Part 11
Roland de Coeur-de-Loup oli syntyisin Ranskan luoteisesta kulmasta. Niinkuin tummasilmäisessä markiisittaressa oli itämaista vertä, niin oli nuoressa sotilaassa jälleen sen rodun merkit, joka vuosisatoja sitten tuli viikinkeinä Ranskaa ryöstämään ja jäi asumaankin sen iloisille rannoille: hän oli kookas ja vahva, hänen tukkansa ruskeus oli melkeinpä vaalea ja hänen silmänsä olivat siniset.
Luutnantti Rolandilla ja hänen vanhemmillaan oli ollut linna ja suuria tiluksia Marne-joen varrella. Nyt oli linna porona ja mustina raunioina, ja tiluksien pellot ja metsät väännetty kranaateilla sellaisiksi, ettei sadan vuoden työ saisi niitä kuntoon.
Roland oli haavoittunut sodassa, mutta ainoastaan lievästi, vasempaan ranteeseen. Hän oli jo melkein parantunut silloin kun hän näki markiisitar Rosamonde de Fleur-de-Lysin, käydessään hänen osastollaan lohduttelemassa sotilaita ja viettämässä heidän kanssaan pakinoiden toipumushetkiään osaston seurustelusalissa.
Sotaa sanovat asiantuntijat ihmeelliseksi. Sanovat, että se kääntää kaikki entiset seikat toisiksi, tekee vihan oikeaksi vihaksi, leppymättömyyden jaloksi, ja kirkastaa rakkauden todelliseksi rakkaudeksi. Ehkä on niin. Mutta ainoastaanko sodan tähden varakreivi de Coeur-de-Loup yhtäkkiä rakastui markiisitar laupeudensisareen?
Luutnantin mieli oli omituisessa kiihkossa jo ennenkuin hän näki Rosamonden. Hän oli taistellut juoksuhaudoissa kuukausia yhtämittaa, valvonut vuorokausia, nukkunut aseet valmiina vieressään kenttävuoteella, kärsinyt vilua ja nälkääkin, koska sydän käski hänen jakaa leipäosuutensa jonkun heikomman aseveikon kanssa. Hän oli odottanut rauhaa, jota ei tullut, ja oli lopulta johtunut vihaamaan vielä enemmän kuin syntymästään noita saksalaisia, jotka olivat paitsi hävittäneet hänen omaisuutensa surmanneet hänen isänsä: isä ei heidän hyökätessään tahtonut väistyä harhakuulilta piiloon, vaan kaatui linnansa porttia puolustaen. Poika, jota nuori ikä ei olisi juuri vielä riveihin vaatinut, lähti sotaan vapaaehtoisena. Äiti oli kuollut suruun ja sodan tauteihin pääkaupungissa, erillään pojasta.
Nyt olisi Roland de Coeur-de-Loup tahtonut tappaa saksalaisia kysymättä koskaan, mitä he olivat miehiään. Hänen kasvoillaan oli ainaisen vihan kelmeys, sama väri kuin nuorella neidolla, joka menee omasta tahdostaan luostariin: uhrautuen haltioittavalle aatteelle, tietämättä, mitä se oikein on, mutta uskoen järkkymättä siihen.
Kiivaasti odotti Roland de Coeur-de-Loup tässä pienessä kaupungissa aikaa, jolloin hän pääsisi rintamalle takaisin.
Ja hänen odottaessaan, eräänä syksyisenä iltana, kun hän istui sairaalassa ikkunan ääressä, jonka takana tuuheain kastanjapuiden suuret ja keltaiset lehdet varisivat, tuli markiisitar de Fleur-de-Lys huoneeseen, toisten naisten ja sotilaitten seurassa. Luutnantti Roland oli jo ennen esitelty hänelle, mutta ei ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota tuohon laupeudensisaren viitalla puettuun. Tällä kertaa erosi markiisitar piankin omasta seurueestaan ja istahti sen pöydän toiselle puolelle, jonka toisella nuori luutnantti uneksi veritöistä: kostosta saksalaisille ja suuren, kunniakkaan Ranskan lopullisesta voiton säteilystä. Markiisittarella ei tänä iltana ollut sairaanhoitajattaren valkeaa pukua, sen huomasi luutnantti kohta, vaan pehmyt ja tummansininen silkkivaippa, koska hän oli menossa rintamalle lähtevien sotilaitten tanssijaisiin, kuten hän sanoi Roland de Coeur-de-Loupille. Ja siinä markiisitar jatkoi, ettei hän aina jaksanut ajatella kaatuneita ja haavoittuneita, vaan tahtoi hänkin oikeutensa elämästä. Sitäpaitsi hän halusi innostaa niitä, joiden edessä oli vielä elämä ja taistelu: elämän ihana ja satumaisen rikas taistelu. Markiisittaren sitä puhuessa, vielä seisoallaan, oli Roland de Coeur-de-Loup riisunut hänen väljän vaippansa, ja silloin hän näki ensi kerran markiisittaren vartalon oikeissa vaatteissa, jotka sallivat sen kauneuden tulla ilmi: hoikan vartalon, ja poven, joka pilkisti esille kaulan kohdalta. Roland tunsi markiisittaren käden ja huomasi sen pienuuden. Kuuli tämän naisen äänen, joka soi kuin huilu.
He eivät puhuneet sinä iltana paljon heille merkitsevää... Varakreivi väitti siinä, ettei kenelläkään ollut oikeutta tällaisina aikoina huvitella, vaan ainoastaan tehdä vihan töitä.
Mutta kumminkin: kuinka luutnantti itsekin kaipasi jo entistä iloista rauhan elämää! Mutta hän puhui markiisittarelle näin ikäänkuin salatakseen jotakin uutta tunnetta, joka oli herännyt hänen sydämessään, herännyt niin varhain, ettei hän vielä sitä itsekään huomannut.
Miten oli oikeastaan käynyt? Ihmetellen huomasi nuori Roland kävelevänsä eräänä iltana kuutamossa niiden sairaalan ikkunain edustalla, joiden takana hän tiesi markiisittaren asuvan. Oi rakkauden ihania kuutamoita, suloisia traagillisuudessaan, riemukkaita suuressakin tuskassa. Merkillinen tuska ja tuskallinen riemu nousivat nuoren miehen sielun salaperäisistä kätköistä kuin hyvä tai julma haltia maan alta sen taikasanan voimalla, jonka nimi on rakkaus!
Kuta useammin Roland de Coeur-de-Loup nyt näki markiisittaren, sitä enemmän rakastui hän tuohon naiseen. Ja tahtoessaan hänet tavata, tapasikin hän markiisittaren useasti. Niin, pian rakastui Roland hänen vartalonsa sirouteen, hänen pieniin jalkoihinsa, hänen äänensä sointuun, joka kumpusi ikäänkuin kummastelevana, milloin normannien jälkeläinen loi häneen silmänsä. Rakastui markiisittaren silmiin, joiden syvä hymy oli hänestä kuin ihme. Tätä kaikkea yksin muistellessaan ajatteli varakreivi kummallisia asioita: itämaiden ruususto-kaupunkeja, jotain sellaista kuin Damaskus tai Kultainen sarvi. Tiesipä hän jo, että markiisitar de Fleur-de-Lys oli melkoisesti itämaalaista vertä.
Nuoren Rolandin päätä alkoi huimata se juopumuksista ihanin, joskin usein katkerasta juomasta saatu, jonka nimi on rakkaus. Mutta vielä hän ei ajatellut markiisittaren sielua.
Eräänä yönä näki varakreivi Roland sitten sellaisen unen, että Rosamonde de Fleur-de-Lys oli kuollut: makasi paareilla, keltaisilla ruusuilla seppelöitynä. Roland itki unessaan noiden paarien ääressä, syleillen niitä ja sitä pyhää ruumista, joka niillä lepäsi. Kun hän heräsi, oli hän tästä unesta kovin järkytetty.
Mutta vielä enemmän järkyttyi Roland eräänä iltana, vähää ennen sitä määräaikaa, jolloin hänen oli palattava rintamalle. Hän huomasi kiertelevänsä sotilassairaalan, entisen luostarin, pihassa ja odottavansa siellä markiisitarta. Odottavansa? Eivät he suinkaan olleet sopineet kohtaamisesta: eivät vielä juuri tunteneetkaan toisiaan, saati sitten olivat toistensa tieten rakastuneet toisiinsa. Mutta kuitenkin Roland tunsi, että markiisittaren piti tulla nyt sinne pihalle, lehdettömään kastanjapuitten hämärtyvään piiriin. Markiisitar ei vielä tullut. Kuinka hän olisikaan tullut, ajatteli Roland, ja piti itseään lapsellisena, jopa julkeana: että hän kuvittelikin markiisitarta kohtaukseen saapuvana. Luutnantti meni kadulle, meni kotiinsa. Ja tuli takaisin harmaan luostarin kastanjapihaan. Ei ollut markiisitar siellä. Nuori mies palasi uudestaan kotiin, itseään ivaillen, mutta samalla kuitenkin vaatien itsekseen, että markiisittaren täytyi tulla. Minne? Roland palasi sairaalaan. Kuinka kävi? Siellä seisoi nyt markiisitar de Fleur-de-Lys paatisella pihalla, illan pimenevässä hämyssä, kastanjapuun alla, valkeassa viitassa, katsellen luutnanttiin syvin silmin valkean huntunsa alta, joka oli hiukan kuin itämaalaisen naisen. Roland de Coeur-de-Loup oli niin järkyttynyt, ettei puhunut paljoa markiisittarelle, jonka hän kuitenkin uskoi ikäänkuin ajattelemisella pakottaneensa tulemaan tähän sanattomaan kohtaukseen. Sellaista on rakkauden ylpeys! Siinä Roland ilmoitti sitten, että hän lähtee huomenna rintamalle: hänen kätensä on jo tarpeeksi terve, hän ei jaksa enää olla toimettomana. Markiisitar nyökäytti hänelle hiljaa päätänsä. Varakreivin oli vaikea erota nuoresta markiisittaresta ... rajusti hulmahti erotessa hänen sinisen sotilasviittansa lieve vanhan luostarin portissa.
Kuitenkaan ei hän oikeastaan tahtonut rintamalle, vaikka oli markiisittarelle niin sanonut. Ei, rintamalle lähtö ei häntä nyt edes miellyttänytkään. Hänestä tuntui, että hänellä olisi ollut välttämättä muuta tekemistä. Juhlimista näinä vakavina aikoina oli hän markiisittarelle moittinut. Nyt hän anoi, jo aivan terve mies, pari päivää loman pitennystä ja järjesti sotilasjuhlat. Iloiset ja reippaat juhlat. Hän tahtoi tanssia. Markiisitar de Fleur-de-Lys säpsähti, kun Roland tuli ja vei hänet tanssiin. Oi, kuinka hän tanssi, tuo nuori markiisitar! Kuinka kevyet olivat hänen jalkansa nousemaan. Ja hänen sanansa olivat vielä kevyemmät kuin hän itse, sillä tanssiessaan hän kertoi Rolandin ihmeeksi, että ennen muinoin, jopa nytkin sodan aikana, hän oli joskus halunnut ruveta varietee-tanssijattareksi: näyttää itseään, hurmata katselijoita, nauttia sampanjaa, paljon. Tämä oli Rolandista uutta tuossa laupeudensisaressa. Mikä oli tämä markiisitar? Vavistuksella ajatteli Roland sitä.
Mutta seuraavassa valssissa, jonka markiisitar samoin tanssi nuoren sotilaan kanssa, hän yhtäkkiä kysyi Rolandilta, oltuaan melkein koko ajan omituisesti vaiti, kuinka paljon tämä hänestä piti. Mitä hän kysyi? Saattoiko Roland uskoa korviaan? Niin, markiisitar Rosamonde toisti, olisiko Rolandilla voimaa esimerkiksi surmata hänet, jos hän ruhjoutuisi etsiessään taistelukentältä haavoittuneita? Kummallinen kysymys; siihen luutnantti vastasi ainoastaan suutelemalla vapisevin huulin Rosamonde de Fleur-de-Lysin tuoksuvaa kättä. Valssi loppui, Roland johti Rosamonden istumaan, ja viimein sanoi hän, pideltyään kädellään otsaansa, ikäänkuin miettien jotain ihmeellistä, niinkuin unta, vastasi kalpeana, että asettakoon markiisitar hänet koetteelle. Mutta rakkaudestaan ei Roland puhunut.
Kuitenkin puhui hän siitä vielä ennen rintamalle lähtöään; muuten olisi hänen ollut mahdoton lähteäkin. Puhui juhlailtaa seuraavana päivänä. Rolandin ja Rosamonden rakkaus oli kehittynyt nopeasti; niin käy muulloinkin kuin sodan aikana, jolloin kaikkien tunteiden sanotaan kasvavan kiivaalla vauhdilla. He tiesivät nyt jo toistensa elämän ulkonaisesti. Tunsivat yhteisiä mieltymyksiä, jopa aavistivat sanattomasti kumpikin, että toinen häntä rakasti. Roland viipyi yhä jollakin syyllä kaupungissa. He kävelivät yhdessä. Menivät eräänä iltana hautausmaalle, jossa oli lukemattomia uusia kunnian kentälle kaatuneitten muistoksi pystytettyjä ristejä. Yö lähestyi, taivas oli lasinvihreä ja ilma kylmä, sillä oli marraskuu. Tuskalla katseli markiisitar noita synkkiä ristejä; niiden alla veriset ruumiit makasivat kylmässä mullassa ... veriset minkä vuoksi? Sillä hänkin alkoi kummallisesti väsyä verivirtoihin. Elämä on lyhyt. Miksi vihata eikä rakastaa? Haikeudella ajatteli hän paitsi elämän lyhyyttä myöskin sitä, että Roland lähtee pian, ehkä iäksi.
Samaa kai ajatteli Roland de Coeur-de-Loup tuolla harmaan kirkon kummulla, katsellen Rosamondea, joka kuvastui solakkana taivasta vasten, ja erottaen hämärässä jopa hänen suunsa surullisen hymynkin. Elämä on lyhyt. Miksi ei siis rakastaa?
Nyt tunnusti Roland rakkautensa, kuljettaessa takaisin kaupunkiin, tunnusti hehkuvana purkauksena, joka leimusi viileässä yössä kuin pohjolan juhannustulet. Rosamonde de Fleur-de-Lys kuunteli hiljaa, tuskin tohtien hengittää, niin suloiselta tuntui hänestä tämä tunnustus, viaton ja samalla väkevä kuin sodan kiihko. Mutta kaupunkiin saavuttaessa pysähtyi Rosamonde vanhalla portilla, Neitsyt Maarian kuvan ja sen palavan lampun alla, ja loi Rolandiin kasvonsa: ne hehkuivat, neitseellisestä ja samalla majesteettisen itsetuntoisesta Ja hänen silmissään näkyi paitsi usko Rolandin sanoihin myöskin riemu: vakuutus siitä, että Rosamonde itse rakasti. Rosamonde kallisti kasvonsa, niin että Roland sai suudella hänen huuliaan. Miksi hän olisi puhelemalla häirinnyt rakkauden aamulaulua? Hän aavisti, että päivä oli ehkä tuova vaikeuksia mukanaan, aavisti herkän verensä vaistolla. Niiden vaikeuksien kohdatessa olisi aika puhua.
Rosamonden suudelmasta tiesi Roland tuon naisen olevan hänen omansa. Ylpeäksi tunsi hän itsensä sellaisen omaisuuden kuninkaana, mutta yhä uudestaan tahtoi hän kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, että hän sen omisti. Vielä oli hänellä useita päiviä ennen sotaan palaamistaan suudellakseen Rosamonden hehkuvia huulia. Rakkauden alkavaa onnea, joka on kipeimmässä tuskassakin autuus! Tuska oli vielä vain aavistus suruista, ja se aavistus lisäsi herännyttä hetken huumaa. Oi sielun juopumusta Ranskan pitkillä poppelikujilla, iltojen hämärtyessä! Kuutamoisilla kujilla, joille talven lumikin oli jo riputtanut valkeuttaan. Ne suudelmat saivat Rosamonden joskus kivustakin parahtamaan, vaikkakin suloisesta kivusta.
Mutta pian antoi kohtalo Rolandille muuta ajattelemista. Hänen sotaan lähtönsä lähestyi. Mutta sitä ennen tahtoi hän jo selvittää asiansa Rosamonden isän kanssa, sillä naisensa rakkaudesta hän toki tiesi olevansa varma. Varakreivi kirjoitti markiisitar de Fleur-de-Lysin isälle, Pyreneitten kauniiseen kaupunkiin nimeltä Pau, englantilaisten ja amerikalaisten miljoonamiesten talviseen huvipaikkaan, jonka lähellä Rosamonden isän linna oli, ilmoittaen paitsi rakkauttaan myöskin asemansa, joka oli nyt köyhän miehen, koska saksalaiset olivat hävittäneet häneltä kaikki, ja kunniallisen halunsa luoda itselleen tulevaisuus ja Rosamondelle onni. Mitä vastasi hänelle Rosamonden isä? Tuo puoliylhäinen, järkevä ja rikkaudestaan pöyhkeä herra ei vastannut mitään hänelle, mutta kyllä Rosamondelle. Kerran talvella, kun varakreivi ja markiisitar laupeudensisar kävelivät yhdessä lähellä rintamaa, jonne Rosamonde oli tullut käymään, näytti rakastava tyttö Roland de Coeur-de-Loupille isänsä kirjeen. He kulkivat Marnen ranskalaista rantaa; sinne saksalaiset eivät olleet päässeet, mutta markiisittaren vuoksi johti luutnantti kävelyn sellaisille poluille, joilla vihollisen tulesta ei ollut vaaraa. Niin, Roland näki nyt tuon tylyn kirjeen; se kielsi häneltä kaiken toivon, jopa solvasikin häntä. Miksi markiisitar ei olisi hänelle sitä näyttänyt? Roland oli odottanut kirjettä Rosamonden isältä ja ihmetellyt, ettei sitä jo ollut saapunut. Markiisitar tahtoi, että hänen rakastettunsa oli tiedettävä kaikki, katkeratkin totuudet heidän välillään, ja toivoi, että hän ne kestäisi: hänen rakastettunsa täytyi olla sankari ja verraton mies. Ja sitäpaitsi oli Rosamonde de Fleur-de-Lys varma omasta rakkaudestaan: kenenkään kielto koko maailmassa ei estäisi häntä rakastamasta sitä, jota hän kerran rakasti.
Markiisitar antoi siis isänsä jo aikoja tulleen kirjeen nyt Rolandille. Mitäpä oli siinä kirjeessä? Rosamonden isä ei uskonut todeksi varakreivi de Coeur-de-Loupin väitettä, että markiisitar de Fleur-de-Lys muka rakastaisi tätä varakreiviä. Ja jos asia olisi niin, moitti hän ankarasti Rosamondea, sillä hänensukuisensa naisen arvolle eivät sopineet edes sodankaan aikana moiset seikkailut, mahdollisesti uskottavatkin, Rosamonden luonteen perustalla. Ja lopuksi uhkasi Rosamonden isä, kaiken varalta, tällaisella: ellei Rosamonde lopettaisi leikittelyään tuon varmaankin hetkellisesti tuleen syttyneen köyhän ylimysvesan kanssa, vaan sekaantuisi niin pitkälle, että suunnittelisi avioliittoa, joka yhdistäisi de Fleur-de-Lysin varakreiviin, mikä oli vakava asia, koska Roland, olipa hän vaikka kuinka aatelinen, oli lopultakin köyhä, kun taas Rosamondelle oli tarjolla kunniallisia miehiä, joilla oli enemmänkin kuin varaa hänet elättää, niin, jos Rosamonde sellaisen aikeen toteuttaisi, olisi hänen isällään valta tehdä hänet perinnöttömäksi: Fleur-de-Lys-suvun omaisuushan oli hänen hankkimaansa, koska hän oli pelastanut sen viimeiset rippeet katoamasta.
Hymyillen katseli Rosamonde Rolandin kasvoja, kun Roland tätä kirjettä luki. He olivat pysähtyneet erään Marne-virtaan laskevan sivujoen sillalle, jonka sotilaat olivat kyhänneet laudoista, sillä entinen silta oli räjäytetty. Oli myöhäinen ilta, taivas täynnä suuria, säkenöiviä tähtiä. Vuolas virta pauhasi vaahdossa, tuuli viuhtoi. Kaukana jymisivät kanuunat. Rosamonden ihmettelevä ja leikkivä hymy katosi kuitenkin pian, sillä tähtien hohteessa hän näki, miten kalpeaksi varakreivi de Coeur-de-Loup oli tullut. Kalpeaksi kuin kaatuneen ja verensä tyhjiin vuodattaneen soturin ruumis. Nuori luutnantti ei virkkanut mitään. Mutta yhtäkkiä hän teki sillan kaidetta kohti liikkeen ikäänkuin syöksyäkseen alhaalla kohisevaan ja tulvehtivaan jokeen. Niin uskoi markiisitar de Fleur-de-Lys; hän riensi Rolandin perästä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, estääkseen tuota aikomusta. Mutta hän näkikin, että Roland oli mennyt sinne ainoastaan kätkeäkseen loukatun kunnian ja katkeruuden ja ennen kaikkea häpeän kyyneleitä, niin sanoi Roland hänelle. Katkeruuden, että hän oli köyhä, ja häpeän, että häntä näin solvattiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tuottaa vahinkoa Rosamonde de Fleur-de-Lysille. Rosamonde suuteli yhtäkkiä nuorta luutnanttia, suuteli pois hänen silmistään kyyneleetkin. Oi, kuinka Rosamonde osasi lääkitä rakastamansa miehen tuskia! Puhumatta mitään, kysymättä syitä, sillä ne olisivat nostaneet uudelleen katkeruuden Rolandin sielusta esille, vaan ainoastaan rauhoittaen häntä, huumaten nuo tuskat povensa kosketuksella, vakuuttaen hänelle huultensa lyhyellä, tulisella hyväilyllä koskaan sammumatonta rakkauttaan.
Rosamonden rakkauteen Roland de Coeur-de-Loup kyllä uskoi. Mutta pulma ei silti ollut selvinnyt. Varakreivi oli sodan vuoksi varsin köyhä ja tiesi nyt selvästi, mikä oli Rosamonden isän tahto: ettei hänen ollut saatettava nuorta markiisitarta köyhyyden onnettomuuteen. Ja kuinka saattoi varakreivi luoda tulevaisuutensa, varsinkin nyt, keskellä sotaa? Hän, joka oli ennen elänyt varallisuuden mukavuudessa ja oli aivan tottumaton rauhallisen elämän taisteluun. Kohtalo oli varakreivi Rolandista kuin ylipääsemätön muuri hänen edessään.
Onneksi oli hänen lähdettävä heti tästä kohtauksesta takaisin tuleen. Onneksi, hänen omasta mielestään: voidakseen harkita asiaa rauhassa, keskellä verisen ottelun kärsimyksiä. Niin, ehkäpä unohtaakin Rosamonden: sillä jos unohtamisella oli pelastettavissa tuon naisen onni, niin Roland de Coeur-de-Loup oli koettava unohtaa. Ah, hän oli koettava vaikkapa kaatua. Silloin myöskin Rosamonde hänet kai unohtaisi.
Oi rakastavaisten eroa, heidän iltaansa nyt alakuloisilta tuntuvilla poppelikujilla. Sotilasparvi odotti tuolla nuorta päällikköään! Rakastavain kesken ei sanaakaan lausuttu, sillä sanat tukehtuivat eroavien sieluun, kun ne pyrkivät ilmaisemaan heidän rakkauttaan. Yksinpä käsien kosketuskin vihlaisi kipeästi heidän sydäntään! Ero ehkä ainaiseksi, sillä lähtihän Roland raivoisimpaan taisteluun, mitä koskaan lienee käyty.
Ja kuitenkin se eroamisen hetki meni myöskin Rosamondelta, joka huoneeseensa päästyään heittäysi maahan, matolleen, rukoili jumalan siunausta rakastetulleen. Ah, milloin näkisi hän Rolandinsa jälleen?
Juoksuhautojen jäisessä vedessä ja lumessa luutnantti de Coeur-de-Loup vartioi rintamaa, miettien monina kylminä ja tähtisinä talviöinä rakkauttaan, muistamatta viluaan tai nälkäänsäkään; sillä jälleen jakoi hän leipänsä itseään heikommille. Eikä hän tiennyt, miten asemaansa auttaa, miten esiintyä rikkaana Rosamonden isän edessä. Jopa kirosi hän sotaa, joka esti hänet edes yrittämästä miehen arvolle sopivaan varalliseen asemaan. Joskus ahdisti häntä epätoivo niin, että hänen teki mieli tosiaan kaatua. Silloin komensi hän sotilaansa hyökkäykseen; sitä hän itse johti ainoastaan väkipuukko kädessä, ei edes revolverilla varustettuna. Hänen hurjapäistä esimerkkiään noudattivat urhoolliset sotamiehetkin, heittäen kiväärinsä taakseen juoksuhautoihin ja syöksyen saksalaisten kaivantoihin pelkästään pistimet aseinaan. Se oli vimmattua ottelua: kuin petojen, jotka iskevät hampain metsästäjän kimppuun. Varakreivi Roland de Coeur-de-Loup sai näistä hyökkäyksistä kunniaa, joskin varoituksia ylemmiltään niiden mielettömyyden vuoksi. Pian hänen arvonsa kohosi.
Mitä hän pohjaltaan sodan arvoista, hänelle niin vähäpätöisistä! Hän teki urotyönsä kuollakseen. Eikä kuollut, ei edes haavoittunut, vaikka surmasi melkein pelkin kourin kymmeniä saksalaisia! Rolandin käsivarret olivat usein kyynärpäitä myöten veressä. Mutta sitä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Rosamondea, loikoessaan monet, Rosamonden vuoksi unettomat yöt kovalla lavitsallaan, lumi jalkojensa peitteenä: mutta se lumi oli hänestä joskus ihanaa, sillä hän muisteli rakastettuaan, ja kun Rosamonde lähetti hänelle kirjeitä, tuntui talven tuiskuava lumi suorastaan paratiisin kasteelta: se tuoksui Rosamonden kirjeeltä ja hänen hipiältään. Kirjettä olivat Rosamonden huulet suudelleet. Niin, rakkaus on hullunkuristakin; ensimmäisiä Rosamonden lähettämiä sukkia ei tämä sotilas pitänyt jalassaan, vaan kätki ne rakkaiden kirjeiden ohella povelleen: siellä ne olivat kuin keskiajan ritarien rinnassa heidän rakastettujensa värit, nuo nauhat, joiden nimessä ritarit taistelivat koko maailmaa vastaan.
Oi elämää! Kuinka paljon taisteluita sen ilojen saavuttamiseksi, joista rakkauden onni on suurin. Ilojen saavuttamiseksi, jotka ovat luodut katoamaan kuin rientävän virran kupla!
Paitsi että Roland de Coeur-de-Loupin mieli teki joskus kuolla ja että hän jälleen joskus tunsi paratiisillista autuutta painaessaan huulilleen ylhäisen naisen kirjeitä, saattoi hänet, sillä hänen suonissaan piili monta pisaraa rajua ja väkivaltaista normanni-vertä, rakkaus usein sellaiseenkin tilaan, että hän näki unissaan Rosamonden esimerkiksi itämaisena tanssijattarena ja itsensä tämän Salomen omistajana. Näistä unistaan hän kirjoittikin Rosamondelle, rakkautensa kiihkossa. Neitseellinen kauhistus voitti Rosamonden heräävän hehkun niitä kirjeitä lukiessa, sytytti hänet niin, ettei hän niihin voinut vastata muuta kuin valittaen rakastettunsa puolesta. Jopa syöksyi Roland epätoivoon siinä määrin, että hän tahtoi omistaa Rosamonden ajattelemattakaan, mitä sitten seurasi: voisiko hän luoda hänen onnensa vai ei.
Niinpä kävi, että kun hän palasi rintamalta muutamaksi päiväksi lomalle tuohon kaupunkiin, jossa Rosamonde oli laupeudensisarena, palasi kunnialla laakeroituna, mutta paljon enemmän riutuvana sielun tuskista kuin verrattomista ruumiillisista ponnistuksista, hän koetti ottaa rakastettunsa huumaten hänet suudelmilla ja suloisilla sanoilla, jotka olivat Rosamondelle tuhat kertaa vaarallisempia kuin Burgundin petollinen viini, jota huima sotilas nosti hänen huulilleen. Täten ei Rosamonde tahtonut olla hänen, vaan itse antautuen, vapaasta halustaan. Vielä ei hän ollut saanut tarpeeksi aikaa voittaa itseään, joten kaikki olisi ollut hänelle täysin selvä. Suloista on rakkauden viivytyskin. Mutta normannien poika ei olisi sallinut hänelle aikaa selviytyä suureen rakkauteen. Oi niitä taisteluita: Rolandin kädet rakastetun hennoissa käsissä ikäänkuin vihollisessa, jonka kanssa kiivaillaan kuolemasta: se, kenen kädet ensinnä heltiävät, kukistuu. Voi suudelmia, jotka olivat kuin väkipuukon puremia! Voi Rolandin kuuroja korvia, jotka eivät ymmärtäneet rakastettujen huulten selityksiä eivätkä Rosamonden sielun hätähuutoja.
Mutta Rosamonde oli markiisitar de Fleur-de-Lys: sillä tavalla ei häntä voitettu! Ei, voitetuksi jäi normannien jälkeläinen Roland, joka vaipui polvilleen Rosamonden jalkoihin, rukoillen vuorostaan häneltä armoa: kuolemaa. Sillä ilman ihanan valtiattarensa omistamista hän ei saattanut elää. Ja se rukous oli voittajalle jälleen paljon vaarallisempi kuin kaikki Rolandin suloisimmatkin sanat, jotka olivat hänelle kuin taivaallinen soitto. Silloin oli Rosamonde nääntyä itkuunsa, koska hän ei tiennyt, miksi hän ei ollut jo kaikkeen valmistunut. Miksi ei? Siksi, että hän aikoi olla rakastettunsa aina, ei ainoastaan lyhyet tuokiot, vaan enemmän kuin koko elämän, kuten tämän ritarisadun lopusta näemme.