Part 25

"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto, minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"

"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"

"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni, enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen, mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan lapseen... Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni... ja tuon lapsen edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."

"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä, sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"

Nainen oli vaiti.

Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen. Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta, mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto. Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä. Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin. Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.

Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin hän vastusti.

"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut rakkauteni tähden?"

"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei, vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."

"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."

"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."

"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."

"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut kaikki elävältä Jumalalta?"

"Olen, minä olen saanut kaikki... anna minun sanoa tähdiltä. Itsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin kurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja kuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat luonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus käsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon, selvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa, valtakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on versonut minun sydämmestäni... minun rakkauteni tuohon lapseen."

"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle täytyy sinun antaa kaikki takaisin."

"Pietari mestari... te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme! Oli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut teille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin olen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle, sitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt ja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis taipumaan. Ottakaa kaikki mitä _saanut_ olen, annan kaikki takaisin, tiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä ei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi sanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut olen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa saata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En saata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää."

"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja nouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna ehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon antaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää; sitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman kanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka ei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo sinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot: _Kristus on minun elämäni!_"

Nainen nousi seisoalle kiivastuneena.

"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta hurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut, mestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua; sitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne, silloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että te ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte, ette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne viimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on armahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki, ei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette nähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt ja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia ja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi kuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki, niin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä rehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta, niin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä minulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee synnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan portit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi juuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua eläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata mennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä uudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se vastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin sen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja ottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää _yhden_. Te ette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on, Pietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en sitä saata. Hyvästi!"

Hän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt saarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea eteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta. Hän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen tahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen jalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun perästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja oli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli hän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana. Hän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota, ruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät olivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti valkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä, hänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka taivaankannella.

Epätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja kurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.

"Odottakaa!" sanoi nainen hiljaisella äänellä. "Tähti on minussa... Se puhuu..."

Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan tähtien joukkoon.

Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:

"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista olennoista."

Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi itsensä liikutetuksi.

"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä sinä maailmassa olet."

"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta ajoilta asti."

He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin levollisesti maannut.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu, jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä osasi, mitä hän ei osannut, -- rukoilla. Ja tuo palava rukous oli kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja nosti pystyyn uudistettuna.

Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset, ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä; hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.

"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon. Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."

"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti! Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja... Minun ystäväni, minun opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt saatan alkaa uutta elämää."

* * * * *

Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan, mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina. Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella, samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin; hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti, tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.

"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"

"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi pappi.

"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni, hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä; sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi, ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun sodasta puhetta on."

"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea vasten.

"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään, nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."

"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."

"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli kaksi mustalaislasta..."

"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä neitona."

"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita. Saman tien ovat he kaikki menneet, -- Aake herra, joka pojan vei ja Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."

"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori? Muistaakseni oli hän teille rakas?"

"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon, mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä ensiksi olisi pedoille viskannut."

"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida, hymyillen lempeästi.

"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas; tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö siellä ole joku oven takana?"

"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi..."

"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.

"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa, eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele, onko siellä ketään Uuskylästä!"

Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.

Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti vain:

"Taivaan Jumala! Se kuollut!"

"Hagar!" huudahti Sigfrida.

"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.

Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys, mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.

"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi pitkällisen kiittämättömyyteni?"

Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."

"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota vastaan hänen armonsa viitta!"

Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.

"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman ainoatakaan maallista ystävää... on ollut yksi ainoa, ilman teitä, mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne lähteä pois!"

Ei, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan tuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut pitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista! Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä sylissä.

Jää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet jälleen toisensa.

"Katsokaa", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön katselia, "Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin valon lapsen!"

Ilta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista kaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa palatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien maitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän tutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun päältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa olkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan tämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi jäljettömiksi saattaa.

Kysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan historia oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama itsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt, uusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista. Kaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä oikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut tulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen sotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin verisessä sannassa. Hän itse...

"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä? Se pääsi kerran irti..."

"Niin, ja silloin kissa sen otti."

"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse ja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä kaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei Tättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana syntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki ja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä; useimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli huikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi ja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä erääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty ja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle... Kuinka vanha on Tommun poika?"

"Bennu on 12-vuotias."

"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä, kuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka on ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa kuolemaansa saakka."

Torpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti tehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.

"Siellä löytyi", jatkoi Hagar, "paljon kissoja, tiikerikissoja, helmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin he olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta pojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä lensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan sen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti näytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi nimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun, köyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli sitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin vanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja lensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka sanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin, Tätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on täällä."

"Mutta kuulkaapa", sanoi Dordei maltittomasti, "mitä lapsensatuja nuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä röökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa."

"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen, rehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä tietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen vuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta sydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut niin yksin maailmassa."

* * * * *

Seuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin yksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat pyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua paikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen aamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.

Hänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika kiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin Uuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen. Torpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa. Dordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja tuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole aivan vapaita.

"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on kiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu, juokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän huonoksi ajetuilla konillansa... Miksikä tahdot näin pian meidät jättää, kultanuppuseni?" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli tullut ilolapsi.

Hagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja suudellen häntä monta kertaa.

"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt Risebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon antaa hänelle tyttären."

"Ja sitten... mihinkä?"

"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen valtakuntaansa."