Part 6

"Se on pahaa, joka supattaa salaisuudessa. Vetäkää pöpö esiin pimeästä nurkasta, älkääkä pelätkö hänen naamariansa, armollinen röökinä! Se aika tulee ja on jo tullutkin, että herrat rupeavat tavottelemaan kuningattaren kruunua, papin kirkkokuria, porvarin nahkakukkaroa ja talonpojan lehmää. Vetäkää tämä kaikki valkeuteen, etsikää siihen parannusta, älkää yhtään säälikö! Turvatkaa, kuten entiset hurskaat kuninkaat, Jumalaan ja Ruotsin rahvaaseen! Älkää puolalaista hallitusta käyttäkö, armollinen röökinä! Huono on meistä herrojen hallitus. Yhden täytyy vallita taivaassa ja yhden maassa."

"Ritaristo on kuitenkin sodan aikana valtakunnan etevin turva, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Niin kyllä ja valtakunnan etevin sieni. Tehkää rauha, Jumalan valittu, tehkää rauha!"

"Se on tarkoitukseni. Tarjoan Kristian kuninkaalle tuolla Brömsjoella jotenkin sopivia ehtoja. Jotakin täytyy hänen kärsiä, vaikk'ei hukkaan asti. Minun mielestäni on parempi niistää juutin nenää, mutta pitää häntä hengissä, kuin että siellä meidän ja Saksan välillä on herraton takapiha. Iso-isäni tahtoi hävittää venäläisen, halkaisemalla hänet kappaleiksi; isäni katsoi paremmaksi leikata hänen kyntensä ja antaa hänen elää, mutta asettaa puron ja muurin hänen tiellensä. Juutilainen tunkee päällemme, mutta hän on meille sekä purona että muurina. Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tuumaa? Mikä on parempi: pitää riitaista portinvahtia, taikka jättää porstuan-ovi selkiselälleen tulevaa Wallensteiniä varten."

"Rauhaa, rauhaa, armollinen röökinä! Te näette kauemmaksi kuin minä aikojen vaiheisiin. Katsokaa, suuri Kustaa kuningas on jälkeensä jättänyt tyttären!"

"Mutta valtiokansleri ei tahdo."

"Eikö tahdo? Eikö ole siinä hänelle kylliksi, että hänen kuningattarensa tahtoo?"

Kristiina kohotti olkapäitään. Tähän asiaan hän tahtoi tulla.

"Onko teidän korkea-arvoisuutenne kuullut mitä tähän aikaan Englannissa ja Skotlannissa tehdään?"

"Reformeeratut kyllä harhailevat uskossaan, mutta olenpa surukseni kuullut, että episkopalinen kirkkokin näissä maissa on suuressa ahdingossa uskonlahkojen ja harhaoppisten tähden. Kirkonhallituksella täytyy olla _auctoritas_; muuten väärät profeetat ja kaikkinainen vallattomuus pääsee vallalle."

"Vielä pahempi on maallisen esivallan laita noilla saarilla. Vallanhimoiset lordit ja saarnanhalulliset maahovilaiset panevat päätöksiänsä kuninkaan allekirjoitettaviksi. Jos näin yhä jatkuu, niin ei ole muuta odotettavissa, kuin tasavalta. Jos nyt kuolema sattuisi minua kohtaamaan, niin mitä teidän korkea-arvoisuutenne arvelee Ruotsin valtakunnasta?"

Piispa Johannes nousi kiivaasti istumaan vuoteellaan.

"Niin kauan, kuin Jumalalla ja Ruotsin kirkolla on jotakin sanottavaa tässä maassa, ei monivaltaisuuden pidä koskeman valtakunnan kruunua."

"Joka sitä ennustaa saattaisi!" sanoi Kristiina pienellä ivalla, jota hän ei voinut estää näkymästä silloinkaan, kun se saattoi loukata noin arvokasta kuningasvallan tukea. "Muistaakseni arkkipiispa Juho Pentinpoika kaksi sataa vuotta sitten asetti kuninkaita valta-istuimelle ja pani heitä jälleen pois virastaan." "Mutta", lisäsi hän, tahtoen parantaa loukkaavaa tarkoitustansa, "se oli papismin aikana, silloin kun me otimme vastaan Romasta tulleita sääntöjä. Evankeliset piispat ovat aina olleet kruunun taatuimpana tukena. Heistä ei kukaan seuraa paavilaisten esimerkkiä, eipä silloinkaan, vaikka hänen nimensä olisi Juho Pentinpoika _Oxenstjerna_."

Äänenkorko, jonka hän pani tuohon sukunimeen, ilmaisi, kentiesi ehdottomasti, sitä syvään juurtunutta epäluuloa, jota Kristiina kaikkien ulkonaisten kunnian-osotustensa ohessa salasi sydämmensä sisimmässä sopukassa, valtakunnan etevintä palveliaa, valtiokansleria kohtaan. Päätarkoituksena kuningattaren käyntiin piispan luona oli, että hän tahtoi piispaa kiertokirjeessä Vesteråsin papistolle käskemään heitä pitämään esirukouksia kirkoissa _pikaisen_ rauhansopimuksen hyväksi. Hänen ei tarvinnut tähän muuta lisätä, hän tiesi kyllä, että esirukousten muassa seurasi kiitoslauseet hänen rauhaa rakastavista mielipiteistään sekä vastaavia moitteita niille, jotka itsekkäissä tarkoituksissa viivyttelivät rauhansolmimista. Yhtä luonnollista oli, että Vesteråsin kiertokirjettä seuraisi toisia samallaisia valtakunnan muissakin hiippakunnissa.

Kun piispa tuohon oli mieluisesti suostunut, nousi kuningatar istualta sanoaksensa armolliset jäähyväisensä. Mutta tuolla vanhalla kirkkoruhtinaalla oli vielä sana sanomatta.

"Suvaitkaa, armollinen röökinä, vielä suoda muutamia minuutteja kalliista ajastanne vanhalle palvelialle, jolla viimeinen kerta on onni nähdä kuningattarensa lempeitä kasvoja! Älkää pahastuko, näin unta viime yönä; vaikka unet yleensä ovat pelkkiä mielikuvituksen leluja, tapahtuu kuitenkin välistä, kuten Joosepin ja muitten pyhien miesten historia osottaa, että Jumalalla on jokin erityinen tarkoitus lähettäessään unen-näön..."

"Kertokaa minulle unen-näkönne!" sanoi Kristiina ja istui jälleen.

"Uneksin, että olin kuollut ja otettu Jumalan paratiisiin odottamaan tuomiopäivää. Allani oli tähtitaivas -- sileäksi pingotettuna kuten seinäpaperi, ja monta ihanaa, loistavaa taivaankappaletta veisaili noissa äärettömissä syvyyksissä kiittäen Luojansa kaikkivaltaisuutta. Silloin näytti minusta, että eräs erinomaisen loistava tähti loi säteen niihin yli-avaruuksiin, joissa minä olin, ja meni hetkeksi sisääni, niin että kuulin sen puhuvan. Ja se sanoi minulle: olen Kristiina kuningattaren tähti..."

"Minä tiedän!" huudahti kuningatar, hetkellisesti hämmästyneenä, mutta heti jälleen jäykkänä. Hän muisti Gripsholmia.

"Olen Kristiina kuningattaren tähti", sanoi tuo loistava säde, "ja menen nyt Zenithiä kohden. Vielä kolme vuotta olen nousemassa, sitten olen kolme vuotta korkeimmillani taivaalla ja sitten alan vaipua alas päin."

"Tuota vastaan ei tähtitieteen oppineilla liene mitään väitettävää, teidän korkea-arvoisuutenne."

Vanhus katseli häntä tutkivin silmin.

"Minä näin vielä enemmänkin. Olin ajan tuolla puolen eikä vuodet näyttäneet minusta pitemmiltä, kuin se aika, minkä ihmisen huokaus tarvitsee noustaksensa taivaaseen. Näin tähden nousevan muita tähtiä korkeammalle ja sitten näennäisesti seisovan alallaan korkeudessa. Mutta se ei seisonut alallaan, se teki kaarroksen. Sitten se vaipui alas, ensin hitaasti, sitten äkkijyrkkään ja katosi pimeyteen."

"Senhän näemme joka ilta, että tähdet lentävät. Minä en osaa unia selittää, mutta kirjan-oppinut mies osannee sitä paremmin tehdä. Sovelluttaako teidän korkea-arvoisuutenne tuon unen minuun?"

"Armollinen röökinä, minä olen vain ymmärtämätön mies käsittämään Jumalan salaisia neuvoja. Mutta sen huomaan hyvinkin, että kuningattareni tähti on nousemassa ja on yhä vieläkin nouseva siksi, ett'ei hänen vertaistaan ole taivaan kannella. Mutta noin suuresta korkeudesta lankeaminen ei saata olla Jumalan sallimus, sillä meitähän on päin vastoin määrätty menemään kirkkaudesta kirkkauteen. Sellainen lankeemus tulee sisällisestä ylpeydestä, joka on olemassa esivanhempiemme ajoista eikä sovellu noin hurskaaseen kuningattareen, joka Jumalalle ainoastaan kunnian antaa. Tästä unesta olen rohjennut puhua sen takia, että kuiskutteliat, panetteliat ja liehakot kaikkina aikoina ovat vehkeilleet mahtavien valta-istuinten ympärillä, koettaen saattaa kirkkaimmat tähdet lankeamaan. Herra sen tietää: minä tuumaan, että hän on lähettänyt tämän näyn koko valtakunnalle varoitukseksi, eikä ennustukseksi. Pysykää lujana nöyryydessä, armollinen röökinä, te saatte kyllä vielä moninaisia kiusauksia kokea, mutta Jumalan voimalla te ne kaikki olette voittava. Teidän halpa palvelianne menee teidän edellänne sinne, missä ei enään mitään kiusausta ole, ja jos hänen köyhä rukouksensa jotakin aikaan saa, on hän näkevä teidän tähtenne loistavan, ei ainoastaan aikakirjoissa, vaan Kristuksen valtakunnassa iankaikkisesti."

* * * * *

Rauha päätettiin Brömsebrossa elokuun 13 päivänä 1645 siten, että Ruotsi sai maanlavennusta: Jemtlannin, Herjedalin muassa, Gotlannin, Saarenmaan ja Hallannin panttina 30 vuodeksi tullivapaudesta Juutinraumassa ja Elbellä. Kuningatar olisi jättänyt pois Hallannin, Herjedalin ja muuta sen lisäksi; valtiokansleri piti hänen määräyksenä salassa; tanskalaiset myöntyivät, iloisina siitä, että saattoivat pelastaa Skånen ja Blekingen, jotka todenmukaisesti olisivat menneet hukkaan, jos Oxenstjernalla olisi ollut kädet vapaina. Sopu naapurusten välillä oli vastaiseksi takaisin saatu, mutta vielä täytyi kaksi pitkää vuosisataa kulua sisällisen kateuden, salaisten juonten ja julkisten sotien kestäessä, ennenkuin Ruotsi ja Tanska käsittivät Kristiinan suuren tulevaisuuden tuuman, käsittivät, että he tarvitsivat toisiansa.

7. Toinen ja kolmas turvatti.

Sinä olet minun kehittämäni: tahdotko olla minulle uskollinen?

Sotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen runtelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja rauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren itsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä vähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa suosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia; samana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai maatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon tarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen kreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja koska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona valtiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä valtion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.

Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät, Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista, ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa, olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.

Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa. "Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta; keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina, ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä maksua kunniastansakin?"

Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa, koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon. Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista -- siinä, -- että hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja -- tuhlata kaikkea.

Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä, valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia, usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava, mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei, tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa. Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut. Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?

"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut, että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"

"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.

"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen _Idea boni ordinis in ecclesia Christi'nsa_ takia?"

"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa siinä _ideassa_. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä koskaan sekaannu uskonriitoihin."

"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän tahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa asioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika selittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt kuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän sanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla havaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri minulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota valtakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi näyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka riidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat semmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille panna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään pappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä vastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä."

"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen _Ideasta_", vastasi Torstenson. "Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten tämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori henkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en tiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan väittää."

"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen _ei_ tarvitse toivoa papintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin hiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu hallituksessa."

"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa korkea-arvoista säätyä. _Ideaa_ puolusti toinen, joka ei pelkää. Armollinen röökinä tuntee neiti Ryningin."

"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän osotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti erehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon pylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa suonut."

"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut hänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä järki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka."

"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö, jonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita. Selväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin mielijohteisiin taipuvainen... Lähettäkää hänet minun luokseni; tahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi, että minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva Beata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi olisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella juutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani."

"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa tutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi löytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani tehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu välistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi jostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa."

"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä puuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä kiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista suurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa usein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy tuumia, _koska_ on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin valtakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän uskollisia neuvojanne."

* * * * *

Samana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning tulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.

Nyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin erilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle yhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään. Hagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään, mutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja läpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät, että olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat toisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan. Tapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako? Se riippui palveliattaresta. _Hänen_ täytyi taipua, kuningatar sitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla _jotakin_, kun vain hänen kuningattarensa oli _kaikki_. Kristiina rakasti ja ihaili intelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.

Hän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä, kuin alammainen.

"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden", alkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin tahi kysymystä nykyisiin. "Sinä olet kerran tutkinut niitä väittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?"

"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee nyt jo unohtunut."

"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä." Pieni hetkellinen auringon pilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita silmiä. "Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli väärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain riippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan on yhtä mieltä Lutherin kanssa?"

"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut _Idea boni ordinis in ecclesia Christi_, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu sanan selityksistä."

"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen tuosta _Idea_ kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa vastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?"

"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä selitystä vastaan pannaan toinen."

"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?"

"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin."

"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?"

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä. Suvaitkaa muistaa tuota sanaa _doxa_!"

Kristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään mursi.

"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit todistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt jesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä; sinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä on _Idea_ kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka... ja tämä... ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin pahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista."

Hagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin joku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä... ja tämä... ja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä vastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut salata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita hän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat niin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä harmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle maksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja _Idean_ viattomuus aivan selvä.

"Hagar Ryning", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa lopettaneet, "minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin arkkipiispaksi."

"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta", vastasi Hagar syvällä kumarruksella, "mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa ylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla."

"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se tuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas, sinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis myöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on niin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin sotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy minun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset... kysy heiltä mitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar... en tarjoa sinulle asuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi itsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään, tahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni. Tahdotko tehdä minulle kunniaa?"

Vastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin kuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä hän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.

"Hyvä", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan, "älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole minulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua; ei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda, kuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten uskollinen, jos saatat... Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren Kurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö, että hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun kuningattareksesi?"