Part 7

"Kustaa Kurki on poissa sodassa", vastasi Hagar välinpitämättömästi. "Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure. Mutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua kiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen kokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda kuka minun armollinen kuningattareni on ja", lisäsi hän hiljaa, "kuka minä olen."

Kristiina katseli häntä tutkivin silmin.

"Korupuheita!" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi leikillään. "Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet minulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen saanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä kotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä minulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko, miten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista turvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta isän löytänyt."

"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista ja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja, yhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin kuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän, joka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän oli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi Jankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa laillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka, vaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan, kastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen nojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia oikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt uusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt jälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa meidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta ei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei olisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa."

"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa muutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen rakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän arvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset kreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se Kurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?"

"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista. Minulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi."

"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä saattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa. Sinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen laveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, _in spe_, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys vielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle kymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun oikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota ajatella... Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?"

"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta kädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin luona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies."

Kristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. "Sano minulle, ihana böhmiläisten tuulentupien prinsessa", kysyi hän vihdoin, leikkien komeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti kuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, "mikä on parempi, uskoa _kaikkea_ tahi _ei mitään_?"

Hagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman etevyytensä, kun hän vastasi:

_"Ei mitään."_

Niin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi tarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:

"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta näkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman rikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä luultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin valta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien kuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He _uskovat_ näin muodoin tähtien vaikutukseen."

"He eivät _usko_, armollinen röökinä, he _tietävät_ sen. Koko heidän elämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa ennen, kuin sitä aavistivatkaan."

"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus valtaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo onnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti alas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin, jos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja yksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima... niin mitä sitten? Sitä he eivät saata _tietää_, ja siksipä he _realiter_ eivät tiedä mitään; he _uskovat_, ja heidän uskonsa saattaa pettää. Ei pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä pois _tietoa_ ja _uskoa_. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän kiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta tietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä edes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän ainoastaan, _että olen olemassa_, koska minä olen ajatteleva olento."

"_Cogito, ergo sum_. Olet lukenut _Cartesiuksen_ nykyisin ilmaantuneen _Principia philosophian_."

"Olen, armollinen röökinä."

"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat oppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. _Sinä et tiedä mitään muuta, kuin että olet olemassa_. Et _tiedä_ mitään siitä maailmasta, joka sinua ympäröitsee; et _tiedä_ mitään tähdistäsi ja niitten vaikutuksesta; et _tiedä_ mitään maailmantapausten laeista, aistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista tahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi uskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta, sinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä uit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan saavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta meriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja _usko_ ja _tieto_. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et _tiedä_ mitään, täytyy sinun _uskoa_ kaikkia, aina tuohon kurjaan taika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä _tiedän_ yhtä paljo kuin sinä, mutta minä _uskon_ vähemmän kuin sinä, minä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun kehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja kruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään se saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta taivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin tänään."

"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat suojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on hallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on kulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta valtaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman sallimuksen kautta."

"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan johdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta", lisäsi hän leppeämmästi, "sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina kotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori, mutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä pois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä, joka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen minulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin syvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi _Idea boni ordinis_ kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä toivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan sinulle nauraa."

Hagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä syvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.

"Jos olisin sanonut: _usko kaikkea_, olisi hän vastannut: _älä usko mitään_!"

Kristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli hän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa, jota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa korkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän voittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: "Mikä ajatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi tuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani, mitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?... Mutta jos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen järkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava pohjolan... Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona... Sanoihan minulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?... Seitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas vuosi... Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet yhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan... Mennä alas päin? Mahdotonta... Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain sallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki suurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen johtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu selityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien vaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän kuin filosofiaa, se on hallitustaitoa..."

Hän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.

"Mitä tahdot?"

"Armollinen röökinä soitti."

"Mene tiehesi. Ei... kutsu tänne neiti Ebba!... Ilmaa, ilmaa ja ihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin. Edessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä kuitenkin on todellista, on eläminen... Hagar Ei-mikään, Hagar Ring, Hagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat nauramaan. Ebba tästä ihastunee..."

8. Leikinlaskua ja silkkinauha.

Puolisokseni hän ei ole tuleva, vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.

Toukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren kammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.

"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää todistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat minun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää, hallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse muistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa, että tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea kirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?"

"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan viipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten."

"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin täällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista palvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole kukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista kansaa."

"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä: kuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista, on tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän nykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian Turkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan, Jumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä, että tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme rauhaa ja järjestystä."

"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta toivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!"

Kreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria Eyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli odottanut puheille pääsöä.

"Maria", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten, "oletko tyytyväinen?"

"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen minuun", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta odottamattomasta kysymyksestä.

"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi on sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun kreivinna?"

"Kristiina... Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme onnellisesti yhdessä."

"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa yksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä kysyn sinulta: oletko tyytyväinen _minuun_?"

"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?"

"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän halpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun kuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?"

"Tuli. Miksikä sitä kysyt?"

"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?"

"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii."

"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se kelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet joka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä."

"Minä vakuutan, Kristiina... Jos tahdot minulle uskoa jotakin..."

"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se katselee ja on vaiti."

"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on kirjelaukussaan?"

"Naimasovinto."

"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista rakkautta!"

Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.

Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.

"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa, neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."

"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."

"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan, Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon, että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."

Maria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä. Hän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä oikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika pitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.

"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin. Atrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin sieltä enkeli esiin."

"Mitä, Maria?" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. "Sinä siis luulet, että... ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et voi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on menneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen tahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä arvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy ajatella hallituksen perimystä."

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut olemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar tunteaksensa itsensä loukatuksi.

"Minä pyydän sinua, Kristiina", sanoi hän, nousten istualta, posket hehkuen tumman punaisina, "älä tuolla tapaa laske leikkiä hellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi, uskoakseni tuollaista julmuutta." Kaarle Kustaa saattaa uhrata kaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun kuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle. Lebewohl... grausames Herz!

Kristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain lepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli todellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se ei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja jonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään oli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman tuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin toivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin kaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta yhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta kieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei hän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän tahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon vakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon sitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi näki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä kentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina ollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle johdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman _avisi_. Suosiko hän kuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan? Huhu sanoi: _vastaan_, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut. Fryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi ollut kylliksi syytä _suosia_ tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton historioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia tunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De la Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.

Kristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan päiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä siinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo viekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa raudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien tunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina kuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että hän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi laskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin prinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut, että tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä tavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni kumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina samankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna, kuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi hän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon uskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa keinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän, joka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot häneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut, että hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei ymmärtänyt olevansa _mustasukkainen_.

Löytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään -- epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen -- joka näytti tietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse käsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi pöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat, väärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan kaulustimensa alla!"

"Fiken", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, "kuka on rohjennut laskea kirjeen pöydälleni?"

Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt, varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.

"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.

Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan tahi -- oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään kaikkea paitsi omaa olemustansa.

Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa, ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse, mitä hän puhui.

"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää; "mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."