Part 9

"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle, joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen, minä käsken häntä odottamaan ja hän _refuseraa_! Mitä hävyttömiä _discourseja_ nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa _esperancissa_, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko maailman nähden?"

Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.

"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi pfaltzkreivi uhkeamielisenä.

"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne kuten minä _trakterasin_ Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa, jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut Jumalalta niiden käyttämistä varten."

Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän veressään."

"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta, nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman, siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."

"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on _indifferenti_ minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa _particularinen affectioni_ jotakuta muuta kohtaan vastedes _moverata_ tuosta minulle nyt annetusta lohdutuksesta."

Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava tyvenyytensä.

"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta. Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin rehellinen ystävä ja toiseksi, että _positionini_ on päivän selvä. Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa; eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: _primo_: ei mitään myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin olen 25 vuoden vanha; _secundo_: ett'en ota ketään muuta kuin teidän lemmellisyytenne, _jos_ naimisiin menen; _tertio_: jollen naimisiin mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni... Onko siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."

Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille, valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi, jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa. Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka täytyy virrata partaittensa yli.

"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"

"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten haukotukseen uteliaisuutensa.

"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."

"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?"

"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka kauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko."

"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä."

"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli. Björnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli hiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän saanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?"

"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin perheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä."

"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt hävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan ihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut olla hän."

"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?"

"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan ympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää. Ja aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan... minun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun henkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi kullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman. Minun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi kiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä tulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen, että hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun jälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme selvä... vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää, ole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen jonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa."

"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan."

"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen sinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi jäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo yksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen Galathean... Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen... En, en vertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan luulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa tanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen."

"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden kuningattareni muassaan."

"Luuletko? En... minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi. _Löytyy_ liika monta hiuskutria. Ebba... mihinkä ikänä tahtoisitkin alentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen kanssa!... Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua."

Kristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen silmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.

"Hän odottaa nyt... minä sidon hänen vielä... mutta kauan hänellä ei malttamusta kestä... häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen keltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee... Entä jos vapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?... Jos minä... Hagaria on Wienissä ihailtu... hän on ollut yhdessä Euroopan oppineimpien miesten kanssa... Miksikä minun pitää olla sidottuna tähän raakaan maahan? Jos minä... _luopuisin kruunustani_?"

10. Ruben Zevin lähettiläs.

Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia.

Kuukausi sen jälkeen, kuin Tukholmassa toukokuussa 1648 tehtiin Kristiina kuningattaren ja hänen seuraajakseen määrätyn välillä juhlallinen sopimus, virutteli rankkasade eräänä kesäkuun päivänä vapaata Regensburgin valtakaupunkia. Se vei soraa ja pieniä kiviä vallituksista, huuhtoi kadut ja juoksi sitten puroina paisuvaan Tonavaan. Päivän valo tunki niin säästäen sisään Ruben Zevin sisimmäisen konttoorin ainoasta pienestä ikkunasta, että oli pakko sytyttää lamppu, joka nyt loi kalpean loisteensa vanhan rahakauppiaan pitkään, laihaan, kuihtuneeseen, mutta vielä voimissa olevaan olentoon. Hän ei huomattavasti ollut vanhentunut, sitte kuin hän kuusi vuotta takaperin oli käynyt Suomessa ja Tukholmassa. Nuo läpikatsovat, ruskeat silmät; jotka näyttivät vakoilevan ja näkevän maailman hämärimpiin nurkkiin, olivat kentiesi vaipuneet syvemmälle ikään kuin piilossa olevat kaukolasit; nuo luiset kädet, jotka niin paljo kultaa anastivat ja saattoivat viskata ulos melkein yhtä paljon, olivat yhä enemmän muodostuneet saaliiseen iskevän kotkan kynsien tapaisiksi; valkoisiksi käyneet hiuksensa olivat harventuneet otsalta, joka salasi niin monta tuumaa ja lakkaamatta hautoi uusia laveampia. Mutta vielä, ja ehkä enemmän kuin milloinkaan oli hän juutalaisten kuningas, samati kuin hän oli kuninkaitten juutalainen; vielä näytti hän kestävän aikaa ja vaivoja; vielä hän tukevin käsin johti niitä lankoja, joilla hän kietoi Euroopan ja koko maailman.

Tuo kehno, ahdas konttoori oli keskipisteenä siinä lukinverkossa, joka oli kehräytynyt valtaistuinten ja kansojen ympäri. Kaikki juoksi yhteen kuten säteet tätä tuskin kymmenen askeleen pituista keskustaa kohti, kohti tuota suurta, kulunutta, saksanpähkinöistä pulpettia, raudoitettua tammiarkkua, jonka sisällystä ei kukaan saanut nähdä, ja tuota vahvaa rautakaappia, jossa tärkeimmät paperit, paavien, keisarien ja kuningasten omakätisesti allekirjoittamina ja sinetillä varustettuina, saivat turvallisen piilopaikkansa. Mainittujen raskaitten huonekalujen välille jäi tuskin tilaa vähäiselle hyllylle, jossa oli hebreankieliset vanhan testamentin kirjat, pöydälle, jossa oli vesipullo, sekä kahdelle nahalla päällystetylle korkeaselkäiselle tuolille, joista toinen oli kirjoitustuoli. Useampia ei tarvittu, sillä täällä olivat keskustelut aina kahdenkeskeiset.

Tästä huoneesta meni ovi makuuhuoneeseen ja toinen etummaiseen konttooriin. Viimeksi mainitun oven ulkopuolella vartioitsi yöt päivät uskollinen vahti; toinen seisoi lakkaamatta aseilla varustettuna huoneen ulko-ovella. Tämä etummainen konttoori oli suuri sali, johon mahtui kaksitoista vahvaa pulpettia, jokaisen ääressä työskenteli kaksi kirjuria; suuria seinäkaappeja, joissa oli kirjeitä ja asiapapereita. Täällä työskenteli konehiston käyntiratas, joka pani monta sataa vähempää hammasta liikkeelle. Tänne tuli ja täältä meni posteja ja sananlennättäjiä kaikkina vuorokauden aikoina. Sanomalehdistö oli vielä ensimmäisen lapsuutensa kapalossa; sähkölennätin ja puhelanka haudattuna kauas tulevaisuuden sumuun. Kaikki yhdysliike kävi suorastaan ja enimmiten sananlennättäjien kautta, koska posti oli epävarma ja kovin epäsäännöllinen, mutta myöskin kirjekyyhkysiä käytettiin toisinaan. Sisimmäisestä konttoorista etummaiseen kulki puhetorvi, jonka kautta päällikkö ilmoitti käskyjänsä ja määrätyillä ajoilla otti vastaan kuulumisia.

Nyt istui Ruben Zevi kotkanpesässään, tarkkaan tutkistellen kahta äsken tullutta sanomaa, toinen oli Monsterista, toinen Osnabrückistä. Ne koskivat rauhansopimuksia. Tottunut kuin oli itseänsä hillitsemään, ei hänen muotonsa ilmaissut, olivatko nuo uutiset hänen mieleisiänsä vai eivätkö. Vihdoin kuitenkin hänen jyrkkäpiirteiseen otsaansa ilmaantui ryppy. Venedigin tasavalta oli rauhansovittaja ja Venedig oli kilpailia. Nuo rahalliset Alankomaat olisivat olleet vaarallisempia kilpailioita, mutta ne kulkivat Ruben Zevin talutusnuorissa. Venedig sitä vastoin juonitteli ja liehakoitsi itsensä esiin kolmessa maan-osassa.

"Benjamin!" kuului päällikön ääni puhetorvesta.

Benjamin Zevi astui sisään, hän oli melkein tuntematon sille, joka ei ollut häntä nähnyt sitte kuin hän Jankovitzin luona makasi haavoitettuna. Nykyään liikemiehenä, tois-silmäisenä, oikea käsi viallisena, siitä kun puuttui kaksi sormea, ja kasvaneena päätään pitemmäksi, kuin mitä oli silloin, olisi tämä entinen poika näyttänyt 10 vuotta vanhemmalta, ellei tuo ruskea arpi vasemmassa ohimossa ja hänen tummien silmiensä vilkas katse, joka puolittain oli älykäs ja puolittain poikamainen, olisi muistuttanut sitä aikaa, jolloin miekka ja satula olivat hänelle rakkahimmat kaikesta, mitä maailmassa löytyi. Koirankurien aika oli kuitenkin nähtävästi jo ohitse; sen kyllä, huomasi, että hän oli ollut ankaran kurin alaisena, ja vähitellen tottunut oloon, jota hän ei muuttaa saattanut. Hän seisoi kuten sytytetty kynttilä mahtavan iso-isänsä edessä, valmiina säntilleen toimittamaan jokaista tehtävää, mikä hänelle määrättiin.

Vanhus katseli häntä tuollaisella vastustamattomalla katseella, joka näytti tunkevan ihmis-sielun syvimpään sopukkaan.

"Benjamin", sanoi hän, "sinä olet nyt palvellut minua kuusi vuotta Rachelista. Olin aikonut vielä odottaa seitsemättä, mutta aika ei odota meitä ketään. Oletko sinä nyt mies?"

"Koetelkaa minua", vastasi Benjamin, epävarmana, mitenkä hän tuollaisen kysymyksen selittäisi.

"Olen koetellut sinua", jatkoi rahakauppias levollisesti... "Palveluksesi ensi vuosina olit sinä kuten viiri, jota kaikki tuulet kiikuttelevat. Viimeisinä vuosina olet käyttänyt itsesi paremmin mielikseni. Jakobin Jumala, joka kohtalotamme johtaa, on ottanut sinulta silmän ja käden, varjellaksensa sinua filistealaisten tyrkytyksiltä ja sydämmesi epävakaisuudelta. Joas, joka henkeäsi vainosi, on kuollut. Isäsi, se verikoira, ei enään saata sinua vaatia minulta. Thamar on vielä jäljellä. Mutta sinä olet nyt äitisi poika ja yksi meistä. Toivoisin saattavani sanoa samaa sisarestasi; hän on kutsuttu Israelin aseeksi gojimin, pakanain joukkoon ja hän tehköön vastaiseksi tehtävänsä. Nyt tahdon määrätä sinulle koetteeksi miehen tehtävän. Osota itsesi luotettavaksi eräässä toimessa, joka vaatii suurta rohkeutta, mutta vielä enemmän viisautta, niin tulet minun asiakumppanikseni ja Rachelin herraksi."

"Käskekää; minä tottelen."

"Rauhansovinto on tulemaisillaan päätetyksi Westfalissa. Tapahtukoon niin; minä suvaitsen sen. Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia. Oi, minun poikani, olen antanut gojimin kolmekymmentä vuotta riistää ja repiä toisiansa, jotta heidän palotettujen ja voimattomien jäseniensä ylitse valmistaisin Israelille tien hänen lähestyvään herrauteensa. Mutta aika on tullut, jolloin meidän tulee pitää itsestämme vaaria. Minun Saksassa olevat vakuuteni ovat suurimmaksi osaksi hävitetyt; nyt uhkaa vakuuksiani keisarin perintömaissa sama hävitys. Minä suostun siis rauhaan, mutta määrätyillä ehdoilla. Israelin täytyy kerran saada porvari-oikeudet Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Espaniassa, Ruotsissa, jaa, paavikunnassakin, samati kuin sillä jo on tämä oikeus Alankomaissa. Näillä ehdoilla lainaan minä varat sodan vahingonkorvauksiin ja muihin tarpeellisiin menoihin. He eivät tahdo, nuo kiittämättömät; he koettavat kaikin tavoin viekkaudella päästä minusta, ja niistä myönnytyksistä, joita minä heiltä vaadin. Silloin tulee Venedigin tasavalta, rauhansovittaja, ja tarjoutuu lainaamaan tarvittavat summat. Se ei saa tapahtua; nuo koronkiskurit ryöstäisivät minulta voittojeni hedelmät. Tahdon härsyttää turkkilaiset heidän kimppuunsa; he saavat kyllin tekemistä omien porttiensa luona... katsos tässä on kartta!" sanoi hän ja kiersi auki sen aikuisen karkean puupiirroksisen kartan; siinä näkyi joukko punaisella nesteellä merkittyjä paikkoja, joissa Zevin huoneen asiamiehiä oli valmiina toimeenpanemaan päällikkönsä määräkäskyjä. "Tässä on Regensburg. Sinä menet täältä minun aseilla varusteltuun kaaleri-laivaani Levantiin, joka aina vuosittain lähtee Smyrnaan kauppatavaroita viemään. Sinä olet kaikkien muiden, paitsi minun asiamiesteni nähden, kauppias, joka harjoittaa tukkukauppaa. Sinä seuraat Tonavan juoksua Sulina-suuhaaraan. Sieltä poikkeat oikealle, purjehdit sitten Mustanmeren yli Bosporiin ja menet Konstantinopolissa maalle. Siellä lahjoat suurvisiirin Muhamed Kuprili paschan kiajan eli sijaisen Arnaudin, hänen anomuskirjamestarinsa ja ensimmäinen eunukinsa, toimitat, että pääset suurvisiirin puheille, ja annat hänen omaan käteensä tämän kirjeen; se sisältää kaikkia, mitä hänen tarvitsee tietää; mutta turvallisuuden vuoksi lähetän mukaasi taitavimman tulkkini. Tarpeellista on, että tunnet olot ja olet valmis vastaamaan kysymyksiin. Tiedä siis, että nyt on paha aika ja puoluesota osmanien pääkaupungissa. Ibrahim sulttaani on kukistettu ja tapettu. Hänen poikansa ja vallanperiänsä on seitsemän-vuotias lapsi. Hänelle etsitään puolisoa, joka olisi kyllin voimallinen sysäämään syrjään hänen vallanhimoisen iso-äitinsä. Janitscharit ja spahit ovat holhojavallasta sulttaanien ala-ikäisyyden aikana verisesti sotineet keskenään. Muhamed Kuprili on suurvisiirinä hallituksen etupäässä. Tuo Kuprili on ranskalaisen, uskostaan luopuneen poika ja persoonallinen ystäväni sekä tarvitsee rahaa voidaksensa pysyä pystyssä vastustamassa mahtavia janitschareja. Hänen pitää saaman, mitä hän haluaa, sillä ehdolla, että hän viipymättä lähettää turkkilaisen laivaston hätyyttämään Kandiaa. Sano Kuprilille, että minä lahjoitan hänelle tuon suuren, rikkaan saaren. Venedigin on pakko puolustaa niin kallista aluetta, Välimeren helmeä, aina viimeisiin asti, eikä ainoatakaan scudo-rahaa jää tasavallalle, määrätäkseen rauhasta Saksassa."

Benjamin Zevi kumarsi, kädet ristissä rinnan päällä, merkiksi, että oli asiat käsittänyt.

"Odota!" jatkoi rahakauppias. "Jos olet saanut hitusenkin älyä perinnöksi, niin varmaan kysynet, miksikä minä lähetän noin nuorta kokematonta miestä näin tärkeään ja vaikeaan toimeen; miksikä en ennemmin lähetä ensimmäistä konttoorikirjuriani, Jerobeamia tahi jotakuta muuta tottuneempaa sanansaattajaa. Tahdon sanoa sinulle sen. Tahdon antaa sinulle tilaisuutta osottaa olevasi ylhäisen asemasi arvoinen maailman hallitsiana, joksi olet tuleva minun jälkeeni, siinä tapauksessa, että mittasi täytät. Tämä lähetys on ainainen hengenvaara. Joka askeleelta olet tapaava röyhkeitä ryöväreitä, jotka väijyvät sinun aarteitasi. Sinua ympäröitsee janitscharien verenhimoinen viha, venedigiläisten vakoojat ja kymmenmiehisen-neuvoston palkatut rosvot, jotka epäilevät matkasi päämaalia. Minä annan sinulle 30-miehisen hyvin varustetun saattojoukon, jota Assar Kaba johtaa, mutta he eivät sinua saata suojella, jollet käärmeen suikeudella pujahda läpi siinä, missä rohkeutesi ei mitään auta. Joka silmänräpäys, täytyy sinun olla varuillasi, sinun täytyy valepuvussa yöllä hiipiä Konstantinopolin pahassa huudossa olevien kujien läpi. Ja kun tuossa kaikessa olet onnistunut, täytyy sinun vielä sukkeluudellasi voittaa paschojen ahneus ja suurvisiirin itämainen saaliinhimo. Rakastetun Ruthini poika, ennen tahtoisin pitää sinua täällä turvassa luonani, kuin lähettää sinua ulos moniin vaaroihin, mutta Jakobin Jumala kutsuu sinua suurempiin tehtäviin kuin tähän, ja sen vuoksi sinun tulee oppia tuntemaan uskottomien turkkilaisten maata..."

Ruben Zevi oli ääneti hetkisen, ja mietti, tulisiko hänen ilmaista tälle näihin asti vähän luotettavalle nuorelle miehelle elämänsä syvimmän salaisuuden ja suurimman päämaalin.

"Vielä et sinä sitä käsittää saata", sanoi hän vihdoin. "Mutta niin paljon tahdon sinulle uskoa, että viimeiset ajat lähenevät suurilla askeleilla, se aika, jolloin Israel hajonneesta tilastaan pakanain seasta palajaa ja panee kaiken maailman kansat Davidin valtikan alle. Sinä olet kutsuttu ottamaan loistavaa osaa tuossa tehtävässä, ja siksipä, poikani, valmista itsesi sitä varten! Minä tahdon, että sinä opit turkin-kielen, samati kuin jo olet oppinut isäimme kielen."

"Herrani ja mestarini", kysyi Benjamin nöyrästi, "enkö saa ottaa mukaani sisartani Hagaria? Hän on viisaampi kuin minä."

"Hagar on vielä kaukana ruotsalaisten moabitien maassa. Nainen ei saata kulkea siellä, missä sinä kuljet, ja miksikä minä lähettäisin Ruthini molemmat lapset niin suureen kuoleman vaaraan? Jos sinä kaadut, tahdon säästää hänen Israelille."

"Mutta hän osaa, mitä minä en osaa. Hän tietää, mitä minä en tiedä. Hän on onnistuva, missä minä en onnistuisi. Antakaa minulle Hagar matkakumppaniksi, niin kaikki hyvin käy!"

"Sitä sinä et ymmärrä, mieletön poika. Hagarilla on oma tehtävänsä, joka on toinen kuin sinun. Miksikä luulet, että minä olisin tuhlannut miljoonan hänen kurjasta kreivillisestä nimestänsä, jota minä ylenkatson, jollei senvuoksi, että hänen pitää tekemän minun tehtäväni keisarin läheisyydessä?... Mene, tee itsesi valmiiksi!"

"Noin vähän itsenäinen, noin kypsymätön olemaan mies, joka itse voi päättää!" sanoi vanhus tyytymättömänä, kun hänen tyttärenpoikansa oli mennyt. "Ja tuollaisesta paimenpojasta tahdon minä luoda Davidin. Se ei käy; hän varmaankaan ei jälleen osaa muuta kuin tapella. Mitä tulee minun tehdä? Täytyykö minun vihdoinkin lähettää Jerobeamin?"

Ruben Zevi meni ulos konttooriin antamaan määräyksiänsä kaleerista, jonka piti lähtemän aikaisin seuraavana aamuna. Vielä hän epäili, ketä lähettäisi sanansaattajaksi, kun Rachel tuli häntä vastaan. Hänen ensimmäinen lapsuuden-ihanuutensa oli kasvanut täyteen kukoistukseensa ja tehnyt hänestä juutalaisen kaunottaren. Kansansa tavan mukaan olisi hänen jo täytynyt olla avioliitossa, mutta hän odotti tottelevaisesti nuo seitsemän palvelusvuotta. Hän etsi korvausta taloudenhoidossa maailman rikkaimmassa talossa, hänelläpä oli rajaton valta näissä emännän toimissa, joita paitsi ei mahtavin pohattakaan tule aikaan.

"Isä", sanoi hän vilkkaasti, sillä hän ja Hagar olivat ainoat, joilla oli lupa käyttää tätä tuttavallista nimitystä, "täällä on matkustavainen, joka ei ole tahtonut häiritä tärkeitä tehtäviäsi. Hän malttamattomasti odottaa saavansa suudella kauhtanasi liepeitä."

Ruben Zevi meni linnan ylikerrassa oleviin erikoishuoneisiin ja tapasi Hagarin, joka nöyrästi tervehti häntä tuolla itämaisella kunnian-osotuksella, jota juutalaisten oli tapana käyttää.

"Mitä?" huudahti juutalainen hämmästyneenä. "Tyttäreni Hagar on jättänyt olopaikkansa pakanain joukossa?"

"Tyttäresi on totellut, niin kauan kuin hän on saattanut häväistyksettä sitä tehdä. Ruotsin kuningatar on solvaissut minua ja kieltäytynyt hyvitystä antamasta. Käske minua, minä odotan määräyksiäsi."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Pieni Kristiina on saanut liiaksi myötätuulta. Hän ei tiedä, ketä hän uskaltaa loukata. Lohduta itseäsi, tyttäreni, aikasi on tuleva. Mainitse minulle häväistys, jota emme _me_ ole kärsineet! Mutta me olemme ymmärtäneet olla ääneti ja odottaa, emmekä odotakkaan turhaan. Minä tarvitsen kohta sinua Wienissä. Sinä olet viisas, rohkea ja innokas. Se suosituskirja, jonka ymmärsit houkutella Torstensonilta, on kaksi kertaa pelastanut taloni ruotsalaisten ratsumiesten kulkiessa ohitse. Sinun veljelläsi ei ole muuta kuin rohkeutta. Epäilen, uskallanko huomenna lähettää häntä tärkeitä tietoja viemään Konstantinopoliin. Miksikä sinä et ole mies?"