Part 3

Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää Kaikkivaltiaan nimeä.

Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä, kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan haavoitetun:

"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon. Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus ja mikä tuomio!"

Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?

Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat, laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa, eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen? Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.

Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri, enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut. Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi, seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.

Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin. Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa, näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla osottavat lempeyttä ja lujuutta.

"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.

"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.

"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"

Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia. Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri, hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.

"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon arven jo ennen.

"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.

"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"

"Niin olen."

"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."

Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi hänen poskiinsa.

"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi uusmaalaisiin."

"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"

"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."

"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"

Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla puolestanne!"

"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa. Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19 vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä. Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.

Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.

"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa, Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta", virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin näköinen.

"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!" lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.

"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen ylpeästi. -- Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.

"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."

Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.

"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.

Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen, olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.

Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar Ryning pyysi saada sanoa sanasen.

"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."

Torstenson mietti.

"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan, jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.

4. Sotalemmikki ja sotasairaala.

Ei sinulle mikään turmiota tuota... valtaa varten syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas.

"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit hänen perheelliset asiansa?"

"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi presidentti Kurjen luona."

"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"

"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit, se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä tahdo, en tiedä mitä varten ei."

"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"

"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen. Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea, kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne, mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641 täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"

"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."

"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."

"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja odotan, että tulet side-aineinesi."

Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille, jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten. Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa, joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta; ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika, jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"

Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat, ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen, pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa; siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa tervetullut ja miellyttävä vieras.

Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.

Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän, kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen. Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää, kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa, että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi. Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi 23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.

"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan hänen huvinukkenaan."

"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas, astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean korvani luota?... Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette vaarallisempi kuin kuula."

Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä, musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:

"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin kuningas."

"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"

"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"

"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte vastavuoroon minulle?"

"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on ottanut palan teidän korvastanne."

"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."

Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.

Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa, miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä, verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa, jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.

"He varastavat Jehuni", valitti hän.

"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi. Tunnetko minua?"

Nuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa piirteitä.

"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu kuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä."

"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa maailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää."

"On minulla."

"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata olla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan sotamiesluetteloon panna. Mutta", hän kumartui alas kuiskaten veljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, "minä sanon sinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi, Benjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei sinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on. Tähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle lähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä makasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena, ja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna kuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä ratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman linnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta repaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit sinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat sinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi takaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt vapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien varoituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin huonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi, mutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen, sillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään voi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi tähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän hetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun ylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia eikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun kaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta, lapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta tulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas!"

"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni, niin ehkäpä sinua uskon!" huokasi nuorukainen katkerasti.