Part 5

"Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."

"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella, "neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun luokseni kello 6."

"Maunu krei..." änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut, että _hän_ tässä talossa herrana olisi."

"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi piikojen juorut.

Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen. Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä, kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin, mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan, elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.

6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.

Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.

Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana, uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan. Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen. Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa. Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili. Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:

"Kong Kristian stod ved höjen Mast I Rög og Damp; Hans Værge hamrede saa fast. Att Göthens Hjelm og Hjærne brast..."

[Ja Kristiani mastossa Ol' sauhussa; Ja miekkans' löi niin lujasti, Ett' Götan pää se katkesi...]

Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä 46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty; yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua ryntäyssuojanaan."

Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula, itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään. Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna. Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat, että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan _yksi_ mies, ja meitä on kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän, toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.

"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut. Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.

Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin luona Kielinlahdella.

"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"

Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:

"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"

Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin, kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta, kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.

Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea, Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta, Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri, että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin; askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa, sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä. Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?

Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan. Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]

"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"

Koska joka päivä havaitsen niin suuria _difficultetteja_ sodan jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin suurta tointa _continuerata_, joka myöskään ei ole tuottamatta _hazardia_ niiden _conditionien_ saamiseen, joita meille nyt tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa meille on _supporterata_ se _calumnia_, joka Meidän niskoillemme on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta, jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, _imputeeraisivat_ syyn meidän sammuttamattomalle _ambitionillemme_, ikään kuin se olisi vääryydellä _funderattuna_ ilman mitään muuta _finistä_ kuin _domineraamisen_ halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu Hollantilaisen _cooperationista_, pelkään minä, että elleivät nuo ehdotetut _conditionit_ tulisi _accepteratuiksi_, koettaisivat he tulla _arbitri belli & pacis_, niin että heidän _jalousiensa_ jotakin odottamatonta heissä _causerata_ saattaisi, puhumattakaan siitä, mitä Puolalainen _practiserata_ voi. Sitten on vielä viimeinen ja tärkein, _contenterata conscientietansa_, niin, että saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä _accommoderannut_.

Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.

Teille hyvin suosiollinen

Kristiina."

[Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin ennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme kuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:

"Högt ärade Herr Riks Canceller!

Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde, oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie, så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.

Upsala d. 24 Juni 1645,

Eder välbenägen

Christina."]

Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa, joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.

Vanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi juhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä ruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena Hising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen anteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa kunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä sitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut pukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan kuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka tuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.

"Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu laskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!" alkoi kirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko, mutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun jäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. "Ole tervetullut, sanoo sinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa armollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä! Siunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet voittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä", vastasi kuningatar myöskin latinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä oli synnynnäinen. "Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle pylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että havaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen suuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin, jos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä vaikutuksessaan."

"_Pulvis et cinus_, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!" sanoi piispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja alkoi puhua ruotsinkielellä. "Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan on se, kun saa ilostuttaa hämäriä silmiänsä katselemalla kukoistavaa nuoruutta. Kun näen edessäni Ruotsin kuningattaren, noin oivallisesti kaunistettuna nuoruutensa ihanuudella ja kaikilla hyvillä avuilla, tunnen minäkin nuortuvani jälleen vanhan Ruotsini muassa. Jumala on minulle suonut poikia ja tyttäriä, jotka aikanaan voivat paremmin teidän majesteettianne palvella kuin minä. Leena, käske tänne lapset, että muistavat tätä siunattua Kristiina röökinää, niin kauan kuin elävät."

Lapset tuotiin esille, yhdeksän oli kotona, yksitoista heitä oli kaikkiaan.

"Suvaitkaa katsoa heitä, armollinen röökinä! Eikö heissä ole rakennus-ainetta Jumalan ja valtakunnan hyväksi?... Tässä on vanhin, Niilo, 23 vuotias, eloqventiæ lehtori Vesteråsissa; hän puhuu latinaa kuten Qvintilianus, ja hän on kerran astuva minun sijalleni... [Niilo Rudbeckius tuli piispaksi Vesteråsiin 1670.] Tässä on Jonas, 22-vuotias, ylioppilas; hän on tuleva professoriksi. [Jumaluus-opin professori Upsalassa 1654.] Tässä on Pietari, 20 vuotias, ylioppilas. No, miksikä sinä tulet, poikani?"

"Piispaksi", vastasi nuorukainen vilkkaasti. [Pietari Rudbeckius tuli Skaran piispaksi 1693.]

"Kuulettehan, armollinen röökinä", hymyili vanhus, "ett'ei omena kauas puusta putoa. Tässä on nuorin, Olavi, koululainen Vesteråsissa, 15-vuotias. Hän on ennalta määrätty suuriin toimiin: kuningasvainaja suvaitsi viedä pojan kastettavaksi... _Heus puer!_ Etkö ymmärrä, Olavi isopää, jalkaasi laapaista maan hallitsian edessä?"

Poika punastui korviaan myöden, tirkisteli lattiaan ja teki kömpelön kumarruksen.

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä! Poika katselee niin kauas menneisiin ja tulevaisiin aikoihin, ett'ei hän tiedä, mitä silmäin edessä on. Tässä eräänä päivänä äiti? hänen havaitsi tutkimassa mitä kuolleen ketun sisässä lienee ollut. Hän on minun Jooseppini; Herra häntä pelossaan säilyttäköön, sillä, jos Jumala suo, tulevat viljalyhteet kerran kumartamaan tätä alkiota... [Olavi Rudbeck, 'isopää', professori Upsalassa, tuli maailman mainioksi anatomian ja kasvitieteen tutkiaksi sekä historioitsiaksi, jonka _Atlantica_ hallitsi kokonaista aikakautta.] Tässä on tyttäreni... laske niiden luku sormillasi, Leena, että meidän armollinen esivaltamme saa nähdä ruotsalaista villaa ja ruotsalaisia sydämmiä... Noh, osottakaa tarpeellista kunnioitustanne Kristiina röökinälle, neitojen parhaimmalle, joka teille kristillisissä avuissa on esimerkkinä!"

Tässä hetkessä oli vanha piispa kokonaan unhottanut kaikki pitkät taistelunsa, kaikki kirkon tehtävät, kaikki hetkelliset vaivat, ja sen vaikutti isällinen ilo: hän kun sai kuningattarellensa näyttää rivin rotevia, voimakkaita ja lahjakkaita lapsia. Vielä siinä kun hän istui sairasvuoteellaan, nojaten hartioittensa takana oleviin patjoihin, näki hänessä korkeavartaloisen miehen, joka näytti olevan varta vasten luotu hallitsemaan kirkkoa uskonpuhdistuksen sodan aikana ja asettamaan järjestystä raa'an aikakauden hurjaan häiriöön. Tuo pitkä, valkoinen tukka oli jakaukselle kammattu ja valui alas hartioille ja sileälle, hienolle palttinakaulukselle; ja tuo yhtä valkoinen täysparta valui kaksijaksoisena alas rinnalle. Mustat samettiliivit olivat kirjailtuja, korkeakauluksinen kauhtana edestä avoin. Huolet olivat uurtaneet hänen korkean otsansa, mutta silmien katse oli odottamattoman lempeä. Maalari, joka tämän mahtavan prelaatin kuvan jälkimaailmalle on säilyttänyt, on onneksi kyllä hänen perheensä keskuudessa sen piirtänyt, eikä tuomiokapitulissa tahi lukukinkereillä.

Sitte kun kaikki jälkeläiset olivat kunnioitustansa osottaneet ja kuningatar maltillisesti kuunnellut heidän elämäkertaansa, suvaitsi hän armollisesti määrätä omasta käsirahastostaan pojille Joonaalle ja Pietarille matka-apua, jotta he saisivat tilaisuutta ulkomaisissa akademioissa edistää tietojansa valtakunnan hyväksi, jonka jälkeen koko joukko, tuomioherrat mukana, saivat mennä, saatuansa tyydykkeeksensä runsaasti kuninkaallista suosiota, ja Kristiina jätettiin kahden kesken piispan rouvan ja isänsä vanhan uskotun palvelian kanssa.

"Jollen liiaksi väsytä teidän korkea-arvoisuuttanne, nykyisessä heikossa tilassanne, olisi minulle mieluista kuulla teidän mielipiteitänne valtakunnan asioissa", lausui kuningatar.

"Kuten terveenä voimani aina olen käyttänyt hallituksen palvelukseen, niin tahdon myöskin käyttää heikot voimani", vastasi piispa. Samassa muistutti hänen uskollisen Leenansa pieni silmän-isku, etteivät hänen vaivansa sallineet pitempää keskustelua, ellei hänellä välillä ollut vähäistä häiritsemätöntä lepo-aikaa. "Kentiesi Niilo saisi armon näyttää armolliselle röökinälle kirjastoni, taikka parannettuja kirkonkirjojani. Viiden minuutin perästä olen jälleen valmis keskustelemaan... Taikka, Leena, ehkä armollinen röökinä olisi niin alhainen, että haluaisi katsella sinun maitokammariasi..."

"Ei millään muotoa, älkää vaivatko itseänne, rakas rouva muori", vastasi kuningatar, joka jo oli tuntevinansa viilipiimän hajua. "Haluan kovin nähdä sitä uutta järjestystä, jonka teidän arvoisuutenne on pannut toimeen valtakunnan kirkonkirjoihin, ja teidän kirjastonne lienee loppumaton, koska siitä jo olette lahjoittanut Vesteråsin koululle enemmän kuin sata nidosta."

"Niin eipä siellä saata olla paljo jäljellä niin oppinutta ja hauskaa vierasta varten; mutta eräs arvokas painos Augustinukselta siellä on löydettävissä sekä vanhin Braskin kirjapainossa Linköpingissä painettu messu... Suokaa anteeksi... viiden minuutin päästä!..."

Ja kuningatar Kristiina meni maltillisesti, mutta ei maitokammariin, vaan kirjastoa ja kirkonkirjoja tarkastamaan, ja otti niin tarkkaan tietoja vanhoista painoksista ja uudesta kirjanpidosta, että häneltä tähän meni kokonainen tunti, ennenkuin hän jälleen näyttäytyi sairaan piispan luona.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi kuningatar suoraan asiaan ryhtyen, kun hän jälleen oli kahden kesken piispan kanssa ja rouva muori oli huomannut olevansa liikanainen valtio-asioita käsiteltäessä, "mitä sanotte hallitukseni alusta?"

"Armollinen röökinä, se Mestari, joka meille kaikille on esikuvana, sanoi Johanneksen opetuslapsille, kun he tulivat kysymään hänestä ja hänen valtakunnastaan: palatkaa takaisin ja kertokaa mitä nähneet olette! Minä vastaan kuningattarelleni sen mukaan mitä nähnyt olen, siitä kuin armollinen röökinä seitsemän kuukautta takaperin astui valtakuntansa hallitukseen: sokeat näkevät, ontuvat kävelevät, kuolleet herätetään ja köyhille saarnataan evankeliumia. En sitä tarkoita, että ihmisen työ olisi verrattava jumalallisen Mestarin työhön; mutta ihmisellisesti puhuen, haihtuu hengellinen pimeys, laiskat ja huolettomat virkistyvät, hengellisesti kuolleet herätetään ja evankeliumia saarnataan aina lappalaisten ja kajaanilaisten maan-äärissä. Ruotsin kuningatar ei sitä tietysti yksin ole toimittanut, mutta hän kulkee kaikkien niitten etupäässä, jotka palvelevat Jumalaa ja maatansa, sellaisella voimalla, tahdolla ja taidolla, jota meidän aikanamme tuskin saattaa nähdä yhdelläkään Euroopan valta-istuimella. Maailmassa häntä jo kaikkialla kiitetään ja päivä päivältä yhä enemmän; kuitenkin ajattelen minä, halpa palvelia, että hän ennen tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaan, kuin voittaa ihmisten ylistystä. Niin ei ole minulla nyt sitte mitään muuta sanottavaa kuningattareni hallituksen alusta, kuin että hän on alkanut Jumalan nimen kiitokseksi ja Ruotsin valtakunnan kunniaksi ja onneksi. Mitä tässä vielä tulleekin, sitä ainoastaan Jumala saattaa tietää eikä ihmiset; mutta minä kuitenkin tahdon sanoa, että jos näin jatketaan, kuin alotettu on, niin ei parempaa toivoa saata, olkoon sitte rauha tahi sota. Jumala suokoon armolliselle röökinälleni apuansa, niin lopettamaan kunnialla, kuin tämä hallitus on kunnialla alotettu."

"Siihen sanon minä amen. Säädyt ovat osottaneet alttiutta astuessani hallitukseen, ja viholliset ovat kukistetut sekä maalla että merellä. Mutta ei täällä kuitenkaan kaikki ole kultaa, joka kiiltää. Talonpojat rupeavat murisemaan."

"Mitäpä siinä muuta olisi kuin nurinaa, missä herrat hallitsevat sekä peltoja että taloja? Se ei vielä ole mitään sen suhteen, mitä siitä kerran syntynee, jahka valtakunta saa rauhan. Mitä nyt kuiskataan etehisessä, huudetaan silloin täyttä kurkkua torilla."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ennustaa pahoja aikoja. Minä tuumaan, että rauha olisi kaikille lievitys."