Part 4

"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa raajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä, että tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä saata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on niitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä vastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen sotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta yhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika. Sinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin, niin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa."

"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin suusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa välikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin puolen elin-aikaani sairaalassa."

"Kuka on Rachel?"

"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta. Etkö sitä tiedä?"

"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis luja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt hänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis ymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi ja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea, jos pääsi vain tahtoo."

"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!"

"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa käyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan pois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen."

"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen."

"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan säilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään, käskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi Rachelin, olet sinä maailman herra."

"Ja sinä, Hagar, ja sinä?" huudahti tuo helposti johdettava ja helposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki suurenmoinen vaikutti.

"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan", kuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana suhahti nuorukaisen korvaan.

Hän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren papin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän seisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä tätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän jäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista heräsi hänen sielussaan.

"Se on Pietari Luth", sanoi hän itsekseen.

Kun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka kohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi hän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea, taivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän. Hän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän ja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea hänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä heräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi hänen jäljessään ulos teltasta.

"Maisteri Luth!" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.

Luth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit, jotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut palvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan vastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä kumarruksella.

"Kuka olen?" kysyi Hagar iloisesti.

"Suokaa anteeksi... en tunne... olen nähnyt niin monta kuollutta ja elävää."

"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi... Ruotsin pääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi... Hannibal löi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen pyytämistä huvinaan", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä ajasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa Pietari Luthin johdolla.

"Mitä?" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, "ettehän ikinäkään saata olla pikku Hagar?"

"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis, rupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus _mensa_, genetivus _mensae_, dativus _mensae_... Te näette, ett'en ole ollut oppimaton. Teitä saan kiittää _alusta_. Loppu on kirjoitettuna taivaan portaisiin."

"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti Hagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen. Teille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä oppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein hengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?"

"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen neitien muassa", vastasi Hagar vältellen. "Mutta teidän täytyy kertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata hyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan, täällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua tervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa, koska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme."

"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi kristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä ja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy, Jumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia kuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien luo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia! Reformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra koettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen... hän oli tehnyt jonkun pahan työn Suomessa... oli viskannut erään naisraukan reestä hankeen talviyönä... Jumala armahtakoon, me olemme kaikki pahantekiöitä."

"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä? Suomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?"

"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten. Juutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas neiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä tiliä hänelle, joka sydämmet tutkii."

"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että kirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä tuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?"

"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan oleva on tunnustanut ripin salaisuutena."

"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt epäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin eiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen tunnustuksella."

"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas maallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta mitä se teihin koskee?"

"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata niitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä esiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän vielä."

"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä iltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani. Käyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei sanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu henkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen puhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään."

"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte te? Axelson? Jumala teitä suojelkoon."

"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden valtoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen."

Muutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa karahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.

5. Sydän ja valtiotaito.

Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?

Jos almanakkaa uskoa sopii -- ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid Aronuksen ajoista -- on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja kevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota myrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä auringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava kuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan kutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden kuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi ilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä tervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan kirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan luonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi, joka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten iloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.

Tällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian jälkeen, ajoi Kristiina kuningatar "Ladugårdslandet'iin" päin. Hän oli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva Beata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli varmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan itsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää pois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua arvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin oli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan kukkuloilla.

Kuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa oli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla ja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä sairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen varovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti koristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan nykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla. Kuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi lakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta aatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston everstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.

Tavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka silloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut kuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai kreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui kuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa kuomureen sisällä.

Rekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen sulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät maisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten hevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä raitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle, olisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet huvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella ilman kuuntelioita.

"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?" alkoi kuningatar. "Näin lapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin ratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun ratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen norsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko nähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen kilparadalla?"

"Tunnen häntä aivan vähän", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.

"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun äitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista silmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota tämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi _Cornelius Neposta_ Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön hellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan? Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän hyvää aistiasi."

"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana Gripsholmassa?"

"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen pystynenään?"

"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."

"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista. Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta... joka on Ruotsin ylevin nuori aatelismies?"

"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon kunnianimen kuningattarelta."

"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"

Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.

"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! _Enfin_... kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."

"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."

Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.

"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat. "Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä? No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin... saas nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta pois pantu... Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"

"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"

"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi... että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi... että hän on ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida... tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria, mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"

"Yksinkertaista juorupuhetta!"

"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? _Vox populi vox Dei_. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis mies... jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias hallitsia?"

"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin, urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole koeteltu kilparadan ulkopuolella."

"_Oratio panegyrica pro domo_! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko, ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle. Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa ja korottamaan häntä rinnalleni... Kreivi Maunu! Me jäämme santaan istumaan. Pidättäkää mäessä."

Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.

"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen, minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani, minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä rakkaus on?"

"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin, ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.

"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua _kokonaan_ toiselle, tulee omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä, lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa, jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat, sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle. Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen, kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"

"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."

"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille, niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni enkä kenenkään muun."

"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä..."

"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin valta-istuimella."

"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."

"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä..."

"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun kunniasi tähden..."

"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet, kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"

"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua rakastamasta."

"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini, ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"

"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata, jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."

"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan ihailiasi suosion-osotuksia?"

"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse, ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä sen ylitse.

"Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä. "Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä uutista varten."

Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla, suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.

"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot vain!... Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää mustasukkaisuus... myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty... myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen... että _minä_ saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta. Fiken... kenkäni!"