualla. Niin merkillinen ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisen täytyi hellittää otteensa ja päästää pantteri rankaisematta menemään. Jopa oli hänen pakko lähteä heti kotiin, keitaaseen: siltä tuntui hänen rinnassaan.

Illan vaalea rusko sammui autiolla ja äärettömiin asti kolkolla aavikolla, jota hän samosi ... yhä hiljemmin.

Hän kumartui portistaan sisään. Ei ollut uskoa silmiään. Sillä hänen maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ja piti kourissaan hänen sydäntään, joka oli nyt vedetty lippaasta esille.

Eikä lippaan vartia huutanut hätää, kutsunut jättiläistä avuksi! Ei ... kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen takana ja katsellen vaiti marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista saksalainen kauhistui. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa vetäytyivät hyvin leveälle.

Niin, vihollinen rusenteli jättiläisen sydäntä, ja keitaan isännän vihasta kohonneet kädet herpautuivat silloin tuskasta. Vieläpä käski vieras jättiläistä antamaan hänelle oman väkipuukkonsakin: uhkasi lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen lähtisi heti täältä. Näin uhaten nauroi ranskalainen uudestaan; hän oli tikahtua naurusta.

Eikö olisi hän kunniallisena ranskalaisena vihannut mokomaa miestä? Pitkää ja vahvaa saksalaista, jonka hän nyt tiesi jättäneen paikkansa legionassa juuri tärkeän hetken tullen? Ja eikö hän olisi kadehtinut kelvottomalta tätä keidasta ja halunnut siellä olevaa kuninkaantytärtä?

Kuninkaantytär jälleen: ikäväksi käynee tulisesta arabiattaresta vartioida ikänsä erämaassa niin tuiman miehen sydäntä!

Jättiläisen oli lähteminen keitaasta. Sitä, ken oli saanut hänen sydämensä, oli hänen toteltava.

Koskaan ei etelän musta yö ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä kuin tämä, jona hän harhaili nyt pitkin erämaata, päänsä päällä taivas täynnä suuria ja säkenöiviä tähtiä.

Kauan hän harhaili.

Mutta toisen päivän iltana kaatui tuo hirveän pitkä mies kuoliaana kahden hiekka-aallon väliin.

Vaakalintunsa lähtöön järjestänyt ranskalainen aikoi lentää ensin Tunisiin ja jättää ehkä keitaan naisen sinne, ... hyljätä hänet. Sitten lentäisi hän kauniiseen Ranskaan. Mutta tulisi joskus tähän erämaan ihmeelliseen paikkaan takaisin, ellei hän kaatuisi tykkien suun edessä. Nyt naisen kanssa keitaasta lähtiessään oli ranskalainen viimein todellakin puhkaissut jättiläisen sydämen väkipuukolla, ensin sydäntä hirveästi kiusattuaan. Se oli hänestä parhain ratkaisu; niin ei raakalainen joutuisi milloinkaan hänen tielleen.

Matin ulkomaanmatka.

Matti Vahvaselkä Mikkelistä oli punakka poika ... lihava, hiukan matalaotsainen. Syöminen oli hänelle rakasta, makailu miellyttävää.

Hurskas hän oli hienoisesti.

Ylioppilas.

Niin, hän oli lukenut ensin teologiaa, sitten juridiikkaa ja sitten taas teologiaa. Jättänyt juridiikan velkojensa vuoksi, ja teologian tunnonvaivoissa, ettei hänestä, oikeastaan vapaa-ajattelijasta ja ainakin vapaata elämää, punssia ja sensellaista, pohjaltaan kaipaavasta, olisi papiksi. Niinpä oli hän lopulta muuttanut täydellisesti uraa. Hän oli kaivannut maalaiselämän rauhaa, koska hän oli talonpojan poika, ja kaikkein suloisimpaan maalaiselämään hän nyt mielestään viimein antautui: meni näet puutarhurikouluun. Ja valmistui lopulta sitten puutarhuriksi.

Matti Vahvaselkä oli nyt puutarhuri. Aluksi joutui hän eräälle suurenlaiselle tilalle Mikkelin taakse, jonkun vanhan ystävänsä taloon ... istuttelemaan tavattoman määrän omenapuita entisten, paleltuneiden paikalle, ja vaalimaan sitäpaitsi porkkana- ja kaalimaita.

Melkoisen yksinäinen oli se kartano, sillä lähimpään kirkonkyläänkin tuli matkaa parisenkymmentä kilometriä.

Ensimmäinen kevät ja sitä seuranneen kesän alkupuoli menivät varsin hupaisesti. Mikäpäs siinä: vuoroin vakavissa työhommissa ja vuoroin ison kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut. Mutta vaihteluksi istui Matti joskus lauantaisin naapuri-isäntien luona, jotka tarjosivat hänelle välistä sokeroitua pirtua, jopa kaksi kertaa oikein hautelevassa saunanlöylyssä. Nämä kekkerit olivat maalaiselämässä ihania.

Mutta syksymmällä kesää alkoi sataa, Matin mielestä surkeasti. Matti oli tottunut oleskelemaan Helsingissä syksyllä, joka nyt tuli vielä sateisempi kuin kesän loppu. Alakuloiselta tuntui hänestä järvi ... nuo elokuussa niin hauskat apajapaikat. Metsissä oli märkää, ja likaiset ne peltojen polut, joita pitkin hän tallusteli renkien kanssa kaikenmoisissa muissakin töissä kuin puutarhassa, sillä rikkaan ystävän kanssa oli tehty sellainen sopimus, että Matti olisi kuin toisetkin kartanon palvelijat, milloin ei ollut tehtäviä suuressa puutarhassa ja vihannesmailla.

No, loma-aikoinaan Matti hiukan metsästeli. Pari kertaa isäntänsäkin kanssa, huiman herran. Se vanhapoika asui enimmän aikansa Mikkelissä, käyden tilallaan ainoastaan silloin tällöin. Näillä metsästysretkillä pistettiin hiukan naukuksi ... Ja kun herra oli sitten jälleen lähtenyt, koetti Matti hauskuttaa itseään paitsi syömällä hartaasti ja kaikessa rauhassa kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut, myöskin kylpemällä neljästi tai viidesti viikossa. Syötyään ja kylvettyään hän sangen aikaisin painautui kuumaksi lämmitettyyn kamariinsa ja pötkähti siellä sänkyyn.

Alkuaikoina hän nukkuikin hyvin.

Tähän suuntaan meni seuraava talvi ... menihän se.

Poloisen ihmislapsen elämää ajatteli Matti Vahvaselkä usein: että hän nyt oli täällä, metsämaiden keskellä, papiksi aikonut ja tuomariksi lueskellut.

Ja Matti toivoi kirkasta kevättä ja lämmintä kesää, jotka sitten tulivatkin, ja tuli myöskin uusi syksy.

Nyt kävi niin, että aikansa ratoksi ja kartuttaakseen elämänuraansa kuuluvia tietoja sattui Matti, joka ei tähän asti ollut lukenut paljon muuta kirjallisuutta kuin tiedekuntiaan koskevia kirjoja, hankkimaan itselleen eräitä matkakuvauksia. Näissä kerrottiin paitsi Palestinasta ja sen luonnosta, joita Matti rakasti erikoisesti, monista toisistakin maista ... muiden muassa Saksasta ja Ranskasta ja kauniista Italiasta.

Kenen oli sen tärkeämpää kuin tällaisen puutarhurin tuntea myöskin vieraita maita ja niiden kasvullisuutta? Keskellä syksyn sateita ja talven tuiskuja ... hiljaisina iltapuhteina, kun kaikki muut paitsi Matti jo nukkuivat kartanossa, vetäytyneinä kello seitsemältä sänkyihin ... alkoivat hänen mielessään vähitellen hohtaa Italian appelsiinimetsät ... ja alkoivat kilahdella Reinin rypäleiden mehuilla täytetyt pikarit. Kilahdella niin iloisesti, että vanha, viereisessä kamarissa nukkuva emäntäpiika tuskin voitti niiden äänen kuorsauksellaan. Niin, Matin edessä ryhtyivät myöskin veikeilemään kauniin Ranskan tyttäret, hänestä kovin viehkeät... hänen lueskellessaan öljylampun kodikkaassa valossa, kunnes lopulta uni joutui ja lamppu piti sammuttaa.

Ihan heti ei hän nyt saanut unta, varsinkaan sellaisina iltoina, jolloin saunaa ei oltu lämmitetty.

Ja kun Matti luki matkakuvauksia, miltä alkoi muutenkin tuntua tämä Suomen maa? Alakuloinen Suomi; kesääkin täällä on ainoastaan rahtunen.

Mitä voi meillä tehdä hyväkään puutarhuri muuta kuin nyökyttää päätänsä porkkana- ja kaalisarkojen ääressä?

Toista ovat ihanat viinit, toista ovat appelsiinit!

Ei lähtenyt täällä edes home noista karviaismarjapensaista. Ja puolet niistä sadoista omenapuiden taimista, jotka hän tänne tullessaan istutti, mätänivät ensimmäisenä talvena olkikääreihinsä, kun hän koetti varjella niitä pakkasilta. Täytyi hankkia uudet taimet sijaan.

Mainitusta vahingosta kyllästyi hiukan Matin ystävä, tuo talvet kaupungissa hummasteleva herra. Liian suuret olivat hänen puutarhasuunnitelmansa olleet. Ei hän pysynyt Mattiin enää oikein tyytyväisenä... Tämä puutarhuri nyt oli entinen teoloogi ja juristi...

Vaikkei isäntä vielä sanonut mitään, koska Matti ja hän olivat tuttavia ja naukkuveljiäkin, niin huomasi Matti hänet tyytymättömäksi.

Entä sitten Matti itse! Jospa hän olisi päässyt täältä ... jonnekin! Edes lähemmäksi suurempia paikkoja.

Nyt täytyi hänen viipyä kartanossa ainakin vuotensa loppuun, ja hiukan peljätäkin isäntää, entistä toveria.

Kerran keväällä tuli herra taas tilalleen. Tuli jo viettämään kesää, mutta kohtasi maalla takatalven. Niinpä hän ja Matti istuivat molemmat ikävissään salissa ja katselivat, miten lumiräntä samensi ilman ja peitti maan märkiin hursteihinsa. Harmissaan haasteli tavallisesti iloinen herra puutarha-aikeiden huonosta onnesta. Silloin johtui Matti valittelemaan ... että mitäs täällä Suomessa ... puutarhoista. Ja innostui lopulta huudahtamaan jotain paremmista maista, Ranskasta tahi Saksasta ... Italian aurinko oli liian kaukainen toiveenakin. Mutta hätäpäs olisi siellä elää ... appelsiinien keskellä. Jo Saksakin oli maa...

Mitäpä sanoi tähän isäntä? Hän oli takatalveen kyllästynyt. Hän ryhtyi nyt Mattia innostamaan: näytti monillakin elävillä esimerkeillä, kuinka Amerikan farmit ja seikkailut siellä Kaukaisen Lännen hevospaimenten parissa olivat tehneet useista pehmeäluontoisista suomalaisista karskeja miehiä. Mitä Europaan tulee, ei hänen mielestään kannattanut puhua muista valtakunnista kuin Saksasta. Toisissa oli luonto liian veltostuttava, ja Saksa oli järjestyksen maa, kun taas Ranska ja Italia olivat ... no, hän ei oikein tiennyt mitä ne olivat. Mutta Mattia, joka ilmaisi, ettei hänellä olisi varojakaan eikä toiveita saada rahaa niin pitkää matkaa varten kuin Amerikaan, Mattia kehoitti ystävä lähtemään Saksaan. Aluksi ainoastaan Saksaan. Jopa lupasi hänelle omasta kukkarostaan matkarahoista osan, viisisataa markkaa, sekä hankkia jonkun henkilön Matille takaajaksi vähän enempäänkin kuin toista sen vertaa varten. Itse hän tarjoutui ensimmäiseksi takuumieheksi; Matti suorittaisi velkansa sitten, kun hän paisuisi ulkomailla mieheksi...

Päätettiin, että Matti muuttaisi ulkomaille.

Meni se kesä, ja tuli syksy. Viimeiselle metsästysretkelleen tänä vuonna tullessaan antoi iloinen ystävä Matille tuhannen markkaa, pienellä velkakirjalla hankitut. Nyt oli Matin kohta lähdettävä, heitettävä virkansa, käydäkseen vielä ennen matkaansa kotonaan, Mikkelin toisella puolella ... hyvästelemässä köyhiä vanhempiaan. Niin, hyvästelemässä moniksi vuosiksi ... ehkä iäksi...

Matissa heräsi matkakuume. Paljoa ei hän sallinut enää itselleen viipymistä, jonkun viikon uudisteli Matti kotonaan koulunaikuisia saksan kieliopin tietoja ... katseli sanakirjaa. Sillä, kuten sanottu, Saksaan oli hänellä suunnitelma lähteä. Hyvin tuntui kieli sujuvan!

Laiva lähti Turusta Köpenhaminaan vähän ennen joulua. Matin uskollinen pärekori, vanha ja nurkistaan naurava, sovitettiin täyteen Matin omaisuutta ja vedettiin nuoralla kiinni. Sitten Matin päähän naapukka ... uusi ja kriminnahkainen. Sateenvarjo mukaan, ja ulkomaille vain ... luomaan tulevaisuutta.

Saksaan ... ehkä kauemmaksikin. Palatakseen kotiin vähän toisenmoisissa oloissa.

Kaikki meni hyvin. Matalana katosi Turku saarten taakse; meri oli tyyni, aueten Matille kummallisena ja hiukan peloittavanakin ... Mutta rohkeutta piti olla! Kuinka tuolla meren äärillä risteilivät höyryt ... mikä minnekin etäisiin maailmoihin.