Part 8

"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt _vacuum'in_. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka löytää _tyhjän_, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää _kaikki_."

"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin _barometeriksi_. Sen avulla mitattiin ilman painetta."

"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa. Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa tuon nimen."

"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila purjeisiin", muistutti Hagar.

Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:

"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä hallitsee, niin uudestaan luomme maailman... Kuinka sinä jouduit jesuiittakollegiumiin?"

"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille, joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon. Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."

"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"

"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten rinnalla olin minä kuten raakalainen!"

"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"

"Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä piili jonkunlainen hämmästys.

"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan. Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista, mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"

"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei lutherilaista eikä katolilaista."

"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."

"Armollinen röökinä... En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."

"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.

Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui, hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket punastuivat.

"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta.

"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta kuningattaren puolesta."

Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan kuolettava.

"Sinä... sinä... hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja... minä ylenkatson sinua!"

Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.

Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi. Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:

"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."

"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.

"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."

Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön, hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.

Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa, luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut, mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta, eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että kertoja nyt oli puhunut totta.

"Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.

Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.

"Kaikki, armollinen röökinä."

"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa Ruotsin kruunun?"

"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä siitä sydämmestään iloitsisi."

"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa sinulle aateliskartanon."

"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne, niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."

Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"

"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."

"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että häntä on portoksi nimitetty?"

Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena, tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä, että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.

"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina, uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä, kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta _minun_ kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa? Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan, niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene tiehesi!"

"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"

"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään huomenna Tukholmassa."

"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut, että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan, joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi, mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen, niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni suosion ja luottamuksen."

Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon, ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.

Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä, niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti, liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä. Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.

Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle, jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin ajatuksiin.

"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!... Ei... puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi... Ruotsin kuninkaaksi."

9. Jalopeurain kohtaus.

Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?

Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä. Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua, ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli. Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:

"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."

Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa, melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se näennäisesti onkin levollinen.

Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia. Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä iltana piti tapahtuman; -- mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.

Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan kuningattaren _oikealle_ puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä _Idea boni ordinis_ kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että _Formula concordiae_ otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.

Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut _Formula concordiaeta_ eikä sitä luultavasti teekkään."

"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."

"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.

"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea, toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."

"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."

"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista", sanoi piispa lempeästi.

"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea... millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän kärsi kaikkea."

Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa. Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus, ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi, kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.

Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin istumaan _vasemmalle_ puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä aikakautena.

Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä, johon tänään vastaus oli annettava.

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."

[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]

Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.

"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."

Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:

"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman henkilön."

Äänetön kumarrus.

"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun _successor'ikseni_ ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."

Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.

Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt vastausta.

"Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."

"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että toivonsa oli pettynyt.

"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna _consummationia_ ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.

Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten sydämmelliseksi iloksi.

"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä tänne. Mutta sen tahdon _insisterata_ ett'en päätöstä tee _considerationista_ teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne kohtaan, vaan _égardista publicum bonum'ia_ kohtaan ja turvatakseni isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi, tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna, jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."

"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma henkilö eikä mikään muu."

"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina, yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa? Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha? Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"

"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän majesteettianne miellyttää. Minun _facit'ini_ ei ole ollut mikään muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni, ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."

Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.

"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä olla _contenti_. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."

"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei teidän majesteetillanne ole mitään _affectionia_ minun henkilöäni kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt _despererata_. Olen sen vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa, siihen en ole ollut _capable_. Ennemmin olen tuosta joka päivä kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."

Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan, ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.

"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun välillä ja on ansaitseva molemmat _comportementinsa_ kautta sodassa."

"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen _dimitterata_ minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa toivoni on silloin saada olla rauhassa."

Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi vaihdella.