Part 10
Siksipä onkin mahdollista, että paimen ja hänen vaimonsa yskivät talvella kovasti, maatessaan yöllä kuopan nurkassa, kirjavat huivit vedettyinä suun eteen ja käärittyinä monin kerroin kaulan ympärille. Pikku Pablo nukkui yöt vanhempiensa välissä; mutta päiviksi vietiin hänet lampaiden ja vuohien mukana majan edustalle laaksoon, jossa mies ja vaimo paimensivat suuren aatelisherran eläimiä. Tällä aatelisherralla oli nimiäkin ja arvonimiä kokonainen pikku juna. Sellaisia kuin: _Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla_. Kreivi hän siis oli ja herttua, mitä kaikkea lieneekään ollut. Itse hän eli Madridissa, poissa maalta, tahi tulisimmat vuodenajat toisissa linnoissaan, jotka olivat lauhkean Välimeren rannalla; oleskelipa hän paljon ulkomaillakin, luultavasti iloisessa Italiassa.
Tilusten vuokraajat, alavuokraajat ja voudit lähettivät hänelle Espanjan kultaa, joten hän saattoi elää ylhäisestä.
Pablo Marian vanhemmat jälleen asuivat Sierra Guadarramalla maakuopassa.
Jo varsin pienenä ärsytteli poika mielellään äärettömän lammaslauman pässejä, mutta hänen suurin riemunsa oli taistelu vihaisimman pukin kanssa.
Kuoli nyt Pablo Marian äiti, maattuaan viimeisen kuukauden kuopan lavitsalla kasvoiltaan hyvin keltaisena, ja Pablo Maria jäi isänsä kanssa, jonka kuivuneita poskia pitkin nyt valuivat usein surun ja järkytyksen kyyneleet, sillä pian tiesi hän itsekin kuolevansa. Ja meni puoli vuotta, niin hän kuolikin. Onneksi sattuivat tilanomistajan palvelijat tulemaan juuri niinä päivinä autiolle laitumelle keritsemään lampaita ja teurastamaan vuohia. He korjasivat ruumiin ja pienen Pablo Marian, joka oli mustapäinen ja vakava poika.
Vähitellen tuli paimenen pojasta linnassa ensin paimenpoika, sen jälkeen kuskipoika ja viimein renki. Mielellään ärsytteli hän yhä vihaisinta pukkia, ja alkoi vihdoin taistella myöskin mustan ja teräväsarvisen sonnin kanssa.
Meni muutamia vuosia, Pablo Maria ohjasi härkävaljakkoaan erämaan poikki Madridiin ... neljää perätysten asetettua härkää, jotka vetivät kaupunkiin valtavia viljakuormia ja sieltä palatessaan rämisevää rautaa, kiiluvaa kivihiiltä ja muuta tiluksille ostettua tavaraa. Milloinkaan juoksematta astelivat kellertävät härät, mutta myöskään pysähtymättä, sillä Pablo Marialla oli kädessä pitkä vapa ja sen kärjessä tavanmukainen, terävä piikki. Piikillä pisteli hän juhtia niskaan, jos ne laiskottelivat. Niin teki Pablo ... päässään leveäreunainen ja kova huopahattu, toisella olkapäällä komeasti punertava mantteli, kirjavan vyön alla terävä ja pitkä veitsi. Ei auttanut härkien muu kuin vetää pienten talojen korkuisia kuormia, niskat ikeen alla, silmissä apeus, jossa ei näkynyt enää edes kosteaa kiiltoa. Ja valjakon edellä asteleva Pablo Maria hyräili villiä ja alakuloista säveltä.
Näillä Madridin-matkoillaan näki hän sitten oikean härkätaistelun. Mahtoipa hänessä silloin herätä uudestaan jo ehkä vähän aikaa nukkunut halu taistella teräväsarvisen sonnin kanssa!
Nyt hän harjoitteli taistelua kaikki ruokatuntinsa; ja miettipä öilläkin, aivan unettomana, miten hän saisi sonnin oikein vihaiseksi ja kuinka hän välttäisi sen keihästykset.
Kerran tuli siihen vuorenrinteellä kapuilevaan kylään, jota lähellä Pablon herran linna oli, muudan seurue härkätaistelijoita. Olihan kylässä toki oma härkäsirkuksensa, kuten kaikissa oikeissa kylissä. Tämä seurue tappoi kussakin näytännössään vain yhden ja huonon härän, mutta se salli, menestystä itselleen hankkiakseen, yleisönkin yhtyä taisteluun. Nyt kiipesi mustapäinen ja vakava Pablo Maria katselijoita suojaavasta aitauksesta arenalle ja taisteli oikean härkätaistelun. Ärsytti hurjaa nautaa punertavalla manttelillaan, petteli sitä oivallisesti, karttoi sukkelin pyörähdyksin kaikki sen hyökkäykset, hyppeli sen poikki edestä ja kupeilta, iski sen niskaan väkäiset piikit, _banderillat_. Ja tappoi pedon lopulta komealla miekanpistolla.
Se oli hänelle onnen päivä. Kotikylä ihaili tätä toreadoria, _toreroa_, ja seurueen johtaja tahtoi hänet joukkonsa jäseneksi. Pablo Maria suostuikin, hän jätti vuorenkupeella uneksivan kylänsä.
Miehen kunnian määränä oli Madrid ... ja sitten paljon enemmänkin.
Meni vuosia, tapansa mukaan nopeasti. Nyt oli kunnian päivä tullut, viimeinkin. Pablo Maria oli harjoitellut neljä vuotta monessa seurueessa, hankkien itselleen paitsi yhä hurjempaa uskallusta, voimaa ja notkeutta myöskin tietoja taiteensa hienouksista. Sillä härkätaistelu ei ole pelkkää härkätaistelua, vaan se on taidetta. Melkein yhtä suurta kuin mikä muu hyvänsä, taidetta, jolla on tarkat sääntönsä ja vivahteensa; josta on kirjoitettu ylistyksiä, asiallisia selostuksia ja tutkielmia niin paljon, että ne täyttäisivät varmaankin ison kirjastohuoneen Salamancan kuulussa yliopistossa. Sanomalehdet väittelevät Espanjassa härkätaistelujen kautena tästä taiteesta kiivaammin kuin muualla kinastellaan tuoreimmasta runoudesta, ja puolueet riitelevät keskenään kukin omasta torerostaan sellaisella tavalla, etteivät vastustajat lopulta tervehdi toisiaan. Sillä tärkeä seikka on härkätaistelu, näyte miehuuden ja älyn voitosta eläimellistä raakuutta vastaan.
Tämän voiton säteilevän kruunun oli Pablo Maria nyt saavuttanut, esiintyessään viimein Madridin arenalla. Hänestä oli tullut hyvä härkätaistelija. Hyväkö? Se ei hänen kunnianimekseen riittänyt! Kuuluisa hän oli ... suuri härkätaistelija. Mikä notkeus liikkeissä! Mikä asentojen plastiikka! Mikä tekniikka. Käännähdykset sarvikkaiden petojen edessä komeita ja samalla ikäänkuin tanssiaskeleita. Entä hänen rohkeutensa! Antaa sonnien, joiden synnynnäistä ja yhä kehitettyä raivoa hän lisäsi vielä iskemällä räjähtäviä raketteja niiden selkään, antaa noiden mustien hirviöiden syöksyä itsestään sentimetrin päähän, mutta säilyä sekunnissa keihästykseltä ... ja kumartaa yleisölle, ylpeästi ja hienosti hymyillen... Riemunpauhuun puhkeavalle yleisölle ... huhtikuun auringon säteilyssä ... puettuna tulipunaiseen ja kultaan, polvihousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, päässä musta ja kullalla tikattu lakki. Suuri liikutus on kansakunnalle tietää joka hetki lemmikkinsä veri melkein petojen sarvissa ... ja vielä ihanampi nautinto nähdä hänen pelastuvan komeasti... Ja tappavan jo tässä ensimmäisessä näytännössään yhtä mittaa kuusi härkää, tunkien sankarin voimalla roomalaiskalpansa niiden sydämeen taikka selkäytimeen. Kohta sai Espanjan suuri mies kunnianimen El Arrojadito, Peloton.
Ja hän oli ainoastaan köyhän ja vähäpätöisen paimenen poika! Vähäpätöisen miehen ja köyhän eukon. Nyt viittoivat hänelle kolmensadantuhannen pesetan vuositulot, kuten kuuluisat härkätaistelijat hyvinkin ansaitsevat. Miesten ihailua ja naisten suloista rakkautta hänelle satoi. Syrjäisiltä suljettujen klubien ja palatsien portit aukesivat varmaankin paimenen pojalle. Niin, hän oli nyt melkein _caballero_, jota muut herrat kohtelivat ystävällisesti ja suojaavasti. Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla, joka pistäysi siihen aikaan Madridissa Napolista, käyttäysi Pablo Mariaa kohtaan niinkuin veli... Tarjoten hänelle, oikein innostuneella viinituokiolla, puolisoksi sisartaan, viidenviidettä vuoden ikäistä, jonka nimi oli Isabel. Mutta vielä enemmän olisi Pablo Maria saanut, jos olisi tahtonut. Nuorten ja ihanien naisten rakkautta ... Espanjan ryhdikkäiden, ja komeain vallasnaisten: heidän poskillaan ruusut kukkivat, tuliset silmät säkenöivät mustien pitsihuntujen hämärästä. Mahtoipa usea heistä rukoilla polvillaan Pablo Mariaa saadakseen vaikkapa vähänkin omistaa hänet, verrattoman espanjalaisen härkätaistelijan.
Mutta vielä elää grandezaa vanhassa Espanjassa!
Grandezaa toisenlaistakin kuin härkätaisteluissa. Ylhäistä sävyä muussakin kuin maan maisemissa ... lukemattomissa jättiläiskummuissa, jotka nousevat suurina kaarina toistensa takaa Kastilian ylängöllä ... monien kaarten harjalla vanhat ja muuritetut kaupungit.
Tiedämme, että espanjalainen osaa katsoa suoraan silmiin. Uskomme, että hän on kunniastaan yhtä ylpeä kuin hänen kaikki asenteensa ja mantteli hänen toisella olkapäällään ovat komeat ... tuolla maurien ja keskiajan ritarien jälkeläisellä. Tyyni on hänen hymynsä, rauhallisena lepää hymyillessä hänen otsansa.
Ja espanjalaisella on varmaan taito olla tarvittaessa vähäpuheinenkin. Ainakin oli Pablo Maria sellainen.
Vaikka hänelle oli tarjona niin ylhäisiä ja ihania naisia, että vain Espanjassa niitä löytyä saattaa, jopa sangen rikkaitakin, pysyi hän uskollisena eräälle köyhälle ja koruttomalle maalaistytölle, sillä hänelle oli Pablo kotikylässään luvannut pelottoman sydämensä. Estrella oli se tyttö; hänen siroa somuuttaan rakasti Pablo Maria.
Estrellan hän otti, tuskin maistettuaan hienoston ihailua. Ja mikäpä oli hänen se tehdä? Nautahoitolat Espanjassa kasvattavat tuhansia taisteluhärkiä joka vuosi; ainoastaan kymmeniä täytyy oivallisen härkätaistelijan niistä vuosittain kaataa, mutta hänen kukkaronsa ja pankkitilinsä ovat kuitenkin aina kultaa kukkuroillaan. Pablo Maria rakennutti Estrellalle ja itselleen talon Madridin uusimpaan osaan ... espanjalaista keramiikkia oli runsaasti seinissä ... pari kääpiöpalmua uinui portilla, ja pihalla virkosivat ruusutkin toukokuussa.
Varsin pian sai Estrella pojan, Pablo Marian ylpeydenesineen, jolle annettiin kuninkaallinen nimi Alfonso. Sitten elivät he onnellisesti edelleen. Pablo Maria tappoi joka vuosi huhtikuusta lähtien vihaisia härkiä ... sijoitti rahaa Espanjan pankkeihin ... ja vakuutti henkensä huikeasta summasta.
Mutta nyt näemme, eikö Pablo Mariassa ollut todella grandezaa muulloin kuin kullan ja onnen päivinä.
El Arrojaditolle kävi huonosti.
Suuri sonni ei häntä tappanut. Pahemmin hänelle kävi.
Sierra Guadarraman sumuistako lienee johtunut, ja maakuopasta, jossa hän oli pienenä niellyt noiden sumujen kosteutta, vaiko siitä, että hän valvoi nykyään paljon klubeissa ja hotelleissa, havanna-sikarien hienossa savussa ja viinien, rommien ja pelipöytien ääressä, sillä kun mies on päässyt maalaiselämästä, niin maistuu komean elämän ihanuus hyvältä; mistä lieneekään johtunut, mutta erään autoretken jälkeen, jonka Pablo Maria teki tammikuussa yli Kastilian lakeuksien eräiden caballerojen kanssa, sen retken jälkeen alkoi Pablo Maria arveluttavasta yskiä. Ei se yskä totellut Espanjan erinomaisten lääkärien hoitoa. Komea El Arrojadito laihtui ja kelmeni pian. Niin kului muutamia viikkoja. Nyt lienee Pablo Maria muistanut lumisen Sierra Guadarraman sekä nuo maakuoppaan kuolleet vanhempansa.
Espanjan erinomaiset lääkärit sanoivat, että kuuluisalla torerolla oli keuhkovika. Oikein hirveä.
Mutta odottakaapas: vielä on grandezaa itämaisten maurien ja keskiajan goottilaisten hidalgojen valtakunnassa!
Ensiksikin kielsi Pablo Maria lääkäreitä ilmoittamasta Estrellalle mitään tämän pikku yskän oikeasta laadusta. Saattoihan vaimolle sanoa, että se oli vaikeasti parannettavaa.
Mutta itsekseen mietti El Arrojadito, antaen jonkun aikaa tiedemiesten neuvoa häntä, omia ajatuksiaan.
Synkkiä ja komeita ajatuksia. Tätenkö oli hänen jäätävä koko elämänsä iäksi kitumaan? Surkea keuhkotauti! Surkuttelun ja pelonkin uhriksi hän jäisi ... suuremmaksi peloksi ihmisille kuin koskaan väkevin härkä hänelle, jonka nimi oli Peloton. Sillä hän levittäisi ympärilleen ruttoa pelkällä läsnäolollaan.
Alakuloisinta oli, ettei hän varmasti enää koskaan kykenisi tappamaan härkiä.
Ja kaikkein raskainta sittenkin, että hän saattaisi hengittää turmionsa myrkyn Estrellaan ja reippaaseen poikaansa, pikku Alfonsoon!
Vieläpä mietti El Arrojadito, että koska hän ei kykenisi toistavaan ammattiinsa, niin hänen asiansa joutuisivat rappiolle. Erinomainen elämä täytyisi supistaa kurjemmaksi. Kuluisivat lopulta paljotkin kullat, jos hän eläisi kauan, jota lääkärit epäilivät.
Viimein näki Pablo Maria suruissaan Estrellansa jo kiertelemässä Madridin palatsien ja klubien ovilla ... huonoissa vaatteissa ja elämisen huolten painamana. Kiertelemässä satojen muiden kerjäläisten parvessa, ryysyisenä ja onnettomana, pikku Alfonson keralla; niin, anellen ylhäisiltä almua, tuo kuuluisan ja lahjakkaan El Arrojaditon leski ... sillä suuruudetkin saatetaan unohtaa, kun rahasta tulee kysymys.
Ei, grandezaa tarvitaan muulloinkin kuin taistelussa hurjasilmäisiä härkiä vastaan, joiden häijyt sarvet usein tahrautuvat toreroiden verellä.
Suru teki Pablo Marian viimein ehkä sekapäiseksi. Hän ajatteli edelleen, antaisiko hän, jos kestäisi voimissa edes tulevan taistelusesongin alkuun, huhtikuuhun, sonnin keihästää rintansa puhki? Antaisiko hän vihollisensa voittaa? Ei, tuhannesti ei! Sellainen olisi tahra kunnian välkkyvään kilpeen.
Mitä oli El Arrojaditon tehtävä? Miten oli hänen kuoltava, pelastaakseen kunniansa ja rakkaansa?
Hän keksi grandezan puolesta ovelan keinon. Käski näitä erinomaisia lääkäreitä, jotka eivät voineet hänen taudilleen mitään, niin virkeästi se edistyi, lähettämään hänet matkalle eteläiseen Espanjaan, missä ilmasto on lempeä ja maakin oikein kaunis: turhaan eivät jo maurilaiset runoilijat ylistäneet niitä seutuja taivaasta pudonneeksi paratiisiksi; Hän tahtoi ensin Malagaan, jossa rusinat kypsyvät, ja sitten ehkä espanjalaiseen Afrikaan, ... ainaisen auringon maihin Casablancaan ja Melillaan. Sillä tavalla oli hän paraneva pikemmin, vakuutteli hän ... ja niin vakuuttelivat erinomaiset tiedemiehetkin Estrellalle, jota kuuluisa torero ei suostunut ottamaan mukaansa tälle huvimatkalle, ei ainakaan vielä ... varovaisuuden vuoksi.
El Arrojadito lähti siis keltaisesta Madridista, hyvästeltyään ritarillisesti Estrellaa ja syleiltyään hellästi ja palavasti pikku Alfonsoa. Sanoi tulevansa takaisin pian, niin oivallisessa kunnossa kuin julmin taistelusonni. Kiiti junassa poikki puuttomien ylänköjen ... niiden äärillä kohoilee mustia kallionsärmiä kuin mitäkin linnanraunioita. Poikki autioiden tasankojen, joilla näkyy ainoastaan harvassa kyliä ja melkein yhtä harvassa ihmisiä: kumpujen laella ratsastavia talonpoikia tahi sauvainsa nojassa seisovia paimenia. Hiljaisen maan äänettömyyttä keskeyttivät ainoastaan joskus rotkoissa kohisevat vuoripurot ja junassa matkustavien maalaisten alakuloiset ja hurjat laulut. Niin tuli hän Malagaan ... ihanuudessaan iankaikkisen Välimeren rannalle. Sitten teki hän retken meren poikki Melillaan.
Välimeri lepäsi näinä alkutalven päivinä puolihorroksissa ... loikoi niinkuin itämainen kaunotar hopealla kirjatulla silkillä, naurahdellen unessaan ja laulaenkin huolettomasti silloin tällöin. Sen rannalla, lumivalkeiden maurilaiskylien pengermillä, oli Pablo Marialla vielä tilaisuus tutkia, mitä hän tekisi. Ja hän vahvistuikin päätöksessään ... grandezan puolesta. Sillä turhaan odotti hän pelastusta, kierreltyään sittemmin myöskin Casablancassa ja viimein Fezissä.
Estrellalle hän kirjoitti sangen usein: ilmoitti voivansa yhä paremmin. Nuoren Estrellan ei siis ollut katseltava toistaiseksi itselleen uutta miestä, joskin Pablo Maria, siitä puheen tullen, toivoi leikillään ja vakavastikin, että Estrellan oli El Arrojaditonsa kuoleman jälkeen valittava itselleen uusi ja kunnon mies; olihan näet Pablo Mariankin kerran kuoltava. Niin, Estrellan oli se valittava omaksi elämänilokseen ja pikku Alfonson kasvattajaksi miehekkyyteen. Mutta nytpä olikin kuolema vielä El Arrojaditosta kaukana, koska hän parani ihmeellisesti: kuolema oli kuin kokematon härkä, helppo oli oivallisen toreron se kukistaa.
Näin kirjoitti Pablo Maria erinomaisille espanjalaisille lääkäreillekin.
Iloisia kirjeitä ... yskien Fezissä kuin neekerit Saharassa talvisten nuotioittensa ympärillä.
Sitten, puolen vuoden kuluttua, hän riensi takaisin Espanjan kunniakkaalle niemelle. Miksi? Kummallista ... hän kaipasi nähdä Sierra Guadarramaa, tuota talvellisten sumujen huokujaa.
Mutta Sierra Guadarraman liepeille asti ei hän sittenkään palannut, vaan asettui Sevillaan.
Vielä on miehessä tahtoa ... vanhassa Espanjassa grandezaa!
Siitä kaupungista ilmoitti Pablo Maria Estrellalle olevansa täysin terve. Kohta tulisi hän takaisin Madridiin ja näyttäisi, miten härkiä kaadetaan!
Oli helmikuu, sade kuohui taivaasta, Sevillan kadut olivat tulvillaan savea. Eivät soittaneet kitarat, eivätkä andalusiattaret kulkeneet Guadalquivirin rantapuistossa kirjavat mantillat hartioilla ... tulipunaisilla ja sinisillä kukilla koristetut mantillat. Ei, he liikkuivat mustissa ... sateenvarjoineen. Eräissä Sevillan varieteissa tanssivat lihavat ja laihat tanssijattaret illoin kuitenkin _boleroa, fandangoa_ ja villisti jyskyvää _jotaa_.
Guadalquivir-joki vieri matalien rantojensa välissä hiljaa ... halki Andalusian alakuloisen tasangon.
Pablo Maria istui maurilaisen hotellinsa huoneessa, kaivaten siroa Estrellaa ja pikku Alfonsoa, yskien ja kirjoittaen äskenmainittua kirjettä, jossa hän kuvaili sydämensä nyt sykkivän keveästi ja verensä virtaavan tulisena kuin parhain sherry. Niin, Pablo Maria oli suorastaan rakastunut: rakastunut Sevillan itämaisiin andalusiattariin. Silti ei Estrellan tarvinnut olla mustasukkainen, joskin kuulu toreador aikoi tänä iltana lähteä Guadalquivirin toiselle puolelle ... katselemaan mustalaistyttöjen tanssia. Ainoastaan katselemaan ... ennen kaikkea tuota tanssia. Kautta kunniansa, El Arrojadito vannoi rakastavansa pelkästään Estrellaa ja pikku Alfonsoa ... joiden luokse hän palaisi kahden päivän kuluttua! Mutta ennen Madridiin lähtöään aikoi hän nyt nähdä täällä Andalusiassa sitäpaitsi oikean andalusialaisen kukkotaistelunkin ... tuo härkätaistelija. Sellaisen kukkotaistelun, jollaisia kuuluttiin pidettävän salaa iltamyöhällä niissä samoissa hiekkahaudoissa, missä mustalaiset asuivat. Kukkoina ei näissä nimittäin ollut tavallisia kukkoja, vaan hurjia miehiä, jotka sidottiin jaloistaan pölkkyihin niin lähelle toisiaan, että he voivat iskeä toisiaan terävillä veitsillä. Yleisönä katseli ympärillä pari pesetaansa maksavia kaikenlaisia ... miehiä ja naisia. Se ihmiskukko, joka sai nokituksi toisen pyörryksiin tai kuoliaaksi, lauloi lopulta:
"Kukko kiekuu!"
Pablo Maria kulki sitten Guadalquivirin matalaa rantaa. Etäälle ... kunnes tuli korkeampi kohta. Harmaina häämöttivät Andalusian tasangon puut sumussa. Hän lähestyi mustalaisten leiriä. Virran jyrkälle äyräälle saavuttuaan pisti hän kukkaroonsa kiviä painoksi ja heitti kukkaron virtaan. Sitten hän kulki päättävästi edelleen. Pimeyden esirippu laski tuossa tuokiossa. Tuimalla espanjalaisella ryhdillä löi Pablo Maria terävän veitsensä kolme kertaa rintaansa. Niin luultaisiin hänet murhatuksi. Sitten hän, joka oli päättänyt pelastaa rakkaittensa kunnian ja rikkauden, huudahti Estrellan nimeä ... ja poikansa, suurimman ylpeytensä esineen. Niin, hän heittäysi virtaan.
Näin tuli hänestä loppu.
Kuinka kävi sitten Estrellan ja pikku Alfonson? Estrella suri paljon El Arrojaditoa, joka tuotiin Madridiin ja saatettiin hautaan viidellä mustalla strutsinsulkaisin töyhdöin koristetulla hevosella. Viisi viikkoa itki Estrella kirkoissa, kullalla ja sametilla puettujen neitsyt Maariain edessä, joiden vahakasvot ovat kalpeat ja jäykät. Ja sitten meni hän, noudattaen El Arrojaditon kerran ilmaisemaa toivomusta, uuteen avioliittoon, valiten kunnon miehen, jonkun älykkään kauppiaan, ei oman elämänsä iloksi, vaan pikku Alfonson kasvattajaksi. Näin teki Estrella, vielä nuori ja kukoistava leski.
El Arrojaditon maine elää aikakirjoissa, valittaen hänen liian varhaista kuolemaansa ja kansallista vahinkoa, johon kurjien mustalaisten kullanhimo oli syynä.
Markiisitar de Fleur-de-Lys.
Oli kerran hyvä ja älykäs nainen. Vanhaa ja ylhäistä sukua. Olkoon hän tässä sadussa markiisitar ja kotoisin frankkien maasta.
Olkoon hänen nimensä Rosamonde de Fleur-de-Lys.
Kaunis hän oli, hienostuneesti kaunis. Hänen silmänsä olivat syvästi mustat. Hänen otsansa oli valkea, ja sitä ympäröi haaveellinen hohde, joka ei ollut pelkästään hiukan kullalle vivahtavien kiharoiden luomaa. Hänen huulillaan väikkyi lempeä hymy. Povi kohosi viehkeinä kumpuina. Vyötärö oli hoikka ja notkea. Käsien kosketus, pienten käsien, joiden hipiässä sykkivät siniset suonet, pehmeä ja samalla luja, jalat, joskin hänen vartalonsa oli kuin maurilaisen maljakon, olivat pienet ... melkein kuin nuken.
Hänessä oli itämaista vertä, aistillista ja mietiskelevää. Markiisittaren rotuun olivat näet muinoin Espanjasta Ranskaan hyökkäilleet maurit jättäneet merkkinsä.
Rosamonde de Fleur-de-Lysin sukulinna oli etelässä, ihmeellisessä Pyreneitten laaksossa: siellä, missä talvellakin palmut viihtyvät ja magnoliat vihannoivat, koskaan lumivaippaansa riisumattomien alppien juuressa. Sukulinna ja puisto: loistavia kamelioita ja tummia ruusuja magnoliain siimeksessä.
Vielä ei markiisitar de Fleur-de-Lys ollut antanut toiveita yhdellekään kosijoista, joita hänellä oli paljon, kuten sopii kauniille, rikkaalle ja ylhäiselle naiselle. Eikä hänen isänsä ollut hänelle kovin vihastunutkaan siitä, että paitsi ylhäiset myöskin rikkaat kosijat hyljättiin, koska tytär oli vielä nuorikin. Isä oli varsin uutta ja niin sanotusti halvempaa ylimystöä kuin tyttären äiti, jonka arvo- ja sukunimellä tässä mainitaan tytärtä. Rosamonden luonnekaan ei ollut isän, nousukasherran, joka oli rahamiehen vaistolla pelastanut vaimonsa suvun köyhtymästä. Ei, nuori markiisitar de Fleur-de-Lys oli vuosia sitten kuolleen äitinsä kaltainen.
Miksi hän ei suostunut kosijoihin? Kaipasiko hän jotakin hienostuneempaa kuin isänsä tutut, ja varoittiko vanhan ja kokeneen rodun veri häntä luottamasta miellyttävienkään miesten sanoihin, jotka saattoivat kylmetä sitten kun niissä ilmenevä leimahdus oli sammunut? Sitä ei nuori markiisitar tiennyt itsekään, hän vain odotti jotakin suurta ja syvää, niin, aina hehkuvaa: omaa rakkauttaan.
Mutta tulipa nyt sellainen aika, joka johti isän unohtamaan hetkeksi arvo- ja rikastumishaaveensa ja näytti poistavan tyttären mielestä hänen kaipuunsa. Syttyi näet maailmansota, kuin myöskin Ranskan ja Saksan vimmattu taistelu keskenään, noiden kahden kansojen parhaimmista, joiden lasten vereen on jo äidinmaidossa syöpynyt, että ne vihaavat toisiaan.
Markiisitar de Fleur-de-Lys oli, kuten sanottu, vanhaa sukua, monille epäilyksillekin kypsää. Mutta sellainen on rotutunne, ellei nyt jo sota-ajan mielenkuohunta pysty huumaamaan kaikkien aivoja, että hänkin tahtoi tehdä jotakin isänmaansa, suuren ja kunniakkaan Ranskan puolesta, jopa uhrautua. Rosamonde lähti siis laupeudensisarena rintamalle, hoitamaan haavoittuneita, niinkuin hänen ihmisten kärsimyksille altis sydämensä osoitti hänelle tuon sopivimman toimialan ja niinkuin hänen pehmeät kätensä olivat sille alalle aivan kuin luodut.
Marnen seuduilla, jossa käytiin sodan alkuaikojen raivoisimmat taistelut, kuulsivat sitten hänen suuret ja mustat silmänsä laupeudensisaren valkean hunnun varjosta. Niiden silmien sääli ei väsynyt koskaan, vaikka hänen povensa olisi nääntynyt lukemattomien valvottujen päivien ja öiden ponnistuksista; ne silmät eivät kammoneet verivirtoja, nuo silmät, jotka olivat ennen vuodattaneet kyyneleitä, jos hän oli tallannut erehdyksestä maan matostakin ja ajatellut sen kärsimystä. Ah, nyt ei markiisitar de Fleur-de-Lysillä, kun hänellä oli niin paljon pelastettavia, ollut aikaa eikä oikeutta hyödyttömiin kyyneleihin. Ja innostaakin täytyi hänen ihanien silmiensä ja äänensä. Se ääni soi kuin huilu, varsinkin milloin hän tahtoi sillä lumota.
Niin meni puolen vuotta. Ja sitten alkoi tapahtua, mistä tarinassani varsinaisesti kerrotaan.
Siihen sairaalaan ja siihen rintaman ranskalaiselta puolella ja verrattain kaukana rintamalta olevaan kaupunkiin, jossa Rosamonde hoiteli haavoittuneita ranskalaisia ja saksalaisiakin, muuten molempia melkein yhtä hyvin, sattui joutumaan toisten mukana muudan nuori sotilas, varakreivi Roland de Coeur-de-Loup.